UNAMIR | UNAMIR

Yleiskatsaus kansanmurhaan

Kansanmurhassa monet tai kaikki ryhmään kuuluvat ihmiset tapetaan heidän etnisen alkuperänsä, uskontonsa tai poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Ruandan kansanmurhassa tutsien (abatutsi) etnisen ryhmän jäsenet tapettiin etnisen alkuperänsä vuoksi. Tappajat olivat toisen etnisen ryhmän, hutujen (abahutut), ääriryhmien jäseniä. Hututappajat tappoivat myös muita hutuja, joiden poliittiset näkemykset eivät olleet yhtä äärimmäisiä kuin heidän.

Vuonna 1994 lähes kaikki ruandalaiset (85 prosenttia) olivat hutuja. Tutsi-vähemmistöllä oli kuitenkin useiden vuosien ajan enemmän valtaa ja se johti Ruandan hallitusta. Vuosina 1990-1993 nämä kaksi ryhmää kävivät sisällissotaa siitä, kumpi hallitsee hallitusta. Sota päättyi rauhansopimukseen vuonna 1993. Yksi syy UNAMIRin osallistumiseen oli varmistaa, että molemmat osapuolet noudattivat sopimusta.

Huhtikuun 6. päivänä 1994 ammuttiin kuitenkin alas lentokone, jossa oli Ruandan ja Burundin presidentit. Molemmat presidentit olivat hutuja. Kukaan ei tiedä varmasti, kuka koneen ampui alas. Hutujen ääriryhmät kuitenkin syyttivät tutsien kapinallisryhmää, ja he alkoivat heti tappaa tutseja. Ruandan kansanmurha alkoi sinä päivänä.

 

Tausta

Yhdistyneet Kansakunnat ei ollut kovinkaan montaa maata kiinnostunut lähettämään rauhanturvajoukkoja Ruandaan jo ennen kansanmurhan alkamista. Ranska oli hutu-johtoisen hallituksen liittolainen eikä halunnut taistella sitä vastaan. Yhdysvalloissa oli juuri vuotta aiemmin kidutettu ja tapettu sotilaita Somaliassa, eikä Yhdysvallat halunnut joutua uuteen taisteluun Afrikassa." Lisäksi monet maat ajattelivat, että niille ei ollut mitään hyötyä, jos ne auttoivat Ruandaa. Ruandalla ei ollut tärkeitä luonnonvaroja, kuten öljyä tai kultaa, ja se oli pieni. Kesti viisi kuukautta saada YK:n jäsenmaat tarjoamaan riittävästi sotilaita tähän operaatioon.

Ei valtuuksia suojella kansalaisia

Kun kansanmurha alkoi, UNAMIR törmäsi vakavaan ongelmaan. UNAMIRin on saatava "mandaattinsa" (valtuudet, tavoitteet ja määräykset operaatiota varten) Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostolta. Tämän operaation osalta UNAMIRin toimeksiantoon ei kuulunut kansanmurhan lopettaminen tai siviilien suojeleminen. UNAMIRin sotilaat saivat tuolloin ampua aseillaan vain itsepuolustukseksi, jos joku hyökkäsi heitä vastaan henkilökohtaisesti. He eivät saaneet käyttää aseitaan tai osallistua hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden siviilien suojelemiseen.

 

Työ Ruandassa

Kun UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire ja belgialaiset rauhanturvaajat näkivät, mitä Ruandassa tapahtui, he pyysivät turvallisuusneuvostoa antamaan heille lisää valtaa ja sotilaita tappojen lopettamiseksi. YK:n jäsenmaat kieltäytyivät kuitenkin muuttamasta UNAMIRin sääntöjä. He ja muut maailman johtajat puhuivat kansanmurhasta "vain yhtenä etnisenä konfliktina" ja sanoivat, että tämäntyyppiset asiat jatkuisivat aina Afrikassa.

Kun kymmenen belgialaista sotilasta kidutettiin ja tapettiin yrittäessään suojella pääministeriä, Belgia veti loput sotilaistaan pois Ruandasta.

Turvallisuusneuvoston vastaus

UNAMIRin rauhanturvajoukkoja vastaan hyökättiin yhä useammin. Muut maat alkoivat kopioida Belgiaa ja vetää sotilaansa pois Ruandasta. Jotkin YK:n turvallisuusneuvoston jäsenet, kuten Yhdysvallat, vaativat voimakkaasti, että YK:n olisi vietävä kaikki rauhanturvajoukkonsa pois Ruandasta. Lopulta turvallisuusneuvosto päätti vähentää UNAMIRin joukkojen määrää. Huhtikuun 21. päivänä 1994, kun kansanmurha oli leviämässä Ruandassa, turvallisuusneuvosto vähensi UNAMIRin sallittujen joukkojen määrää 2 548:sta 270:een, mikä oli lähes 90 prosentin vähennys.

UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire pyysi jatkuvasti YK:lta lisää joukkoja. Turvallisuusneuvosto lisäsi 15. toukokuuta UNAMIRin sallittua joukkomäärää 5 500:aan. Kesti kuitenkin lähes kuusi kuukautta, ennen kuin YK:n jäsenmaat saivat vapaaehtoisesti käyttöönsä tämän määrän joukkoja. Sillä välin kansanmurha jatkui.

Ranska ja operaatio Turkoosi

Ranska tarjoutui johtamaan humanitaarista operaatiota Lounais-Ruandassa sillä aikaa, kun UNAMIR yritti kerätä lisää joukkoja. Turvallisuusneuvosto hyväksyi operaation 22. kesäkuuta 1994. Ranska kutsui operaatiota "Operaatio Turkoosiksi".

