Ranskan sosialistinen puolue (Parti Socialiste) — historia ja vaikutus
Tutustu Ranskan sosialistisen puolueen (Parti Socialiste) historiaan, keskeisiin johtajiin ja sen vaikutukseen Ranskan politiikkaan 1969–nykypäivään.
Sosialistinen puolue (Parti Socialiste, PS) on yksi Ranskan suurimmista poliittisista puolueista. Se korvasi Työväen Internationaalin Ranskan osaston (SFIO) vuonna 1969. Se on yksi sosiaalidemokraattisista puolueista.
Se sai vallan ensimmäisen kerran viidennen tasavallan aikana, kun François Mitterrand voitti vuoden 1981 presidentinvaalit. Puolueen ehdokas vuoden 2007 presidentinvaaleissa, Ségolène Royal, hävisi Nicolas Sarkozylle noin 53-47 prosentilla. Vuonna 2012 sosialistipuolueen ehdokas François Hollande voitti presidentinvaalit.
Historia lyhyesti
Puolue syntyi 1969, kun useat vasemmistolaiset ryhmät yhdistyivät SFIO:n perillisenä luodakseen modernimman sosiaalidemokraattisen liikkeen. Merkittävä käänne oli Épinayn kongressi 1971, jossa François Mitterrand nousi puolueen keskeiseksi johtajaksi ja aloitti laajemman yhteistyön muiden vasemmistovoimien kanssa. Tämä yhteistyö huipentui vuoden 1972 yhteiseen ohjelmaan (Common Programme), joka vahvisti vasemmiston yhtenäisyyttä 1970–1980-luvuilla.
1980-luvun alussa PS:n valta-asema näkyi laajoissa reformeissa: kansallistamisissa, julkisten palvelujen laajentamisessa ja kunnallisen itsehallinnon vahvistamisessa (esim. Defferre-lait). Talouspolitiikassa nähtiin myös käänne 1983 (tarkastuspolitiikan käynnistäminen), kun hallitus joutui sopeuttamaan linjaansa kansainvälisen talouden paineissa.
1990-luvulla puolue oli mukana hallituksessa useassa muodossa. Lionel Jospin johtama koalitiohallitus (1997–2002) toteutti sosiaalipolitiikkaa kuten 35-tunnin työviikkolainsäädännön (Aubryn aloitteet) ja laajoja työllisyysohjelmia. 2000-luvulla puolue kohtasi sekä sisäisiä jännitteitä että kasvavaa kilpailua keskustan ja radikaalimman vasemmiston suunnalta.
Johtohahmot ja sisäiset suuntaukset
Sosialistipuolue on ollut monen tunnetun ranskalaispoliitikon koti. Keskeisiä nimiä ovat muun muassa:
- François Mitterrand – presidentti 1981–1995, PS:n modernisoija ja kansallisen tason johtaja.
- Lionel Jospin – pääministeri 1997–2002, pluralistisena vasemmistohallituksen vetäjä.
- François Hollande – presidentti 2012–2017, jonka kausi oli poliittisesti ristiriitainen ja johti puolueen kannatuksen laskuun.
- Ségolène Royal, Martine Aubry, Manuel Valls, Benoît Hamon ja nykyisempänä Olivier Faure ovat olleet merkittäviä vaikuttajia puolueen sisällä.
Puolueessa on perinteisesti vaikuttanut useita suuntauksia: keskustavasemmistolaiset, radikaalimman vasemmiston suuntaiset ryhmät sekä ympäristö- ja sosiaaliprotistit. Nämä sisäiset erot ovat ajoittain vaikeuttaneet yhtenäisen linjan muodostamista erityisesti kriisiaikoina.
Politiikka ja aatteet
PS edustaa sosiaalidemokraattista aatetta: se kannattaa vahvaa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta, julkisia palveluja, työoikeuksien suojaa sekä eurooppalaista yhteistyötä. Puolue on jäsenenä kansainvälisissä sosiaalidemokraattisissa verkostoissa kuten Party of European Socialists (PES) ja Socialist International, ja sen europarlamentaarikot kuuluvat S&D-ryhmään (Progressive Alliance of Socialists and Democrats).
