Pale — antiikin kreikkalainen paini: säännöt, historia ja merkitys
Pale — antiikin kreikkalainen paini: tutustu sääntöihin, legendaarisiin mestareihin ja lajin kulttuuriseen merkitykseen antiikin Kreikan olympialaisissa.
Kreikkalainen paini oli antiikin kreikkalaisten harrastama kamppailulaji, joka oli tärkeä osa sekä urheilukulttuuria että sotilaallista harjoittelua. Painijan tavoitteena oli heittää vastustaja maahan pystyasennosta siten, että tämän selkä tai hartiat koskettivat maata. Voitto saavutettiin yleensä ottelun voittona parhaan kolmesta -periaatteella: kolme kaatumista (tai kolmea kertaa selän/hartioiden kosketusta maahan) teki ottelusta katsoen ratkaistun. Otteet rajoitettiin ylävartaloon, eli potkut, lyönnit ja ala- tai alaraajoihin kohdistuvat lukot eivät kuuluneet lajiin. Toisin kuin nykypainissa, paleissa ei ollut painoluokkia eikä määrättyjä aikarajoja, joten lajiin usein menestyivät kookkaat ja voimakkaat urheilijat, vaikka tekniikallakin oli suuri merkitys.
Säännöt ja ottelun kulku
Antiikin painissa noudatettiin yksinkertaisia mutta selkeitä sääntöjä:
- Voittotapa: ottelu ratkaistiin, kun vastustajan selkä tai hartiat koskettivat maata; tavallisesti paras kolmesta -järjestelmä.
- Otteet: sallittuja olivat heitot, kaadot ja lukot, jotka kohdistuivat ylävartaloon ja käsivarsiin; esimerkiksi kyynär- ja hartialukot olivat tyypillisiä.
- Kielletyt toimet: lyöminen, potkiminen, pureminen ja silmien tai hiusten repiminen eivät kuuluneet lajiin.
- Ei painoluokkia tai aikarajoja: ottelut jatkuivat kunnes ratkaisu löytyi, mikä teki otteluista usein pitkiä ja fyysisesti vaativia.
- Tuomarointi: ottelun valvoivat tuomarit tai raadin jäsenet, jotka saattoivat puuttua laittomiin otteisiin tai määrätä uusinnan epäselvissä tilanteissa.
Harjoittelu ja palaestra
Jokaisessa kaupungissa oli oma harjoituspaikkansa, jota kutsuttiin palaestraksi. Palaestra oli sekä urheilun että sosiaalisen kanssakäymisen keskus: siellä opetettiin painia, pythagoralaista liikuntaa ja muita kasvatuksellisia taitoja. Painijat harjoittelivat ja kilpailivat usein alasti (gumnos), ja harjoituksissa käytettiin esimerkiksi öljyä ja hiekkaa parantamaan otteita ja estämään liukastumista. Valmentajat ja vanhemmat mestarit opastivat tekniikoissa, kehonrakennuksessa ja strategioissa.
Historia ja olympialaiset
Pale oli yksi varhaisimmista lajeista, jotka lisättiin antiikin olympialaisiin — se ei ollutkaan pelkkä antiikin olympialaisiin lisätty laji, joka ei ollut juoksukilpailu. Paini oli arvostettu laji kautta Kreikan ja se näkyi eri festivaaleissa ja paikallisissa kisoissa. Koska laji oli osa nuorten kasvatusta ja sotilaallista harjoittelua, sen taidot nähtiin käyttökelpoisina myös taistelukentillä. Ottelijoista tuli usein kuuluisuuksia, ja monet heidän saavutuksistaan ikuistettiin tarinoihin ja legendoihin.
