Napoléon III, joka tunnetaan myös nimellä Louis-Napoléon Bonaparte (1808-1873), oli Ranskan tasavallan ensimmäinen presidentti ja Ranskan viimeinen monarkki. Napoleon III nousi valtaistuimelle 2. joulukuuta 1852, jolloin tuli kuluneeksi 48 vuotta hänen setänsä Napoleon I:n kruunajaisista. Hän hallitsi Ranskan keisarina syyskuuhun 1870 asti, jolloin hän jäi vangiksi Ranskan ja Preussin sodassa.
Varhaiselämä ja poliittinen nousu
Louis-Napoléon syntyi Pariisissa 20. huhtikuuta 1808 Bonaparten perheeseen, isänä Napoleonin veli Louis Bonaparte ja äitinä Hortense de Beauharnais. Keisari Napoleon I:n tultua syrjäytetyksi 1815 Bonaparten perhe joutui maanpakoon, ja Louis-Napoléon vietti osan nuoruudestaan ulkomailla yrityksissä palauttaa Bonaparten valta. Hän osallistui epäonnistuneisiin kapinoihin (mm. Boulognessa 1836) ja vietti myös vankeutta. Vuonna 1848, Ranskan vallankumouksen ja kuningasmallin kaatumisen jälkeen, hänet valittiin laajalla kannatuksella ensimmäiseksi Ranskan tasavallan presidentiksi.
Presidentiksi ja keisariksi
Presidenttikautensa alussa Louis-Napoléon pyrki yhdistämään bonapartismin ja vahvan toimeenpanovallan. Kun hänen mandaattinsa lähestyi loppua, hän toteutti vallankaappauksen 2. joulukuuta 1851. Vuotta myöhemmin hän julisti itsensä keisariksi nimellä Napoléon III, ja näin alkoi Toisen keisarikunnan (Second Empire) kausi. Hallintotapansa oli aluksi autoritaarinen, mutta 1850–1860-luvuilla hän salli vähittäistä parlamentin ja lehdistön vapautumista ja käynnisti eräitä sosiaali- ja työoikeudellisia uudistuksia.
Sisäpolitiikka ja talousuudistukset
Napoléon III vaikutti merkittävästi Ranskan modernisaatioon. Hänen valtakaudellaan toteutettiin laajoja kaupunkirakennushankkeita — tunnetuimpana Georges-Eugène Haussmannin johtama Pariisin perusparannus, joka uudisti katuverkoston, viemäröinnin ja asuinalueet. Taloudessa hallitus edisti rautateiden, pankkien ja teollisuuden kasvua, kannusti investointeihin ja tuki suuria infrastruktuurihankkeita, kuten Suez-kanavan rakentamista ranskalaisten investoijien kautta. Myös työoloihin puututtiin: muun muassa yhdistymisoikeutta ja oikeutta lakkoihin laajennettiin 1860-luvulla.
Ulkopolitiikka ja sotaretket
Napoléon III pyrki palauttamaan Ranskan vaikutusvaltaa Euroopassa ja ulkomailla. Hän osallistui Krimin sotaan (1853–1856) yhdessä Britannian ja Osmanien imperiumin kanssa Venäjää vastaan, mikä nosti Ranskan kansainvälistä asemaa. Lisäksi hän tuki Italian yhdistymistä liittoutumalla Sardinian kuningaskunnan kanssa Itävallan vastaisessa sodassa 1859, mikä johti Lombardiaan yhdistämiseen. Toisaalta hänen interventionistiset pyrkimyksensä Meksikossa (1862–1867) — jossa Ranska tuki keisari Maximilianin valtakuntaa — päättyivät epäonnistumiseen ja vahingoittivat Ranskan mainetta ja resursseja.
Franco-Preussin sota ja syksy
Napoléon III:n valtakauden loppu tuli äkillisesti syyskuussa 1870, kun Ranska ja Preussi ajautuivat sotaan. Sodan käännekohtana oli Preussin voitto Sedanissa 1.–2. syyskuuta 1870, jossa Napoléon III vangittiin. Tapahtuma johti keisarikunnan romahtamiseen ja kolmannen tasavallan julistamiseen Ranskassa. Louis-Napoléon pakeni vangitsemisen jälkeen Englantiin, missä hän vietti loppuelämänsä maanviljelyalueella Chislehurstissa ja kuoli 9. tammikuuta 1873. Hänet haudattiin Farnborough’n St Michael’s Abbeyyn.
Perintö
Napoléon III:n perintö on kaksijakoinen: hän modernisoi Ranskaa taloudellisesti ja kaupunkirakenteellisesti, mutta hänen autoritaarinen hallintonsa ja epäonnistuneet sotaprojektinsa heikensivät maan poliittista vakautta ja johtivat lopulta sotilaalliseen katastrofiin. Hänen hallintonsa vaikutukset — erityisesti Pariisin uudistukset, rautatieverkoston laajeneminen ja talouden teollistuminen — näkyivät kuitenkin pitkään Ranskan kehityksessä.
Henkilökohtaiset tiedot: Napoléon III meni naimisiin Eugénie de Montijon kanssa vuonna 1853. Heidän ainoa poikansa, Napoléon Eugène (Prince Impérial), kuoli Nuoren sotilaan roolissa vuonna 1879 Etelä-Afrikassa.