Vaikutus nykypolitiikassa ja haasteet
Sosialistipuolue on vaikuttanut merkittävästi Ranskan 1900- ja 2000-luvun politiikkaan: se on ollut vallassa presidenttinä ja hallituksissa, saneerannut kunnallista itsehallintoa ja edistänyt työelämän sekä sosiaaliturvan uudistuksia. Siitä huolimatta 2010-luvun puolivälistä alkaen puolue on kokenut voimakasta kannatuksen laskua, osin sisäpoliittisten erimielisyyksien, talousongelmien ja uudemman liikkeen (esim. Emmanuel Macronin ympärille syntyneen La République En Marche) nousun vuoksi.
Vuoden 2017 vaalit merkitsivät PS:lle raskasta takaiskua: puolue menetti monia kansallisia toimielinpaikkoja ja joutui neuvottelemaan uusista strategioista. Vuoden 2022 vaaleissa PS osallistui laajempiin vasemmistoliittoutumiin (kuten NUPES-yhteistyö), mikä osoitti puolueen pyrkimyksen palata vaikuttavaksi toimijaksi yhteistyön kautta, mutta samalla esitti haasteen puolueen omalle identiteetille.
Tulevaisuuden näkymät
Sosialistisen puolueen haasteena on useampi rinnakkainen tehtävä: palauttaa luottamus laajoihin äänestäjäryhmiin, määritellä uudelleen ideologinen profiili kilpailijoiden välillä ja rakentaa uskottavia koalitioita paikallisella ja kansallisella tasolla. Puolueen kyky uudistua, tehdä yhteistyötä ympäristö- ja vasemmistokumppaneiden kanssa sekä tarjota konkreettisia talous- ja sosiaalipoliittisia ratkaisuja ratkaisee sen aseman tulevilla vaalikausilla.
Yhteenveto: PS on ollut ja on edelleen keskeinen toimija Ranskan politiikassa, mutta se kohtaa merkittäviä rakennemuutoksia ja kilpailua. Sen historia sisältää sekä suuria voittoja että vaikeita kriisejä, ja sen tulevaisuus riippuu kyvystä sopeutua ja uudistaa vasemmiston politiikkaa nykyajan haasteisiin.
Historia
Ranskan sosialismi vuoteen 1969 asti
Pariisin kommuunin epäonnistumisen (1871) jälkeen ranskalainen sosialismi oli kuvaannollisesti mestattu. Sen johtajat tapettiin tai karkotettiin. Ranskan ensimmäinen sosialistinen puolue, Ranskan sosialististen työläisten liitto (Fédération des travailleurs socialistes de France, FTSF), perustettiin vuonna 1879.
Vuonna 1899 Millerandin osallistuminen Pierre Waldeck-Rousseaun kabinettiin aiheutti keskustelua sosialistien osallistumisesta "porvarilliseen hallitukseen". Kolme vuotta myöhemmin Jaurès, Allemane ja possibilistit perustivat Ranskan sosialistisen puolueen, kun taas Guesde ja Vaillant muodostivat Ranskan sosialistisen puolueen. Vuonna 1905 Globen kongressin aikana nämä kaksi ryhmää yhdistyivät Työväen Internationaalin ranskalaiseksi osastoksi (Section française de l'Internationale ouvrière eli SFIO). Jaurèsista tuli puolueen johtaja.
Ranskalaiset sosialistit olivat vahvasti pasifisteja, mutta Jaurès'n murhan jälkeen vuonna 1914 he eivät kyenneet vastustamaan ensimmäisen maailmansodan puhkeamista seurannutta militarismin aaltoa.
Sosialistit joutuivat vakavaan hajaannukseen osallistumisesta sodanaikaiseen kansallisen yhtenäisyyden hallitukseen. Vuonna 1919 sodanvastaiset sosialistit hävisivät raskaasti vaaleissa. Vuonna 1920 Toursin kongressin aikana puolueen enemmistö ja vasemmisto irtautuivat ja muodostivat Kommunistisen internationaalin ranskalaisen osaston (Section française de l'Internationale Communiste eli SFIC). Tämä puolue liittyi Leninin perustamaan Kolmanteen Internationaaliin. Oikea siipi, jota johti Léon Blum, säilytti "vanhan talon" ja pysyi SFIO:ssa.
