Sosialistinen puolue (Ranska)

Historia

Ranskan sosialismi vuoteen 1969 asti

Pariisin kommuunin epäonnistumisen (1871) jälkeen ranskalainen sosialismi oli kuvaannollisesti mestattu. Sen johtajat tapettiin tai karkotettiin. Ranskan ensimmäinen sosialistinen puolue, Ranskan sosialististen työläisten liitto (Fédération des travailleurs socialistes de France, FTSF), perustettiin vuonna 1879.

Vuonna 1899 Millerandin osallistuminen Pierre Waldeck-Rousseaun kabinettiin aiheutti keskustelua sosialistien osallistumisesta "porvarilliseen hallitukseen". Kolme vuotta myöhemmin Jaurès, Allemane ja possibilistit perustivat Ranskan sosialistisen puolueen, kun taas Guesde ja Vaillant muodostivat Ranskan sosialistisen puolueen. Vuonna 1905 Globen kongressin aikana nämä kaksi ryhmää yhdistyivät Työväen Internationaalin ranskalaiseksi osastoksi (Section française de l'Internationale ouvrière eli SFIO). Jaurèsista tuli puolueen johtaja.

Ranskalaiset sosialistit olivat vahvasti pasifisteja, mutta Jaurès'n murhan jälkeen vuonna 1914 he eivät kyenneet vastustamaan ensimmäisen maailmansodan puhkeamista seurannutta militarismin aaltoa.

Sosialistit joutuivat vakavaan hajaannukseen osallistumisesta sodanaikaiseen kansallisen yhtenäisyyden hallitukseen. Vuonna 1919 sodanvastaiset sosialistit hävisivät raskaasti vaaleissa. Vuonna 1920 Toursin kongressin aikana puolueen enemmistö ja vasemmisto irtautuivat ja muodostivat Kommunistisen internationaalin ranskalaisen osaston (Section française de l'Internationale Communiste eli SFIC). Tämä puolue liittyi Leninin perustamaan Kolmanteen Internationaaliin. Oikea siipi, jota johti Léon Blum, säilytti "vanhan talon" ja pysyi SFIO:ssa.

Vuonna 1934 kommunistit muuttivat linjaansa, ja kolme puoluetta yhdistyi kansanrintamaksi, joka voitti vuoden 1936 vaalit ja toi Blumin valtaan Ranskan ensimmäisenä sosialistipääministerinä.

Ranskan vapautumisen jälkeen vuonna 1944 SFIO liittoutui voimakkaan kommunistisen puolueen (josta tuli tärkein vasemmistopuolue) ja kristillisdemokraattisen MRP:n kanssa. Tämä liittouma ei selvinnyt kylmästä sodasta. Blum ehdotti kolmannen voiman rakentamista keskusta-vasemmiston ja keskusta-oikeiston kanssa gaullisteja ja kommunisteja vastaan. Hänen ehdokkaansa SFIO:n johtoon, Daniel Mayer, hävisi kuitenkin Guy Mollet'lle.

Puolueen vasemmisto tuki Mollet'ta. Paradoksaalista kyllä, hän puhui marxilaista kieltä kyseenalaistamatta liittoa keskustan ja keskustaoikeiston kanssa. Hän toimi pääministerinä vähemmistöhallituksen johdossa vuonna 1956. SFIO palasi oppositioon vuonna 1959.

SFIO ei asettanut ehdokasta vuoden 1965 vaaleihin. Näin ollen se tuki François Mitterrandin ehdokkuutta, joka oli entinen neljännen tasavallan ministeri, konservatiivi ja sittemmin vasemmistosta riippumaton. Hän oli päättäväisesti gaullistien vastainen. Hän sai kunniakkaan tuloksen ja kohtasi De Gaullen yllättäen toisessa äänestyksessä. Hän esiintyi näin ei-kommunistisen vasemmiston johtajana.

Vasemmistoa johtavan kommunistisen puolueen ja maata johtavan gaullistisen puolueen välille SFIO, radikaalit ja vasemmistolaiset tasavaltalaisryhmät perustivat Mitterrandin johdolla Demokraattisen ja sosialistisen vasemmiston liiton.

PS:n ja "Vasemmistoliiton" perustaminen (1969-1981).

Vuonna 1969 SFIO korvattiin sosialistipuolueella (Parti socialiste, PS). Siihen liittyivät Pierre Mendès-Francea kannattavat kerhot (Alain Savaryn johtama Vasemmiston uudistamista ajavien kerhojen liitto) ja vasemmistolaiset tasavaltalaisryhmät (Jean Poperenin sosialististen ryhmien ja kerhojen liitto). Issy-les-Moulineaux'n kongressissa Alain Savary valittiin ensimmäiseksi sihteeriksi edeltäjänsä Guy Mollet'n tuella. Hän ehdotti "ideologista vuoropuhelua" kommunistien kanssa.

