Ruandan kansanmurha | noin 800 000 ihmistä murhattiin

Tausta

Vuonna 1994 lähes kaikki ruandalaiset (85 prosenttia) olivat hutuja. Tutsi-vähemmistöllä oli kuitenkin useiden vuosien ajan enemmän valtaa ja se johti Ruandan hallitusta. Vuonna 1959 hutut syrjäyttivät tutsien hallituksen ja ottivat vallan. Kymmenettuhannet tutsit pakenivat läheisiin maihin.

Eräät maanpaossa olevat tutsit perustivat kapinallisryhmän. He kutsuivat sitä Ruandan isänmaalliseksi rintamaksi (RPF). RPF hyökkäsi Ruandaan vuonna 1990, mikä käynnisti Ruandan sisällissodan. Tutsi-kapinalliset ja hutuhallitus taistelivat vuoteen 1993 asti, jolloin osapuolet allekirjoittivat rauhansopimuksen.

Huhtikuun 6. päivänä 1994 ammuttiin kuitenkin alas lentokone, jossa oli Ruandan ja Burundin presidentit. Molemmat presidentit olivat hutuja. Kukaan ei tiedä varmasti, kuka koneen ampui alas. RPF:n mukaan hutu-äärijärjestöt olivat ampuneet koneen alas itse, koska he halusivat tekosyyn aloittaa ihmisten tappamisen. Hutu-äärijärjestöt syyttivät tutsien RPF:ää, ja he alkoivat heti tappaa tutseja.

Puolessa tunnissa hutumiliisijoukot olivat tukkineet tiet kaikkialla Ruandan pääkaupungissa Kigalissa. He pysäyttivät jokaisen ohi ajavan auton ja tappoivat jokaisen löytämänsä tutsin. Ruandan kansanmurha alkoi sinä päivänä.

 
Ruandan kartta  

Kansanmurha

Seuraavien 100 päivän aikana hutuhallituksen armeijan jäsenet, miliisit ja jopa siviilit tappaisivat 800 000 ihmistä - keskimäärin 8 000 ihmistä joka päivä. Tämä tekee Ruandan kansanmurhasta yhden historian nopeimmista kansanmurhista.

Kaksi tärkeintä murhia suorittanutta miliisiryhmää olivat Interahamwe ja Impuzamugambi. Niiden oletettiin olevan kahden Hutu-myönteisen poliittisen puolueen nuorisojärjestöjä. Hallitus kuitenkin muutti ne miliiseiksi kansanmurhan toteuttamiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua presidenttien kuolemasta Ruandan eri maakuntien sotilasjohtajat kutsuivat yhteen miliisit ja siviilit. He kertoivat heille, että presidentti oli kuollut ja että tutsien RPF oli tappanut hänet. Sitten he käskivät väkijoukkoa tappamaan tutseja ja sanoivat muun muassa seuraavaa: "Aloittakaa työnne!" ja "Älkää säästäkö ketään!". - myös vauvoja.

Maltillisten poliitikkojen tappaminen

Heti presidenttien kuoleman jälkeen hutu-äärijärjestöt murhasivat Ruandan pääministerin. He kiduttivat ja tappoivat myös kymmenen belgialaista sotilasta, jotka oli määrätty suojelemaan häntä.

Tämän jälkeen 6.-7. huhtikuuta välisenä yönä hutumilitia ja Ruandan armeija saivat haltuunsa luettelot hallituksen jäsenistä, jotka olivat poliittisesti maltillisia (eli eivät olleet ääriaineksia). He löysivät nämä ihmiset Kigalista ja tappoivat heidät.^p. 230 He tekivät näin, jotta maltilliset eivät pystyisi pysäyttämään kansanmurhaa. He tappoivat myös toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja, jotka olivat puhuneet hutuhallitusta vastaan.