Tunnetut painijat ja legendat
Kaksi antiikin kreikkalaista painijaa, jotka muistetaan nykypäivänä, ovat Leontiskos Messeneestä ja Milo Krotonista. Leontiskos on muistettu kiistanalaisena voittajana — hänen kerrotaan käyttäneen rajuja otteita, joiden seurauksena hänen voittonsa oli erään lähteen mukaan rajua. Milo oli kuuluisa viidestä olympiamestaruutensa lisäksi myös uskomattomista vahvuusteoistaan ja sankarillisista kertomuksista, kuten tarinoista, joissa hän kantoi tai kohdasi raskaita eläimiä. Nämä kertomukset kasvattivat painin mainetta ja antoivat lajin urheilijoille myyttisen aseman.
Taide, kirjallisuus ja yhteiskunnallinen merkitys
Paini toistui runsaasti kreikkalaisessa taiteessa: kuvanveistossa, maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa esiintyy lukuisia kuvia painitilanteista. Vaasimaalauksissa ja pronssipatsaissa näkyvät fyysiset asennot ja otteet kertovat samanaikaisesti tekniikasta ja esteettisestä ihanteesta — kreikkalainen ihanne korosti mittasuhteita, voimakasta mutta hallittua kehoa sekä urheilijan kurinalaisuutta. Paini toimi myös kasvatuksellisena välineenä: se opetti kuria, rohkeutta ja taitoa, jotka olivat hyödyksi sekä siviilissä että sodassa.
Erot nykypainiin ja perintö
Antiikin pale eroaa monin tavoin modernista painista:
- ei painoluokkia tai aikarajoja;
- ottelut käytiin alasti ja usein ilman suojavarusteita;
- sallitut otteet rajoittuivat ylävartaloon ja iskuja ei käytetty;
- ottelu ratkaistiin usein parhaan kolmesta -periaatteella, toisin kuin joissakin nykysarjoissa.
Vaikka säännöt olivat yksinkertaisempia kuin nykyään, kreikkalainen paini loi pohjan monille myöhemmille kamppailulajeille. Sen vaikutus näkyy sekä urheilullisissa perinteissä että kulttuurisissa kuvauksissa — pale oli osa laajempaa kenttää, jossa kehon kehittäminen, kilpailu ja mytologia kietoutuivat toisiinsa.
Painija ja valmentaja (tai tuomari) palatestra-alueella
Tausta
Kreikkalainen paini tunnettiin antiikin aikana nimellä orthe pale ("pystypaini"). Legendan mukaan Ateenan Theseus keksi painin. Painijan tavoitteena (päämäärä) oli heittää vastustaja maahan seisovasta asennosta. Tartunnat rajoitettiin ylävartaloon, eikä vastustajan kiinnittämistä maahan tunnettu. Maassa painiminen oli sallittua vain lajeissa, jotka kreikkalaiset tunsivat nimillä kato pale ("maapaini") ja pankration.
Kaatumisesta saatiin piste. Kaatuminen tapahtui, kun painijan selkä tai olkapäät koskettivat maata. Ottelun voittamiseen tarvittiin kolme pistettä. Paini ei ollut yhtä rajua kuin pankration ja vaati vähemmän tilaa. Tämän vuoksi se oli kreikkalaisten urheilijoiden suosituin laji. Se oli yksi laji viisiottelussa (ja saattoi olla ratkaiseva laji), mutta se oli myös erillinen laji, jossa käytettiin samoja tekniikoita. Paini mainittiin lukuisia kertoja kreikkalaisessa kirjallisuudessa, erityisesti runoudessa.
2. vuosisadalta jäänteet papyrus-painioppaasta paljastavat, että kreikkalaiset tunsivat pääntalot, nivelkierrot, olkapääotteet ja muut nykypainijoiden käyttämät tekniikat. Koska otteluissa ei ollut aikarajoja, jotkut niistä päättyivät tasapeleihin. Painija saattoi alistua kuristusotteeseen ja "taputtaa". Painijoita tapettiin joskus kilpailussa, mutta vastustajia ei koskaan pidetty vastuussa henkirikoksesta.
