Harald Hardrada (Harald Sigurdsson) — Norjan kuningas 1046–1066

Harald Sigurdsson tunnettiin myös nimellä Norjan Harald ( vanhan norjan Haraldr Sigurðarson; noin 1015 - 25. syyskuuta 1066). Häntä kutsuttiin myös nimellä Hardrada ( vanhan norjan kielen harðráði, nykynorjan kielen harðráði: Hardråde ("ankara neuvonantaja" tai "kova hallitsija") saagoissa).

Harald oli Norjan kuningas (Harald III) vuosina 1046–1066. Hänet muistetaan paitsi sotapäällikkönä myös valtiomiehenä, joka pyrki keskittämään kuninkaallista valtaa ja vakiinnuttamaan Norjan asemaa Pohjoismaissa ja Itämeren alueella. Haraldin vaiheikas elämä yhdistää Skandinavian, Itä-Euroopan ja Bysantin tapahtumat: ennen kuninkaaksi tuloaan hän vietti noin viisitoista vuotta maanpaossa ja palveli sekä Kiovan Venäjällä että Bysantin valtakunnassa Varangiankaartin riveissä.

Varhaiselämä ja maanpako

Nuori Harald taisteli vuonna 1030 velipuolensa Olafin rinnalla Cnutin ( Canute) vallanvastaisia yrityksiä vastaan. Olafin yritys palauttaa kruunu Norjaan epäonnistui ja nuori Harald pakeni Kiovan Venäjälle. Siellä hän palveli suuriruhtinas Jaroslav Viisaan ja solmi tärkeitä yhteyksiä Itä-Euroopan hoveihin. Myöhemmin, noin vuonna 1034, Harald johti matkaansa Konstantinopoliin, jossa hän sai aseman Varangiankaartissa ja osallistui Bysantin sotaretkiin. Bysantissa hän nousi sotilasurallaan korkeaan arvoon ja kertomusten mukaan vaurastui merkittävästi.

Paluu, liitot ja valtaannousu

Palattuaan Itästä Harald vei mukanaan varoja ja liittolaisia, ja hän palasi Kiovan kautta valmistellen suunnitelmiaan Norjan kruunusta. Sillä välin Olafin poika Magnus Hyvä oli ottanut Norjan ja myöhemmin myös Tanskan hallintaansa. Vuonna 1046 Harald teki liiton Magnuksen keskeisen kilpailijan kanssa ja aloitti hyökkäyksiä Tanskan rannikolle. Sopu syntyi niin, että Magnus suostui jakamaan kruunun setänsä kanssa — sopimus, jonka mukaan Harald jakaisi varallisuutensa. Yhteishallitus päättyi, kun Magnus kuoli pian sen jälkeen ja Haraldista tuli Norjan yksinvaltias (virallinen kronologia antaa usein vuosiluvun 1046–1047 siirtymäkaudeksi).

Sisäpolitiikka ja talous

Kotimaan politiikassa Harald vahvisti keskushallintoa ja murskasi näkyvän opposition. Hänen valtakaudellaan kuninkaallinen auktoriteetti vahvistui; vallan keskittäminen tarkoitti tehokkaampaa verotusta, vakaampaa hallintoa ja parempaa mahdollisuutta ylläpitää laivastoa ja palkkasotureita. Harald edisti ulkomaankauppaa ja rahatalouden kehittymistä, mikä auttoi Norjaa liittoutumaan kauppareittien ja maiden kanssa Pohjanmeren ja Itämeren alueilla. Samalla hänen hallintonsa oli sotilaallinen: hän ylläpiti voimakasta laivastoa, jota tarvittiin niin sisäisen kurinpitämisen kuin ulkomaisten toimintojenkin toteuttamiseen.

Sodat Tanskaan ja rauha

Ulkoisesti Harald pyrki mahdolllisuuksien mukaan voimakkaampaan asemaan Pohjoismaissa ja vaati Tanskan kruunua osana pyrkimystä palauttaa Cnutin niin kutsuttu "Pohjanmeren valtakunta". Hän teki toistuvia ryöstöretkiä ja sotaretkiä Tanskan rannikolle lähes vuosittain vuoteen 1064 saakka, kävi aseellista kamppailua entistä liittolaistaan Sweyn II:n kanssa ja etsi kannatusta omalle valtapyrkimykselleen. Vaikka sotilaallisia voittoja tuli, hän ei kuitenkaan kyennyt täysin alistamaan Tanskaa. Vuonna 1064 syntyi rauha, jonka seurauksena Harald lopulta luopui aktiivisista vaatimuksistaan Tanskaan ja suunta siirtyi muihin mahdollisuuksiin.

Perhe ja dynastia

Haraldilla oli useita lapsia, joista tunnetuimpia olivat pojat, jotka myöhemmin astuivat Norjan valtaistuimelle. Hänen perintönsä jatkui poikien kautta ja vaikutti Norjan hallintoon myös hänen kuolemansa jälkeen.

Hyökkäys Englantiin ja kuolema

Pian sen jälkeen kun Harald oli luopunut vaatimuksestaan Tanskaan, Northumbrian entinen jaarli Tostig Godwinson, Englannin kuninkaan Harold Godwinsonin veli, tarjosi Haraldille tukensa ja kutsui hänet puolustamaan vaatimustaan myös Englannin kruunusta. Syyskuussa 1066 Harald purjehti Pohjois-Englantiin noin 10 000 sotilaan ja noin 300 pitkälaivan voimalla; hänen joukkonsa harjoittivat rannikkoryöstöjä ja etenivät etelämpään. Harald voitti paikallisia joukkoja ja kukisti Northumbrian ja Mercian päällystöt Fulfordin taistelussa lähellä Yorkia. Menestyksekkään maihinnousun jälkeen hänen armeijansa oli kuitenkin väsynyt ja hajautunut, kun kuningas Harold Godwinson marssi pohjoiseen.

26. tai 25. syyskuuta 1066 Harald kohtasi Haroldin joukkojen vastahyökkäyksen Stamford Bridgen taistelussa, jossa hän kärsi murskatappion ja sai itse surmansa. Suuri osa hänen armeijastaan tuhoutuivat tai joutuivat vangiksi. Monet historioitsijat pitävät näitä tapahtumia merkkinä viikinkiajan loppumisesta länsimerentakaisissa iskuissa, vaikka ilmiön ajoitus on historian tutkijoiden keskuudessa tulkinnanvarainen. Näitä tapahtumia kuvaavat myös saagat ja englantilainen lähdeaineisto; tunnettu anglosaksinen kronikka tallentaa kuvaa tuosta syksystä.

Perintö

Harald Hardrada on jäänyt historiaan vahvana, ajoittain kiistatunkinakin hahmona: hän oli väkevä sotapäällikkö, valtiollinen uudistaja ja kansainvälinen toimija, joka yhdisti pohjoismaiset, itäeurooppalaiset ja bysanttilaiset kokemukset. Hänen kuolemansa Englannissa yhteydessä William Normandialaisen maihinnousuun teki 1066 vuodesta käännekohtaisen ajan Euroopan historiassa. Lähteet hänen elämästään ovat moninaiset — norjalaiset saagat, bysanttilaiset kertomukset ja anglosaksinen kronikka — ja niiden välillä on eroja; silti Haraldin tarina jää yhdeksi 1000-luvun keskeisistä kertomuksista Pohjoismaiden ja Britannian historiassa.