Siviilien tappaminen

Ensimmäiset päivät

Huhtikuun 6. päivän yönä hutu-joukot kävivät myös talosta taloon Kigalissa ja tappoivat tutseja. Huhtikuun 7. päivän aamuun mennessä murhat olivat vain pahentuneet. Interahamwe tappoi ja ryösti miten tahtoi. Muiden maiden toimittajat pystyivät kuvaamaan monia näistä tapahtumista. Muutamassa päivässä kansanmurha oli levinnyt koko maahan. Kun kansanmurha levisi Ruandan maaseudulle, tappajat kiinnittivät vähemmän huomiota maltillisten hutujen murhaamiseen ja enemmän huomiota tutsien joukkomurhaamiseen.

Kansanmurha leviää

Ruandan kansanmurha tehtiin hyvin organisoidusti. Kansanmurhan johtajat esimerkiksi laativat listoja ihmisistä, jotka vastustivat hutu-johtoista hallitusta. He antoivat nämä luettelot miliiseille, jotka menivät ja tappoivat nämä ihmiset sekä heidän perheensä. Miliisijoukot myös tukkivat tiet, jotta he pystyivät tarkistamaan kaikkien ohi kulkevien henkilöllisyystodistukset. Kortteihin oli merkitty henkilön etninen ryhmä. Kun he löysivät tutsin, miliisi tappoi hänet. Usein he käyttivät macheteja. Kun tutsit yrittivät piiloutua murhaajilta, miliisi tutki alueen jokaisen rakennuksen sentti sentiltä, kunnes löysi piileskelevät ihmiset. Bussit jopa kuljettivat tappajia verilöylystä toiseen.

Armeija ja miliisijoukot kohtelivat naisia hyvin raa'asti. He raiskasivat 150 000-250 000 tutsinaista. He myös sieppasivat naisia ja pakottivat heidät seksiorjiksi. Naisen raiskauksen jälkeen raiskaajat usein silpovat naisten sukupuolielimet esimerkiksi aseilla, kiehuvalla vedellä tai hapolla.

Suurin osa kansanmurhan uhreista tapettiin omissa kylissään. Usein heidät tappoivat heidän omat naapurinsa. Hallituksen radioasemat kannustivat tavallisia ihmisiä tappamaan tutsi-naapureitaan. Hutut, jotka kieltäytyivät tappamasta tutseja, teloitettiin usein välittömästi. Aviomiehet tappoivat tutsi-vaimojaan, koska pelkäsivät joutuvansa tapetuksi, jos he kieltäytyisivät. Jopa papit ja nunnat tuomittiin tappamaan ihmisiä, jotka yrittivät piiloutua kirkkoihin. Kuten historioitsija Richard Prunier selittää: kansanmurhan aikana "joko osallistuit joukkomurhiin tai sinut teurastettiin itse".^p. 247

Propaganda

Tappajat käyttivät propagandaa rohkaistakseen kansanmurhaan. He perustivat radioasemia ja sanomalehtiä, jotka olivat täynnä vihapuhetta. Usein he kehottivat ihmisiä "kitkemään torakat", mikä tarkoitti "tappamaan tutsit". Tappajat lukivat radiosta niiden ihmisten nimet, jotka he halusivat tappaa. Radioasemat kehottivat kuuntelijoitaan varmistamaan, että he sisälmykset irrottavat raskaana olevat tutsi-naiset.

 
Rakennus, jossa kymmenen belgialaista sotilasta kidutettiin ja tapettiin.  


Mutseja ja nuijia, joita käytettiin tutsien tappamiseen (nyt museossa).  

Yhdistyneiden Kansakuntien avustusoperaatio Ruandassa

Lokakuussa 1993 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto perusti Yhdistyneiden Kansakuntien Ruandan avustusoperaation (UNAMIR). Sen oli tarkoitus auttaa vuoden 1993 rauhansopimuksen täytäntöönpanossa. UNAMIRilla ei kuitenkaan ollut turvallisuusneuvoston lupaa suojella siviilejä tai yrittää pysäyttää kansanmurhaa. UNAMIRin sotilaat saivat tuolloin ampua aseillaan vain itsepuolustukseksi, jos joku hyökkäsi heitä vastaan henkilökohtaisesti. He eivät saaneet käyttää aseitaan tai osallistua hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden siviilien suojelemiseen.