Theseus (keskellä) keksi painin
Palaestra
Painia opetettiin ja harjoiteltiin rakennuksessa nimeltä palaestra. Näitä painikouluja oli useita eri puolilla Kreikkaa. Ensimmäiset palaestrat rakennettiin noin 6. vuosisadalla eaa. Ne olivat yksityisomistuksessa, mutta 5. vuosisadalla eaa. palestrat rakennettiin julkisin kustannuksin. Palaestroja rakennettiin Rooman valtakunnan aikakauden loppuun asti. Antiikin kreikkalainen tutkija Plutarkhos kirjoittaa, että palestrassa opetettiin ja harjoiteltiin vain painia ja pankrationia. Nyrkkeilyä ja muita urheilulajeja opetettiin ja harjoitettiin voimistelusalissa.
Palaestra koostui neliön tai suorakaiteen muotoisesta pihasta, joka oli avoin taivaalle. Pihaa käytettiin harjoitteluun ja harjoitteluun. Pihaa ympäröivät pylväskäytävät. Sateisella säällä painia ja pankrationia harjoiteltiin pylväiden alla. Pylväskäytävien viereisiä huoneita käytettiin luentoja, kylpemistä, pukemista ja riisumista, leikkejä, seurustelua sekä varusteiden ja oliiviöljyn varastointia varten. Homoseksi oli Palestrassa yleistä, vaikka sitä pyrittiin virallisesti hillitsemään.
Pylväskäytävä Olympian palatestra-alueella
Alastomuus
Kreikkalaiset urheilijat olivat antiikin maailman harvoja urheilijoita, jotka harjoittelivat ja kilpailivat alasti. Homeroksen painijat Iliasissa käyttivät lannevaatteita, mutta pian Homeroksen aikakauden jälkeen kreikkalaiset urheilijat alkoivat riisuutua. Syytä tähän ei tiedetä. Pausanias kertoo, että urheilijat halusivat matkia Megaran Orsipposta, juoksijaa, joka voitti olympialaisen juoksukilpailun vuonna 720 eaa. hävitettyään lannevaatteensa. Dionysios Halikarnassos ja Thukydides mainitsevat tavan spartalaiselle.
Toiset legendat kertovat, että eräs juoksija kompastui lannevaatteeseensa, ja viranomaiset kielsivät sen vaarallisena. Jotkut sanovat, että urheilijat riisuutuivat osoittaakseen olevansa miehiä tai koska he pystyivät juoksemaan paremmin alasti. Muitakin syitä on esitetty: urheilijat riisuutuivat eroottisista syistä, kultillisista syistä, hyvän onnen toivossa tai demokraattisena tasa-arvotekijänä. Jotkut sanovat, että he riisuutuivat, koska he olivat ylpeitä lihaksikkaasta vartalostaan ja rusketuksestaan.
Kreikkalaiset kutsuivat penistä "koiraksi". Urheilijat käyttivät joskus "koiran hihnaksi" kutsuttua narua, jolla he sitoivat peniksen esinahan irti. Ei ole tiedossa, oliko tällä tavalla seksuaalisia vai esteettisiä merkityksiä. Kyse näyttää olleen henkilökohtaisista mieltymyksistä. Etunahan sitominen on joskus aiheena maljakkomaalauksissa.
Painijat kolikossa noin 400 eaa.
Painijan varusteet
Kreikkalainen painija kantoi palatestraan kolme esinettä: öljypullon, kaapimen ja sienen. Öljypullo (aryballos) oli keraaminen astia, jossa oli leveä huuli ja kapea suu ja jossa oli painijan päivittäinen oliiviöljyannos. Nämä astiat olivat muodoltaan hyvin erilaisia. Jotkin niistä oli muotoiltu muistuttamaan lintuja, eläimiä tai ihmisen ruumiinosia, kuten päätä, jalkaa tai penistä. Useimmat olivat pelkkiä palloja, joilla ei ollut tukipohjaa.