Vuonna 1934 kommunistit muuttivat linjaansa, ja kolme puoluetta yhdistyi kansanrintamaksi, joka voitti vuoden 1936 vaalit ja toi Blumin valtaan Ranskan ensimmäisenä sosialistipääministerinä.
Ranskan vapautumisen jälkeen vuonna 1944 SFIO liittoutui voimakkaan kommunistisen puolueen (josta tuli tärkein vasemmistopuolue) ja kristillisdemokraattisen MRP:n kanssa. Tämä liittouma ei selvinnyt kylmästä sodasta. Blum ehdotti kolmannen voiman rakentamista keskusta-vasemmiston ja keskusta-oikeiston kanssa gaullisteja ja kommunisteja vastaan. Hänen ehdokkaansa SFIO:n johtoon, Daniel Mayer, hävisi kuitenkin Guy Mollet'lle.
Puolueen vasemmisto tuki Mollet'ta. Paradoksaalista kyllä, hän puhui marxilaista kieltä kyseenalaistamatta liittoa keskustan ja keskustaoikeiston kanssa. Hän toimi pääministerinä vähemmistöhallituksen johdossa vuonna 1956. SFIO palasi oppositioon vuonna 1959.
SFIO ei asettanut ehdokasta vuoden 1965 vaaleihin. Näin ollen se tuki François Mitterrandin ehdokkuutta, joka oli entinen neljännen tasavallan ministeri, konservatiivi ja sittemmin vasemmistosta riippumaton. Hän oli päättäväisesti gaullistien vastainen. Hän sai kunniakkaan tuloksen ja kohtasi De Gaullen yllättäen toisessa äänestyksessä. Hän esiintyi näin ei-kommunistisen vasemmiston johtajana.
Vasemmistoa johtavan kommunistisen puolueen ja maata johtavan gaullistisen puolueen välille SFIO, radikaalit ja vasemmistolaiset tasavaltalaisryhmät perustivat Mitterrandin johdolla Demokraattisen ja sosialistisen vasemmiston liiton.
PS:n ja "Vasemmistoliiton" perustaminen (1969-1981).
Vuonna 1969 SFIO korvattiin sosialistipuolueella (Parti socialiste, PS). Siihen liittyivät Pierre Mendès-Francea kannattavat kerhot (Alain Savaryn johtama Vasemmiston uudistamista ajavien kerhojen liitto) ja vasemmistolaiset tasavaltalaisryhmät (Jean Poperenin sosialististen ryhmien ja kerhojen liitto). Issy-les-Moulineaux'n kongressissa Alain Savary valittiin ensimmäiseksi sihteeriksi edeltäjänsä Guy Mollet'n tuella. Hän ehdotti "ideologista vuoropuhelua" kommunistien kanssa.
Kaksi vuotta myöhemmin Francois Mitterrandia kannattavat kerhot (Tasavaltalaisten instituutioiden konventti) liittyivät puolueeseen. Mitterrand kukisti Savary-Mollet-kaksikon ehdottamalla vaaliohjelmaa kommunistien kanssa.
Mitterrandin presidenttikausi ja vallankäyttö (1981-1995).
Vuonna 1981 Mitterrand voitti uusliberalistisen Valéry Giscard d'Estaingin ja tuli ensimmäiseksi sosialistiksi, joka valittiin Ranskan presidentiksi yleisillä vaaleilla.
PS menetti enemmistön Ranskan kansalliskokouksessa vuonna 1986, mikä pakotti Mitterrandin "yhteiselämään" Jacques Chiracin konservatiivihallituksen kanssa. Mitterrand valittiin kuitenkin uudelleen presidentiksi vuonna 1988 maltillisella ohjelmalla, jonka nimi oli "yhtenäinen Ranska". Hän ei ehdottanut kansallistamisia eikä yksityistämisiä. Pääministeriksi hän valitsi sosialistipoliitikoista suosituimman ja maltillisimman Michel Rocardin. Hänen hallitukseensa kuului neljä keskustaoikeistolaista ministeriä, mutta sitä tuki vain enemmistö kesäkuussa 1988 valitusta kansalliskokouksesta.