Turvallisuusneuvoston vastaus

UNAMIRin rauhanturvajoukkoja vastaan hyökättiin yhä useammin. Maat alkoivat vetää sotilaitaan pois Ruandasta. Jotkin YK:n turvallisuusneuvoston jäsenet, kuten Yhdysvallat, vaativat voimakkaasti, että YK:n olisi vietävä kaikki rauhanturvajoukkonsa pois Ruandasta. Lopulta turvallisuusneuvosto päätti vähentää UNAMIRin joukkojen määrää. Huhtikuun 21. päivänä 1994, kun kansanmurha oli leviämässä Ruandassa, turvallisuusneuvosto vähensi UNAMIRin sallittujen joukkojen määrää 2 548:sta 270:een, mikä oli lähes 90 prosentin vähennys.

UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire pyysi jatkuvasti YK:lta lisää joukkoja. Turvallisuusneuvosto lisäsi 15. toukokuuta UNAMIRin sallittua joukkomäärää 5 500:aan. Kesti kuitenkin lähes kuusi kuukautta, ennen kuin YK:n jäsenmaat saivat vapaaehtoisesti käyttöönsä tämän määrän joukkoja. Sillä välin kansanmurha jatkui.

Ranska ja operaatio Turkoosi

Ranska tarjoutui johtamaan humanitaarista operaatiota Lounais-Ruandassa sillä aikaa, kun UNAMIR yritti kerätä lisää joukkoja. Turvallisuusneuvosto hyväksyi operaation 22. kesäkuuta 1994. Ranska kutsui operaatiota "Operaatio Turkoosiksi". Operaation aikana Ranskan ja muiden maiden sotilaat perustivat "turvavyöhykkeen" Lounais-Ruandaan. Sen oli tarkoitus olla alue, jonne ihmiset voisivat tulla suojautumaan hutujen hyökkäyksiltä. Historioitsijat uskovat, että Operaatio Turkoosi pelasti 13 000-14 000 ihmishenkeä.^p. 308 Ranskaa on kuitenkin syytetty siitä, että se on päästänyt sotarikolliset pakenemaan Ruandasta turvavyöhykkeen kautta.

Verilöylyt

Koska UNAMIR-joukot eivät saaneet käyttää aseitaan siviilien suojelemiseen, miliisit pystyivät verilöylyttämään siviilejä myös silloin, kun UNAMIR-joukot olivat lähellä.

Kigali

Esimerkiksi 7. huhtikuuta 1994 belgialaiset sotilaat majoittuivat kouluun Kigalin ulkopuolella. Tuhannet tutsit juoksivat Kigalista kouluun toivoen, että sotilaat suojelisivat heitä Kigalissa tapahtuneilta joukkomurhilta. Hutumilitia piiritti koulun, mutta he eivät menneet sisään, koska pelkäsivät belgialaissotilaita.

Eräänä päivänä belgialaiset sotilaat kuitenkin lähtivät. Heidät oli määrätty lähtemään, jotta he voisivat viedä eurooppalaisia ihmisiä lentokentälle ja viedä heidät pois maasta. Myöhemmin belgialainen eversti "sanoi, että nuoret sotilaat kertoivat nähneensä tappajat taustapeileissään", kun he ajoivat pois. Sotilaiden lähdettyä hutumilitia tappoi tuhansia tutseja.

Murambi Technical School

Toinen verilöyly tapahtui Murambissa, joka on kaupunki Ruandan eteläosassa. Kun kansanmurha saavutti Murambin, tutsit yrittivät piiloutua läheiseen kirkkoon. Piispa ja pormestari kuitenkin huijasivat heitä käskemällä heidän mennä Murambin tekniseen kouluun. He sanoivat, että siellä olevat ranskalaiset sotilaat suojelisivat heitä. Huhtikuun 16. päivänä 1994 noin 65 000 tutsia juoksi koululle. Eräs eloonjäänyt sanoi: "He antoivat meille neljä [ranskalaista sotilasta] suojelukseen, mutta 17. huhtikuuta lähtien emme enää koskaan nähneet heitä."

