Ernestiinan herttuakunnat

Yleiskatsaus

Vanha Saksin herttuakunta alkoi jakautua 1400-luvulla, koska lain mukaan kaikkien poikien oli perittävä. Kaikilla Saksin herttuan pojilla oli herttuan arvonimi, joskus veljekset hallitsivat aluetta yhdessä ja joskus he jakoivat sen keskenään. Osa Ernestiinan herttuakunnista pysyi itsenäisinä vuoteen 1918 asti. Myös läheiset Reussin ja Schwarzburgin kuningashuoneet jakoivat alueensa, joten Thüringen oli 1400-luvun lopusta 1900-luvun alkuun asti pienten osavaltioiden, erillisalueiden ja erillisalueiden sekamelska.

 

Tausta

Albert, Albert "Karhun" pojanpoika, peri Saksin herttuakunnan isältään. Albertin pojat jakoivat Saksiin Saksi-Lauenburgin ja Saksi-Wittenbergin herttuakunnat. Kun Saksi-Wittenbergin herttua kuoli ilman perillistä vuonna 1422, keisari Sigismund lahjoitti herttuakunnan Wettinin suvun Fredrik IV:lle. Frederick oli jo Meißenin markgrafi ja Thüringenin maakreivi, minkä jälkeen hänestä tuli Frederick I, Saksin vaaliruhtinas. Fredrikiä seurasi vaaliruhtinaan hänen poikansa Fredrik II, ja kun Fredrik II kuoli vuonna 1464, hänen poikansa Ernest ja Albert ottivat vallan. Koska Ernest oli vanhempi, hänestä tuli Saksin vaaliruhtinas, mutta veljekset hallitsivat maita yhdessä vuoteen 1485 asti. Sen jälkeen Ernest sai Pohjois-Meißenin, Etelä-Türingenin ja Wittenbergin, ja Albert sai Pohjois-Türingenin ja Etelä-Meißenin.

 

Ernestine-linja

Kruununvouti Ernest kuoli vuonna 1486, ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Friedrich III Viisas.

Friedrich Viisas perusti Wittenbergin yliopiston vuonna 1502. Tämä johtui siitä, että ainoa yliopisto Saksissa oli Leipzigissa, joka sijaitsi hänen setänsä Albertin jälkeläisten hallitsemassa osassa Saksia. Wittenbergin yliopistossa Martin Luther kirjoitti 95 teesiä. Fredrik suojeli Lutheria eikä lähettänyt häntä Roomaan oikeuteen. Fredrik salli luterilaiset uudistukset maassaan.

 Friedrich Viisaalla oli kolme pojanpoikaa, jotka jakoivat alueen. Johannes Fredrik II perusti pääkaupungit Eisenachiin ja Coburgiin, keskimmäinen veli Johannes Vilhelm asui Weimarissa (Sachsen-Weimar), ja nuorin, Johannes Fredrik III otti Gothan (Sachsen-Gotha).

Götan Johannes Fredrik III kuoli naimattomana ja perijättöminä vuonna 1565, ja Weimarin Johannes Vilhelm yritti vaatia Saksi-Götan, mutta vangitun Johannes Fredrik II:n pojat esittivät oman vaatimuksensa.

Vuonna 1572 kantajat sopivat Erfurtin jaosta. Tämän sopimuksen mukaan Johannes Vilhelm Saksi-Weimarin hallitsija saisi myös Altenburgin, Götan ja Meiningenin piirit.

Kun John William kuoli vuotta myöhemmin.

• hänen vanhempi poikansa Fredrik Vilhelm I sai Altenburgin, Götan ja Meiningenin ja käytti Saksi-Altenburgin herttuan arvonimeä ja perusti ensimmäisen Saksi-Altenburgin linjan,
• nuorempi poika Johannes II. Johannes Kasimir otti Saxe-Weimarin haltuunsa.

Johannes Fredrik II:n vanhempi poika ja Johannes Ernest (k. 1638, perinnötön), Johannes Fredrik II:n nuorempi poika, saivat yhdessä Sachsen-Coburg-Eisenachin alueen. Vuonna 1596 veljekset sopivat herttuakunnan jakamisesta Saxe-Coburgiin ja Saxe-Eisenachiin.

Johann II, Sachsen-Weimarin herttua (tai Johannes II), kuoli nuorena, mutta jätti jälkeensä kahdeksan elossa olevaa poikaa, jotka hallitsivat yhdessä, Kolme kuoli (mukaan lukien Bernhard Saxe-Weimarin, nuorin, kuuluisa kenraali), ja testamentin, jossa heidät määrättiin hallitsemaan yhdessä. Vain kolme veljestä oli elossa vuoteen 1639 mennessä, jolloin Coburg-Eisenachin herttuoiden maat jaettiin Altenburgien ja Weimarin kesken. Jäljelle jääneet veljekset jakoivat lopulta maansa, jotka olivat kaksi kertaa suuremmat kuin mitä he perivät.

Vilhelm piti Weimarin, Albertista tuli Eisenachin herttua ja Ernest "Hurskas" tuli tunnetuksi Gothan herttuan nimellä.