Kaavin (strigil tai stlengis) oli työkalu, jossa oli kovera terä. Se valmistettiin pronssista, hopeasta, lasista tai raudasta. Sillä raaputettiin urheilijan vartalosta kertynyttä oliiviöljyä ja hikeä (gloios). Gloiosia myytiin sen väitetyn lääketieteellisen arvon vuoksi. Sitä käytettiin nivel-, vulva- ja peräaukon tulehdusten, sukuelinten syylien ja syfilismin aiheuttamien vaurioiden, lihasten nyrjähdysten ja kipujen hoitoon. Kun hiki ja öljy oli poistettu, painija kylpi sienellä (spongos).
Urheilija (keskellä) pitää kädessään kaavinta ja öljypulloa. Hautakivi (stele), 410-400 eaa.
Valmistelu
Raskaat urheilijat - painijat, pankratiastit ja nyrkkeilijät - asuivat samoissa rakennuksissa, harjoittelivat samoja harjoituksia, käyttivät samoja välineitä (nyrkkeilysäkkejä) ja noudattivat samoja proteiinipitoisia liharuokavalioita. Olympiassa painijat saivat aikoinaan kevyttä nyrkkeilyharjoittelua kilpailuun valmistautumiseksi.
Painijat hieroivat ensin kehoaan oliiviöljyllä, jotta hiekka ei pääsisi huokosiin. Sen jälkeen painija pölyttää itsensä hienolla jauheella. Joskus hän harjoitteli parinsa kanssa oppiakseen taktiikoita, mutta suurimmaksi osaksi painijat vain painivat. Rytmi oli tärkeää, joten painijat harjoittelivat ja kilpailivat huilumusiikin tahtiin. Toisin kuin nyrkkeilyssä ja pankrationissa, painiharjoituksia tehtiin täydellä teholla. Painijat pitivät hiuksensa lyhyinä, jotta vastustajat eivät saisi niistä kiinni, tai käyttivät päähineitä, jotka pitivät hiukset paikoillaan.
Kilpailu
Painijat paritettiin arpomalla (kleroi). Arpa oli noin papujen kokoinen ja merkitty kirjaimella. Kutakin kirjainta kohden oli kaksi arpaa. Arvat sekoitettiin kannussa. Kukin painija veti yhden arvan ja sai parikseen painijan, joka veti saman kirjaimen. Jos painijoita oli pariton määrä, viimeinen kirjain merkittiin vain yhteen erään. Sen vetänyt painija ei osallistunut ensimmäiselle kierrokselle.
Ottelu alkoi asennossa, joka tunnetaan nimellä "yhdessä seisominen" (systasis). Painijat nojasivat toisiaan vasten, kunnes heidän otsansa koskettivat toisiaan. Tästä asennosta kumpikin yrittäisi heittää vastustajansa maahan. Painija saattoi syöksyä eteenpäin ja tarttua vastustajan olkapäihin tai kietoa kätensä vastustajan vartalon ympärille "karhunhalin" muodossa. Alun kamppailun aikana molemmat saattavat välttää läheistä kosketusta, ja kumpikin taistelee saadakseen otteen vastustajansa jaloista tai käsivarsista. Lopulta jompikumpi löytäisi tarvitsemansa otteen heittääkseen vastustajansa. Painija saattaisi yrittää tarttua vastustajansa käsiin, ranteisiin tai käsivarsiin ja heittää hänet äkillisellä väännöllä (akrocheirismos) tai tulla lähietäisyydelle ja saada otteen vartalosta.
Ottelu oli jaettu osiin, jotka oli merkitty "putoamisilla". Painijat ottelivat uudelleen ilman taukoa kaadon jälkeen. Urheilututkijat ja historioitsijat ovat epävarmoja siitä, mikä tarkalleen ottaen oli kaatuminen. He ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että siihen kuului ainakin olkapäiden tai selän koskettaminen maahan. Kolme kaatumista merkitsi voittoa ja ottelu päättyi.