Toisella kaudellaan Mitterrand keskittyi ulkopolitiikkaan ja Euroopan rakentamiseen.
Jospin ja "moniarvoinen vasemmisto" (1995-2002)
Oppositiossa PS muodosti uudelleen koalition muiden vasemmistovoimien kanssa: PCF, Vihreät, Vasemmistoradikaalipuolue ja MDC. Tämä "moniarvoinen vasemmisto" (Gauche plurielle) voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, ja Jospinista tuli kolmannen "koheabitaation" pääministeri.
Hänen politiikkansa oli laajalti edistyksellistä, mutta sillä oli vain vähän tekemistä sosialismin kanssa perinteisesti ymmärrettynä. Aubryn lait lyhensivät työajan 35 tuntiin viikossa. Yleinen sairausvakuutus otettiin käyttöön. Yksityistämispolitiikkaa kuitenkin jatkettiin.
Jospin putosi presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 21. huhtikuuta 2002.
Vuoden 2002 järkytyksen jälkeen
Vuoden 2004 aluevaaleissa sosialistit tekivät suuren paluun. Kokoomuksessa entisen "pluralistisen vasemmiston" kanssa he saivat vallan 20:llä 22:sta suurkaupunkialueesta (kaikki paitsi Elsass ja Korsika) ja neljällä merentakaisella alueella. Itse asiassa se hyötyi oikeiston vastaisesta "sanktioäänestyksestä".
Joulukuun 1. päivänä 2004 59 prosenttia sosialistipuolueen jäsenistä päätti hyväksyä ehdotetun Euroopan perustuslain. Useat tunnetut puolueen jäsenet, kuten Laurent Fabius sekä vasemmistolaiset Henri Emmanuelli ja Jean-Luc Mélenchon, pyysivät kuitenkin äänestäjiä äänestämään "ei" 29. toukokuuta 2005 järjestetyssä Ranskan kansanäänestyksessä, jossa ehdotettu perustuslaki hylättiin.
Vuoden 2007 presidentinvaalit
Vuoden 2007 presidentinvaaleissa oli monia mahdollisia ehdokkaita: François Hollande, Laurent Fabius (joka liittyi puolueen vasemmistoon), Dominique Strauss-Kahn (joka väitti edustavansa "sosiaalidemokratiaa"), Jack Lang, Martine Aubry ja Ségolène Royal, joka oli mielipidekyselyjen mukaan suosikki.
Marraskuun 16. päivänä 2006 sosialistipuolueen jäsenet valitsivat ehdokkaakseen Ségolène Royalin 60 prosentin enemmistöllä. Hänen haastajansa Strauss-Kahn sai 21 prosenttia ja Fabius 19 prosenttia.
Saatuaan 25 prosenttia äänistä Ranskan presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Ségolène Royal pääsi toiselle kierrokselle, mutta hävisi Nicolas Sarkozylle 6. toukokuuta 2007.
Vasemmalta oikealle: Dominique Strauss-Kahn, Bertrand Delanoë ja Ségolène Royal istuvat eturivissä kokouksessa, jonka Ranskan sosialistipuolue piti 6. helmikuuta 2007 Carpentier-salissa Pariisissa.
Johtajuus
Ensimmäiset sihteerit vuodesta 1969:
- Alain Savary (1969-1971)
- François Mitterrand (1971-1981)
- Lionel Jospin (1981-1988)
- Pierre Mauroy (1988-1992)
- Laurent Fabius (1992-1993)
- Michel Rocard (1993-1994)
- Henri Emmanuelli (1994-1995)
- Lionel Jospin (1995-1997)
- François Hollande (1997-2008)
- Martine Aubry (2008-2012)
- Harlem Désir (2012-...)
Aiheeseen liittyvät sivut
Etsiä