Impuzamugambi

Tietoja Impuzamugambista

Vuonna 1992 kaksi poliittista puoluetta, jotka tukivat hutupresidenttiä, perustivat Impuzamugambin ja Interahamwen. Nämä poliittiset puolueet olivat hutumyönteisiä ääriryhmiä.

Puolisotilaalliset joukot saivat koulutusta Ruandan armeijalta. Jotkut ryhmät ja todistajat ovat sanoneet, että myös ranskalaiset sotilaat kouluttivat miliisejä. Yksi miliisin komentajista kehuskeli, että hänen miehensä olivat niin hyvin koulutettuja, että he pystyivät tappamaan 1 000 tutsia 20 minuutissa.

Impuzamugambi kansanmurhan aikana

Huhtikuun 6. päivänä 1994 Ruandan presidentti Juvénal Habyarimana ja Burundin presidentti olivat lentokoneessa, joka ammuttiin alas. Molemmat miehet olivat hutuja. Kuten Yhdysvaltain ulkoministeriö myöhemmin totesi:

"

Molemmat presidentit tapettiin. Aivan kuin alasampuminen olisi ollut merkki, sotilas- ja miliisiryhmät alkoivat kerätä ja tappaa kaikkia tutseja ja poliittisesti maltillisia [hallituksen jäseniä, jotka eivät olleet ääriaineksia] heidän etnisestä taustastaan riippumatta.

"

Tieesteet

Puolen tunnin kuluessa lentokoneen putoamisesta Impuzamugambi ja Interahamwe alkoivat tukkia teitä Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. Kaikkien ruandalaisten oli pidettävä mukanaan henkilökortteja, joissa luki heidän etninen ryhmänsä. Puolisotilaalliset joukot tappoivat jokaisen löytämänsä tutsin.

Puolisotilaalliset joukot käyttivät edelleen tiesulkuja, joista tuli tärkeä osa Ruandan kansanmurhastrategiaa:

• Henkilökorttien avulla oli helppo kertoa, kuka oli tutsi...
• Johtajat antoivat miliisille listoja ihmisistä, jotka he halusivat tappaa; jos joku näistä ihmisistä pysähtyi tiesululle, miliisi tappoi hänet.
• Tiesulut saivat tutsit pelkäämään liikaa yrittäessään paeta Ruandasta maanteitä pitkin.

Ovelta ovelle tappaminen

Kansanmurhan ensimmäisinä päivinä Ruandan armeija ja presidentin vartiosto ottivat vastuulleen ihmisten teloittamisen Kigalissa. Impuzamugambi ja Interahamwe olivat kuitenkin heidän mukanaan, ja sotilaat opettivat heille, mitä tehdä. Pian he työskentelivät yhdessä. Ensin sotilaat ampuivat kranaatteja, kyynelkaasua ja konekivääreillä paikkoihin, joissa tutsit saattoivat oleskella. Sitten miliisi sai mennä sisään ja tappaa kaikki sisällä olevat. Usein he käyttivät macheteja tai nuijia tappaakseen ihmisiä. Sitten sotilaat ja miliisi etsivät sentti sentiltä kaikkia, jotka saattoivat vielä piileskellä.

Tällä tavoin Ruandan armeija ja miliisijoukot tappoivat 20 000 ihmistä kansanmurhan viiden ensimmäisen päivän aikana.

Kansanmurhan levittäminen

Human Rights Watchin mukaan ennen 6. huhtikuuta miliiseillä oli vain noin 2 000 jäsentä lähinnä Kigalissa. Kuitenkin: "Kun kansanmurha alkoi ja miliisien jäsenet alkoivat korjata väkivallasta saatavia palkkioita, heidän lukumääränsä [kasvoi nopeasti] parinkymmenen ja kolmenkymmenen tuhannen välille [koko] maassa[.]". Lopulta Impuzamugambi ja Interahamwe kasvoivat niin paljon, että niillä oli yhdessä 50 000 jäsentä. Se oli puolet vähemmän jäseniä kuin Ruandan tavallisella armeijalla oli.

Tämä mahdollisti sen, että puolisotilaalliset joukot saattoivat levittää kansanmurhaa ympäri Ruandaa. Miliisejä oli kaikkialla maassa. Miliisit eivät kuitenkaan tehneet kaikkia kansanmurhan aikaisia tappoja. He rohkaisivat ja joskus pakottivat tavallisia ihmisiä tappamaan tutsi-naapureitaan, -ystäviään, -vaimojaan tai -miehiään. Jos he eivät tekisi näin, heidät tapettaisiin itse.

Puolisotilaalliset joukot teurastivat tutsien ryhmiä, jotka yrittivät piiloutua esimerkiksi kouluihin ja kirkkoihin. Esimerkiksi 21. huhtikuuta 1994 Murambin teknisen koulun verilöylyssä miliisit tappoivat lähes 65 000 tutsia yhden päivän aikana.

Puolisotilaalliset joukot myös raiskasivat ja pahoinpitelivät seksuaalisesti monia naisia ja tyttöjä. Kaiken kaikkiaan kansanmurhan aikana raiskattiin 150 000-250 000 naista ja tyttöä (vaikka ei ole mitään keinoa tietää, kuinka suuren osan näistä rikoksista tekivät miliisit ja kuinka suuren osan armeijan jäsenet).

Murambin teknillisessä koulussa tapettujen ihmisten kallot

Kansanmurhan loppu

Ugandan armeija liittyi tutsien kapinallisarmeijaan, joka taisteli hutujen ääriryhmiä vastaan. Vähitellen he ottivat haltuunsa yhä useampia osia Ruandasta. Lopulta, 4. heinäkuuta 1994, he ottivat Kigalin haltuunsa.

Tämän jälkeen noin kaksi miljoonaa hutua pakeni Ruandasta Zaireen (nykyisin Kongon demokraattinen tasavalta). Kun tutsit saivat vallan, kansanmurha päättyi.

Syyteharkinta ja rangaistus

Monet Impuzamugambit kuuluivat niihin kahteen miljoonaan ihmiseen, jotka pakenivat Ruandasta Itä-Zaireen. Tutsien ja Ugandan armeijat lähtivät heidän peräänsä. BBC:n mukaan "Ihmisoikeusryhmien mukaan [tutsien kapinallisarmeija] tappoi tuhansia hutusiviilejä ottaessaan vallan - ja vielä enemmän sen jälkeen, kun he menivät [Zaireen] [seuraamaan] [miliisejä]." Ei kuitenkaan ole mitään keinoa tietää, kuinka monta Impuzamugambin jäsentä on mahdollisesti tapettu.

Kansainvälinen tuomioistuin pystyi kuitenkin tuomitsemaan kaksi Impuzamugambin komentajaa: Hassan Ngezen ja Jean Bosco Barayagwizan. Vuonna 1995 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto perusti Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICTR). Sen tavoitteena oli asettaa syytteeseen henkilöt, jotka osallistuivat kansanmurhaan, sotarikoksiin tai rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

Vuonna 2003 ICTR totesi sekä Ngezen että Barayagwizan syyllisiksi kansanmurhan suunnitteluun ja johtamiseen, yritykseen saada muut ihmiset tekemään kansanmurha ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Molemmat tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Barayagwizalle langetettua tuomiota alennettiin myöhemmin 35 vuoteen oikeudellisen virheen vuoksi. Hän jää vankilaan ainakin 27 vuodeksi.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Ruandan kansanmurha
• Interahamwe
• Yhdistyneiden Kansakuntien avustusoperaatio Ruandassa
• Kansanmurha
• Rikokset ihmisyyttä vastaan
• Rasismi