Hopliitit pallomaisen aryballoksen päällä. Aryballos roikkuu usein pienestä hihnasta urheilijan ranteessa voimistelusalikohtauksissa. Ne olivat myös suosittu hautaesine, ja ne olisivat sopineet sankaripyhäkköön tarjottavaksi (Payne 1931, 290E).
Säännöt ja otteet
Michael Poliakoff huomauttaa kirjassaan Combat Sports in the Ancient World, että kreikkalainen paini oli raakaa urheilua, ja siinä sallittiin karkeat taktiikat. Se ei ollut yhtä raaka kuin kaksi muuta kamppailu-urheilulajia - pankration ja nyrkkeily - mutta vaikka lyöminen oli kiellettyä ja sormen murtaminen lopulta laitonta, jotkut raajoja uhkaavat liikkeet, kaulakahvat ja kuristusotteet olivat sallittuja. Painia pidettiin käsityöläisurheiluna, koska siinä oli paljon vipuja ja otteita. Se oli laji, jossa testattiin "taistelullisia hyveitä: oveluutta, rohkeutta, rohkeutta, itseluottamusta ja sitkeyttä", Poliakoff kirjoittaa, ja kreikkalaiset "odottivat, että taitava ja koulutettu mies harrastaisi painia ja nauttisi siitä aikuisena".
Painijan tavoitteena (päämäärä) oli kaataa vastustaja. Selän tai olkapäiden koskettaminen maahan oli kaatuminen. Painissa ei ollut määriteltyä painitilaa, kuten kehää tai ympyrää, eikä aikarajaa. Tartunnat rajoitettiin ylävartaloon, ja jalkoihin kompastuminen oli sallittua.
Kreikkalaisessa painissa ei ollut painoluokkia; lajia hallitsivat suuret ja vahvat. Nämä miehet ja pojat saattoivat voittaa pienemmän mutta taitavamman vastustajan pelkästään kokonsa ansiosta. Virallisessa kilpailussa voittoon vaadittiin kolme kaatoa. Ottelussa oli mahdollista ottaa viisi ottelua. Muinaiset eivät koskaan antaneet pisteitä onnistuneesta taktiikasta, kuten nykyaikaisessa painissa, eikä "kiinnipitämistä" tai vastustajan pitämistä maassa tunnettu. Vastustajan kuristaminen tai kuristaminen oli sallittua, jotta tämä joutuisi myöntämään (myöntämään) tappionsa.
Vastustajan pitäminen otteessa, josta hän ei päässyt irti, oli myös kaatuminen, samoin kuin miehen venyttäminen koko pituudeltaan maahan. Painija saattoi pudota polvilleen, mutta se oli riskialtista. Kun kaksi painijaa oli pudonnut maahan yhdessä, oli toisinaan vaikea määritellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, ja siitä syntyi kiistoja. Vastustajan heittäminen ulos skammasta (painikuopasta) ei ollut kaatuminen, mutta se laskettiin kuitenkin voitoksi.
Kolme klassista liikettä kreikkalaisessa painissa olivat "lentävä tamma", "vartalon pito" ja hienot jalkamatkat. Lentävässä tamman otteessa painija tarttui vastustajan käteen, heitti tämän olkapäänsä yli ja kaatoi hänet maahan selälleen. Vartalo-otteessa painija tarttui vastustajaansa vyötäröstä, nosti hänet ilmaan, käänsi hänet ja pudotti hänet pää edellä maahan. Kunnianhimoiset jalkatyrmäykset saisivat painijan kaatumaan maahan, mutta vanhan koulukunnan painijat, jotka luottivat pelkkään voimaan, halveksivat hienoja jalkatyrmäyksiä. Lyöminen, potkiminen ja pehmeiden vartaloalueiden hakkaaminen ei ollut sallittua. Piste saatiin, jos painija antautui alistamisotteen vuoksi. Ottelu saattoi kestää viisi erää.