Kun he pääsivät koululle, tutseilla ei ollut ruokaa. Myös koulun vesijohto oli katkaistu, joten tutsit olisivat liian heikkoja taistelemaan vastaan. Tutsit pystyivät kuitenkin taistelemaan vastaan muutaman päivän ajan kiviä käyttäen. Huhtikuun 21. päivänä Interahamwe kuitenkin hyökkäsi kouluun. He tappoivat koulussa noin 45 000 tutsia. Loput 20 000 tutsia juoksi läheiseen kirkkoon piiloon, mutta miliisi löysi heidät sieltä ja tappoi lähes kaikki.

Koulu on nyt kansanmurhamuseo. Museo kertoo, että 65 000 ihmisestä vain 34 selvisi verilöylystä hengissä. Se kertoo myös, että joukkomurhan jälkeen ranskalaiset sotilaat palasivat ja hautasivat ruumiit joukkohautoihin. Sitten he laittoivat lentopallokentän joukkohautojen päälle peittääkseen tapahtumat.

Riippumaton raportti YK:n "epäonnistumisesta"

Vuonna 1999 Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan pyysi riippumatonta raporttia Ruandan kansanmurhasta. Hän halusi tietää, miksi Yhdistyneet Kansakunnat ja koko maailma olivat "epäonnistuneet" Ruandan kansanmurhan pysäyttämisessä. Raportin mukaan suurimmat epäonnistumiset olivat seuraavat:

• resurssien riittämättömyys (kuten rauhanturvajoukkojen lähettäminen).
• Valtioilla ei ollut "poliittista tahtoa" auttaa Ruandaa (valtiot eivät pitäneet Ruandan auttamista tärkeänä, eivätkä uskoneet saavansa siitä mitään hyötyä).
• Maat eivät ymmärrä, miten huonosti asiat olivat Ruandassa.

 
Murambin teknillisessä koulussa tapettujen ihmisten kallot  


UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire pyysi YK:lta monta kertaa lisää joukkoja.  

Kansanmurhan loppu

Ugandan armeija liittyi RPF:ään taistellessaan hutujen ääriryhmiä vastaan. Vähitellen he ottivat haltuunsa yhä useampia osia Ruandasta. Lopulta, 4. heinäkuuta 1994, he ottivat Kigalin haltuunsa.

Tämän jälkeen noin kaksi miljoonaa hutua pakeni Ruandasta Zaireen. Tähän ryhmään kuului 1,4 miljoonaa hutusiviiliä, joilla ei ollut mitään tekemistä kansanmurhan kanssa, mutta joille oli kerrottu, että RPF tappaisi heidät vain siksi, että he olivat hutuja.

BBC:n mukaan "ihmisoikeusryhmät sanovat, että RPF tappoi tuhansia hutu-siviilejä, kun se otti vallan - ja vielä enemmän sen jälkeen, kun se meni [Zaireen] seuraamaan Interahamwea. RPF kiistää tämän."

 

Uhrit

Vuonna 1994 Ruandan väkiluku oli 7,9 miljoonaa. Kansanmurhan jälkeen:

• 800 000 ihmistä oli kuollut (10 % väestöstä).
• Tähän sisältyi 300 000 lasta
• 2 miljoonaa ihmistä pakeni muihin maihin (25 % väestöstä).
• Jopa 2 miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan Ruandan muihin osiin (toinen 25 % väestöstä).
• 95 000 lasta jäi orvoksi

Ennen kansanmurhaa noin 1,1 miljoonaa ruandalaista oli tutseja. Kansanmurhan jälkeen maassa oli jäljellä enää noin 300 000 tutsia. Lähes kolme neljästä ruandalaisesta tutsista oli tapettu kansanmurhan aikana.

 
Lainaus nuorelta kansanmurhasta selvinneeltä henkilöltä  

Oikeudenkäynnit ja rangaistukset

Ruandan kansainvälinen rikostuomioistuin

Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto perusti vuonna 1995 Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICTR). Sen tavoitteena oli asettaa syytteeseen kansanmurhaan, sotarikoksiin tai rikoksiin ihmisyyttä vastaan osallistuneet henkilöt ja rangaista syyllisiä. ICTR:llä oli valtuudet asettaa syytteeseen kaikki, jotka rikkoivat ihmisoikeuksia koskevia kansainvälisiä lakeja.