Kaksi vuotta myöhemmin Francois Mitterrandia kannattavat kerhot (Tasavaltalaisten instituutioiden konventti) liittyivät puolueeseen. Mitterrand kukisti Savary-Mollet-kaksikon ehdottamalla vaaliohjelmaa kommunistien kanssa.

Mitterrandin presidenttikausi ja vallankäyttö (1981-1995).

Vuonna 1981 Mitterrand voitti uusliberalistisen Valéry Giscard d'Estaingin ja tuli ensimmäiseksi sosialistiksi, joka valittiin Ranskan presidentiksi yleisillä vaaleilla.

PS menetti enemmistön Ranskan kansalliskokouksessa vuonna 1986, mikä pakotti Mitterrandin "yhteiselämään" Jacques Chiracin konservatiivihallituksen kanssa. Mitterrand valittiin kuitenkin uudelleen presidentiksi vuonna 1988 maltillisella ohjelmalla, jonka nimi oli "yhtenäinen Ranska". Hän ei ehdottanut kansallistamisia eikä yksityistämisiä. Pääministeriksi hän valitsi sosialistipoliitikoista suosituimman ja maltillisimman Michel Rocardin. Hänen hallitukseensa kuului neljä keskustaoikeistolaista ministeriä, mutta sitä tuki vain enemmistö kesäkuussa 1988 valitusta kansalliskokouksesta.

Toisella kaudellaan Mitterrand keskittyi ulkopolitiikkaan ja Euroopan rakentamiseen.

Jospin ja "moniarvoinen vasemmisto" (1995-2002)

Oppositiossa PS muodosti uudelleen koalition muiden vasemmistovoimien kanssa: PCF, Vihreät, Vasemmistoradikaalipuolue ja MDC. Tämä "moniarvoinen vasemmisto" (Gauche plurielle) voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, ja Jospinista tuli kolmannen "koheabitaation" pääministeri.

Hänen politiikkansa oli laajalti edistyksellistä, mutta sillä oli vain vähän tekemistä sosialismin kanssa perinteisesti ymmärrettynä. Aubryn lait lyhensivät työajan 35 tuntiin viikossa. Yleinen sairausvakuutus otettiin käyttöön. Yksityistämispolitiikkaa kuitenkin jatkettiin.

Jospin putosi presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 21. huhtikuuta 2002.

Vuoden 2002 järkytyksen jälkeen

Vuoden 2004 aluevaaleissa sosialistit tekivät suuren paluun. Kokoomuksessa entisen "pluralistisen vasemmiston" kanssa he saivat vallan 20:llä 22:sta suurkaupunkialueesta (kaikki paitsi Elsass ja Korsika) ja neljällä merentakaisella alueella. Itse asiassa se hyötyi oikeiston vastaisesta "sanktioäänestyksestä".

Joulukuun 1. päivänä 2004 59 prosenttia sosialistipuolueen jäsenistä päätti hyväksyä ehdotetun Euroopan perustuslain. Useat tunnetut puolueen jäsenet, kuten Laurent Fabius sekä vasemmistolaiset Henri Emmanuelli ja Jean-Luc Mélenchon, pyysivät kuitenkin äänestäjiä äänestämään "ei" 29. toukokuuta 2005 järjestetyssä Ranskan kansanäänestyksessä, jossa ehdotettu perustuslaki hylättiin.

Vuoden 2007 presidentinvaalit

Vuoden 2007 presidentinvaaleissa oli monia mahdollisia ehdokkaita: François Hollande, Laurent Fabius (joka liittyi puolueen vasemmistoon), Dominique Strauss-Kahn (joka väitti edustavansa "sosiaalidemokratiaa"), Jack Lang, Martine Aubry ja Ségolène Royal, joka oli mielipidekyselyjen mukaan suosikki.

Marraskuun 16. päivänä 2006 sosialistipuolueen jäsenet valitsivat ehdokkaakseen Ségolène Royalin 60 prosentin enemmistöllä. Hänen haastajansa Strauss-Kahn sai 21 prosenttia ja Fabius 19 prosenttia.

Saatuaan 25 prosenttia äänistä Ranskan presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Ségolène Royal pääsi toiselle kierrokselle, mutta hävisi Nicolas Sarkozylle 6. toukokuuta 2007.

Vasemmalta oikealle: Dominique Strauss-Kahn, Bertrand Delanoë ja Ségolène Royal istuvat eturivissä kokouksessa, jonka Ranskan sosialistipuolue piti 6. helmikuuta 2007 Carpentier-salissa Pariisissa.

Johtajuus

Ensimmäiset sihteerit vuodesta 1969:

• Alain Savary (1969-1971)
• François Mitterrand (1971-1981)
• Lionel Jospin (1981-1988)
• Pierre Mauroy (1988-1992)
• Laurent Fabius (1992-1993)
• Michel Rocard (1993-1994)
• Henri Emmanuelli (1994-1995)
• Lionel Jospin (1995-1997)
• François Hollande (1997-2008)
• Martine Aubry (2008-2012)
• Harlem Désir (2012-...)

Aiheeseen liittyvät sivut

• Sosialismi