Paini ja antiikin olympialaiset
Paini oli antiikin olympialaisten laji. Se lisättiin olympialaisten ohjelmaan vuonna 708 eaa. Se oli ensimmäinen olympialaisiin lisätty kilpailu, joka ei ollut juoksukilpailu. Poikien paini lisättiin olympialaisten ohjelmaan vuonna 632 eaa. Painijat rukoilivat Heraklesilta voimaa ja Hermekseltä nopeutta. Painikilpailu pidettiin Olympian stadionilla, ei Palaestrassa.
Paini, nyrkkeily ja pankration (kontaktilajit) järjestettiin olympiafestivaalin neljäntenä päivänä. Kreikkalaisessa painissa ei ollut painoluokkia. Kuusitoista olympialaista painijaa olivat erään silminnäkijän mukaan raskassarjapainijoita, joiden lihakset olivat "lohkareiden kokoisia". Fanit antoivat painijoille heidän ruumiinrakenteeseensa sopivia lempinimiä, kuten "karhu" tai "leijona".
Antiikin valmentaja Philostratos piti painijan tasapainoista luonnetta ja hienoa ruumiinrakennetta tärkeinä. Hän piti painijasta, jolla oli suora selkä ja kiinteä, ulospäin kääntynyt reisi, ja kirjoitti, että "kapeat pakarat ovat heikot, lihavat hitaat, mutta hyvin muotoillut pakarat ovat etu kaikessa".
Leontiskos oli painin olympiavoittaja vuosina 456 ja 452 eaa. Vaikka säännöt vastustajan sormien murtamisesta laadittiin 6. vuosisadalla eaa., Leontiskos voitti juuri tällä taktiikalla. Krotonin Milo oli toinen olympiasankari - ainoa painija, joka on voittanut viisi olympiamestaruutta. Hän hävisi kuudennessa yrityksessään, kun hän oli neljäkymmentä vuotta vanha. Olympiapainija Polydamas sai surmansa, kun hän yritti pitää luolan kattoa pystyssä maanjäristyksen aikana.
Painijoita ylistettiin heidän fyysisestä kauneudestaan. Aeginan Theognetoksen muistomerkin kaiverruksessa lukee:
Tunnista katsellessasi Theognetos, poika voittaja
Olympiassa, painitaidon mestari.
Kauneinta katsottavaa, kilpailussa yhtä siunattu;
Hän on kruunannut kaupungin komealla sukulaisellaan.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä oli kreikkalaisen painin tavoite?
A: Kreikkalaisen painin tavoitteena oli heittää vastustaja maahan seisovasta asennosta.
K: Kuinka monta pistettä tarvittiin ottelun voittamiseen?
V: Ottelun voittamiseen tarvittiin kolme pistettä.
K: Millaiset otteet olivat sallittuja muinaiskreikkalaisessa painissa?
V: Antiikin kreikkalaisessa painissa otteet rajoittuivat ylävartaloon.
K: Oliko muinaisilla kreikkalaisilla otteluissa painoluokkia tai aikarajoja?
V: Ei, muinaiskreikkalaisissa painiotteluissa ei ollut painoluokkia eikä aikarajoja.
K: Missä painijat harjoittelivat ja kilpailivat?
V: Painijat harjoittelivat ja kilpailivat paikoissa, joita kutsuttiin palaestraksi. Joissakin suurissa kaupungeissa oli useita palatesteja.
K: Oliko painijoilla vaatteet päällä kilpailujen aikana?
V: Ei, painijat kilpailivat alasti kilpailujen aikana.
K: Ketkä kaksi kuuluisaa antiikin kreikkalaista painijaa muistetaan nykyään?
V: Kaksi kuuluisaa muinaiskreikkalaista painijaa, jotka muistetaan nykyään, ovat Leontiskos Messeneestä ja Milo Krotonista.
Etsiä