ICTR oli kaikkien aikojen ensimmäinen kansainvälinen tuomioistuin:

• Etsitään kansanmurhaan syyllistyneitä ihmisiä
• Katsokaa, että raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat keinoja kansanmurhan toteuttamiseksi.
• Etsitään joukkotiedotusvälineiden edustajat syyllisiksi sellaisten asioiden lähettämiseen, joiden tarkoituksena oli rohkaista ihmisiä kansanmurhaan.

ICTR:n syytteeseen asettamista 93 henkilöstä 61 todettiin syylliseksi ja lähetettiin vankilaan. Kymmenen muuta tapausta lähetettiin Ruandaan, jotta Ruandan omat tuomioistuimet voisivat käsitellä tapaukset. Kolme ICTR:n syytteeseen asettamaa henkilöä on edelleen karkuteillä.

ICTR:n toiminta päättyi 31. joulukuuta 2015.

Ruandan tuomioistuimet

Ruandan hallitus pystyi aloittamaan kansanmurhasta epäiltyjen oikeudenkäynnit vasta vuonna 1996. Tämä johtui siitä, että kansanmurhassa oli tapettu niin monia tuomareita ja että niin monet tuomioistuinrakennukset ja vankilat olivat tuhoutuneet.

Vuoteen 2000 mennessä yli 100 000 epäiltyä odotti oikeudenkäyntiä. Ruandan tavanomaiset tuomioistuimet eivät pystyneet käsittelemään näin montaa tapausta. Ongelman ratkaisemiseksi hallitus perusti uuden ja erilaisen tuomioistuinjärjestelmän Ruandan tavanomaisten tuomioistuinten avuksi.

Vuoden 2006 puoliväliin mennessä Ruandan tuomioistuimet olivat tuominneet yli 10 000 kansanmurhasta epäiltyä.

Gacaca-tuomioistuimet

Vuonna 2001 Ruandan hallitus alkoi luoda Gacaca-tuomioistuinten järjestelmää (lausutaan "GA-CHA-CHA"). Näissä tuomioistuimissa ruandalaiset valitsevat tuomarit, jotka käsittelevät kansanmurhasta epäiltyjen oikeudenkäyntejä. Gacaca-tuomioistuimissa voidaan käsitellä mitä tahansa rikoksia lukuun ottamatta kansanmurhan suunnittelua tai raiskausta. Nämä tapaukset on käsiteltävä ruandalaisissa tuomioistuimissa.

Jos epäilty todetaan syylliseksi, Gacaca-tuomioistuimet antavat lievempiä tuomioita, jos henkilö on todella pahoillaan ja pyytää yhteisöltä anteeksiantoa. Gacaca-tuomioistuinten tavoitteena on saada oikeutta ja samalla edetä kohti sovintoa. Se antaa myös rikoksentekijöille mahdollisuuden myöntää tekonsa, mikä antaa uhreille mahdollisuuden saada tietää, mitä heidän läheisilleen tapahtui.

Vuosina 2001-2012 12 000 Gacaca-tuomioistuinta käsitteli yli 1,2 miljoonaa tapausta eri puolilla Ruandaa. Nämä tuomioistuimet lopettivat virallisesti työnsä 4. toukokuuta 2012.

 
Gacaca-oikeudenkäynti  

Kuvagalleria

Uhrit ja joukkomurhat

·         Siirrä hiiren kursori kunkin kuvan päälle nähdäksesi sen etiketin. Klikkaa kuvaa, niin se suurenee.

Kansanmurhan jälkeen

·         Siirrä hiiren kursori kunkin kuvan päälle nähdäksesi sen etiketin. Klikkaa kuvaa, niin se suurenee.

Muistomerkit

·         Siirrä hiiren kursori kunkin kuvan päälle nähdäksesi sen etiketin. Klikkaa kuvaa, niin se suurenee.

 

Aiheeseen liittyvät sivut

• Kansanmurha
• Sotarikokset
• Rikokset ihmisyyttä vastaan