Ranskan kommunistinen puolue (ranskaksi Parti communiste français, PCF) on ranskalainen vasemmistopuolue. Se perustettiin vuonna 1920, ja sillä oli suuri vaikutusvalta 1900-luvulla, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Puolue on säilyttänyt paikkansa Ranskan poliittisessa elämässä, vaikka sen kannatus ja jäsenmäärä ovat vuosikymmenten aikana pienentyneet.
Historia
PCF syntyi Toursin kongressissa 1920, kun osa Ranskan sosialistipuolueesta (SFIO) päätti liittyä perustettuun Kommunistiseen Internationaleen. Puolue osallistui aktiivisesti vastarintaliikkeeseen toisen maailmansodan aikana, mikä kasvatti sen suosiota sodan jälkeen. PCF muodosti yhteistyötä ammattiliitto CGT:n kanssa ja oli vahva voima erityisesti teollisuusalueilla ja suurten kaupunkien lähiöissä, niin kutsutussa "banlieue rouge'ssa".
1950–1960-luvuilla PCF oli yksi Ranskan suurimmista puolueista ja vaikutti laajasti työväen etujen ajamiseen, kansallistamisiin ja hyvinvointivaltion rakentamiseen. Kylmän sodan aikana puolueen suhde Neuvostoliittoon herätti kritiikkiä, ja sisällä käynnissä oli kamppailuja reformistisen ja ortodoksisen linjan välillä. 1970-luvulla PCF solmi yhteistyösopimuksen sosiaalidemokraattien kanssa (Common Programme) pyrkien laajempaan vasemmistokoalitioon.
Ideologia ja ohjelma
Alun perin PCF noudatti selvästi marxismi-leninististä linjaa. Ajan myötä puolue on kuitenkin muuntautunut: se on omaksunut osin eurokommunistisia ja demokraattisesti sosialistisia ajatuksia, painottaen työväen oikeuksia, julkisten palveluiden säilyttämistä, tulonjaon oikeudenmukaistamista sekä vahvoja ympäristö- ja sosiaalipolitiikan toimia. Nykyisin PCF korostaa myös ekologista oikeudenmukaisuutta, lähipalvelujen puolustamista ja vastustaa laajamittaista markkinaehtoistamista.
Organisaatio ja liittoumat
PCF:llä on perinteisesti ollut vahva kunnallinen läsnäolo: puolue omistaa useita pienten ja keskisuurten kaupunkien pormestaripaikkoja ja osallistuu aktiivisesti paikallishallintoon. PCF:n ja ammattiliitto CGT:n väliset yhteydet ovat olleet lähellä, mikä on vahvistanut puolueen yhteyksiä työväestöön.
Poliittisissa liittoumissaan PCF on toiminut eri tavoin eri aikoina. 1970-luvulla ja myöhemmin se teki yhteistyötä sosiaalidemokraattien kanssa. 2000-luvulla puolue oli mukana Vasemmistorintamassa (Front de Gauche) ja vuoden 2022 parlamenttivaaleissa se liittyi vasemmiston laajempaan liittoumaan (Nouvelle Union Populaire Écologique et Sociale, NUPES). Yhteistyön muodot ovat vaihdelleet taktisten tavoitteiden ja sisäisten kiistojen mukaan.
Vaikutus ja kannatus
PCF:n äänestäjäkunta ja jäsenmäärä olivat huipussaan sodan jälkeen ja 1950–1970-luvuilla, jolloin puolueella oli usein kymmeniätuhansia jäseniä ja vahvaa läsnäoloa työpaikoilla ja kunnissa. Sittemmin perinteinen kannatus on vähentynyt merkittävästi: monet teollisuusalueet menettivät työpaikkojaan, ja uusi vasemmisto sekä radikaalimpaa politiikkaa esittävät liikkeet ovat kilpaileet samasta äänestäjäkunnasta.
Nykytilanne
Puolue on 2000-luvulla pyrkinyt uudistumaan ja tavoittelemaan laajempaa ekologista ja sosiaalista ohjelmaa. Vuodesta 2018 lähtien PCF:n pääsihteerinä toimii Fabien Roussel, joka on pyrkinyt nostamaan puolueen profiilia myös kansallisesti (hän oli PCF:n presidentinvaalikandidaatti vuonna 2022). Vaikka PCF ei enää olekaan selvä suuri valtapuolue, se vaikuttaa edelleen paikallispolitiikassa, liittojen kautta ja vasemmistokoalitioissa.
Merkitys nykypolitiikassa
PCF:n merkitys ei perustu enää ainoastaan äänimääriin, vaan myös kykyyn muotoilla keskustelua työelämän oikeuksista, julkisesta sektorista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Puolue toimii usein siltana perinteisen työväenliikkeen ja uusien vasemmistolaisen liikkeiden välillä, ja sen kunnallinen verkosto tarjoaa vaikutuskanavia arjen politiikkaan.
PCF:n historia on esimerkki siitä, miten poliittinen liike voi muuttua ajan mukana: se on siirtynyt kansainvälisestä kommunistisesta järjestöstä kansalliseksi vasemmistopuolueeksi, joka pyrkii yhdistämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ekologian tavoitteet nykyaikaiseen politiikkaan.