Ernest I, Saksin ja Gothan herttua (1601-75) oli avioitunut Elisabeth Sophien kanssa, joka oli Altenburgin herttuan Johannes Filipin (1597-1638) ainoa lapsi. Elisabeth Sophien serkku Friedrich Vilhelm III, Altenburgin herttua, kuoli naimattomana 1672. Hän oli ensimmäisen Sachsen-Altenburgin suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen.

Altenburgin maa-alueen saajasta kiisteltiin kovasti. Lopulta suurin osa meni Ernest ja Elisabeth Sophien pojille. Neljännes alkuperäisistä Altenburgin maista meni Saxe-Weimarin haaralle.

Nämä kaksi riviä: Weimar ja Gotha(-Altenburg) muodostavat perustan tuleville Ernestine-linjoille, ja molemmilla on elossa olevia miespuolisia sukulinjoja tähän päivään asti.

Ensimmäisen Altenburgin maiden linjan jakautumisen jälkeen Ernestinen vanhempi suku (Saxe-Weimarin suku) hallitsi hieman alle puolta Ernestinen maista ja nuorempi, Gotha-Altenburgin suku, yli puolta. Gotha-Altenburg-linja jakautui sukupolvesta toiseen enemmän. Weimarin suku ei jakanut maitaan, ja vuoteen 1741 mennessä kaikki maat olivat Weimarin suvun yhden haaran hallinnassa. Vuonna 1815 heistä tuli suuriruhtinaita.

Gothan herttua Ernest ja herttuatar Elisabeth Sophien lukuisat pojat jakoivat perinnön seitsemään osaan: Gotha-Altenburg, Coburg, Meiningen, Römhild, Eisenberg, Hildburghausen ja Saalfeld. Coburgin, Römhildin ja Eisenbergin uusilla herttuoilla ei ollut lapsia, joten heidän maansa siirtyivät nopeasti neljän jäljellä olevan suvun hallintaan.

Lopulta Ernestiinien herttuakunnissa tuli perintösääntönä primogenituuri (eli vain vanhin poika perii).

Vuonna 1825 Ernestiinan herttuakunnat olivat seuraavat

• Saxe-Weimar-Eisenachin suurherttuakunta (noin kolme kahdeksasosaa kaikista Ernestiinien maista) ja ("Elisabeth-Sophie-linjan") herttuakunnat, jotka olivat
• Saxe-Gotha-Altenburg,
• Saxe-Meiningen,
• Saxe-Hildburghausen ja
• Saxe-Coburg-Saalfeld.

Vuonna 1825 Ernest Hurskaan vanhempi suku, Gotha-Altenburg, kuoli sukupuuttoon, ja maa jaettiin viimeisen kerran uudelleen.

Altenburg siirtyi Saksi-Hildburghausenin herttualle, mutta tämä antoi Hildburghausenin Saksi-Meiningen-Hildburghausenin herttualle. Sachsen-Coburg-Saalfeldin herttua luopui Saalfeldista vastineeksi Gothasta. Kaikki Ernestiinien herttuakunnat päättyivät monarkian ja ruhtinaskuntien lakkauttamisen myötä Saksassa pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Ernestiinien herttuakuntien viisi hallitsijaa

• Saxe-Weimar
• Saxe-Eisenach
• Sachsen-Coburg
• Saxe-Gotha
• Sachsen-Altenburg

oli äänioikeus Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Reichstagissa. Vuonna 1792 Sachsen-Weimarin herttua oli myös Sachsen-Eisenachin herttua, ja Sachsen-Altenburgin herttua oli myös Sachsen-Götan herttua, joten molemmilla oli kaksi ääntä, ja Sachsen-Coburgin herttualla oli yksi ääni.

Muut Ernestiinien herttuakunnat eivät koskaan kuuluneet keisarilliseen piiriin, ja ne olivat alisteisia niille viidelle herttuakunnalle, jotka kuuluivat keisarilliseen piiriin (esimerkiksi Meiningenin ja Hildburghausenin ruhtinaskunnat olivat tällaisia; tämä oli yksi syy siihen, että Hildburghausenin herttua vaihtoi perintöosuutensa Altenburgin ruhtinaskuntaan). Lopulta Saksan liittovaltiossa kaikista näistä tuli yhtä suvereeneja.

 

Ernestiinan herttuakunnat

• Sachsen-Altenburg (1603-1672; 1826-1918).
• Sachsen-Coburg (1596-1633; 1681-1699).
• Saxe-Coburg-Eisenach (1572-1596).
• Saksi-Coburg-Saalfeld (1735-1826)
• Saxe-Eisenberg (1680-1707)
• Sachsen-Coburg ja Gotha (1826-1918).
• Saxe-Eisenach (1596-1638; 1640-1644; 1672-1806).
• Saxe-Gotha (1640-1680)
• Sachsen-Gotha-Altenburg (1681-1826)
• Saxe-Hildburghausen (1680-1826)
• Saksi-Jena (1672-1690)
• Saxe-Marksuhl (1662-1672)
• Saxe-Meiningen (1681-1918)
• Saxe-Römhild (1680-1710)
• Saxe-Saalfeld (1680-1735)
• Saxe-Weimar (1572-1806)
• Saxe-Weimar-Eisenach (1806-1918)

 
Ernestiinien herttuakunnat Thüringenissä vuoden 1825 jälkeen