Tämän operaation aikana Ranskan ja muiden maiden sotilaat perustivat "turvavyöhykkeen" Lounais-Ruandaan. Sen oli tarkoitus olla alue, jonne ihmiset voisivat tulla suojautumaan hutujen hyökkäyksiltä. Historioitsijat uskovat, että operaatio Turkoosi pelasti 13 000-14 000 ihmishenkeä.^p. 308

Monet ovat kuitenkin syyttäneet Ranskaa siitä, ettei se ole tehnyt tarpeeksi kansanmurhan pysäyttämiseksi turvavyöhykkeellään. Tässä on muutamia asioita, joita Ranskan syyttäjät sanovat:

• Turvavyöhykkeen maaseudulla tapahtui edelleen joukkomurhia.
• Ranska antoi kansanmurhan johtajien paeta turvavyöhykkeensä kautta Zaireen ilman, että ranskalaiset joukot olisivat pidättäneet heitä.
• Muiden maiden rauhanturvajoukot ja eräät sanomalehtien toimittajat kertovat nähneensä ranskalaisten sotilasautojen ajavan Ruandan armeijan jäseniä Zaireen.^p. 308
• Ruandan nykyinen presidentti on jopa syyttänyt Ranskaa kansanmurhan toteuttamisen avustamisesta.

Ranska sanoo, ettei se ole koskaan tehnyt näitä asioita.

Operaatio Turquoise päättyi elokuussa 1994, kun UNAMIR otti turvavyöhykkeen haltuunsa.

 
UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire pyysi YK:lta monta kertaa lisää joukkoja.  


Ranskalaiset rauhanturvaajat vartioivat lentokenttää.  

Kansanmurhan loppu

Tutsien kapinallisryhmä Ruandan isänmaallinen rintama (RPF) taisteli yhdessä Ugandan armeijan kanssa hutujen ääriryhmiä vastaan. Vähitellen he ottivat haltuunsa yhä useampia osia Ruandasta. Lopulta 4. heinäkuuta 1994 he ottivat haltuunsa Ruandan pääkaupungin Kigalin.

Tämän jälkeen noin kaksi miljoonaa hutua pakeni Ruandasta Zaireen. Tähän ryhmään kuului monia kansanmurhan johtajia. Kun RPF sai maan hallintaansa, tappamiset loppuivat.

 

UNAMIRin toiminnan päättyminen

UNAMIR pysyi Ruandassa noin kaksi vuotta kansanmurhan päättymisen jälkeen. Se työskenteli pakolaisten kotien löytämiseksi, maamiinojen raivaamiseksi ja humanitaarisen avun antamiseksi. Samaan aikaan Yhdistyneet Kansakunnat keräsi 762 miljoonaa dollaria kansanmurhan uhrien auttamiseksi ja maan jälleenrakentamiseksi. Ruanda ei kuitenkaan halunnut UNAMIRin pysyvän maassaan. Ruandan johtajat kertoivat YK:lle, että YK ei auttanut siinä, mitä Ruanda todella tarvitsi. Se pyysi UNAMIRia lähtemään Ruandasta. Maaliskuussa 1996 UNAMIR lähti.

 

Näkemyksiä YK:n "epäonnistumisesta" Ruandan suojelussa

"	[Pohjimmiltaan [tämä] on tarina siitä, miten ihmiskunta ei ole kuunnellut uhanalaisen kansan avunpyyntöä. Kansainvälinen yhteisö, jonka symboli YK on vain yksi osa, epäonnistui oman edun tavoittelussa Ruandan hyväksi. Vaikka useimmat kansakunnat olivat yhtä mieltä siitä, että jotakin pitäisi tehdä, niillä kaikilla oli tekosyy, miksi niiden ei pitäisi olla ne, jotka sitä tekevät. Tämän seurauksena YK:lta evättiin poliittinen tahto ja aineelliset keinot tragedian estämiseksi. -Roméo Dallaire, UNAMIRin entinen  komentaja.	"

Ruandan kansanmurhan päätyttyä monet ovat syyttäneet YK:ta siitä, että se ei ole kyennyt estämään tai lopettamaan kansanmurhaa.

Vuonna 2000 Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto myönsi, ettei se onnistunut estämään kansanmurhaa. Se sanoi, että se olisi voinut auttaa lopettamaan murhat, mutta ei tehnyt niin.

Riippumaton raportti

Vuonna 1999 Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Kofi Annan pyysi riippumatonta raporttia Ruandan kansanmurhasta. Hän halusi tietää, miksi Yhdistyneet Kansakunnat ja koko maailma olivat "epäonnistuneet" Ruandan kansanmurhan pysäyttämisessä. Raportin mukaan suurimmat epäonnistumiset olivat seuraavat:

• resurssien riittämättömyys (kuten rauhanturvajoukkojen lähettäminen).
• Valtioilla ei ollut "poliittista tahtoa" auttaa Ruandaa (valtiot eivät pitäneet Ruandan auttamista tärkeänä, eivätkä uskoneet saavansa siitä mitään hyötyä).
• Maat eivät ymmärrä, miten huonosti asiat olivat Ruandassa.

Tiedotusvälineiden kattavuus

Myös Etelä-Afrikassa tapahtui tuolloin historiallisia asioita. Apartheid oli päättymässä. Kansainväliset tiedotusvälineet keskittyivät siihen sen sijaan, mitä Ruandassa tapahtui. YK:n tavoin ne näkivät Ruandan kansanmurhan vain yhtenä afrikkalaisten heimojen välisenä taisteluna. Koska Ruandasta lähetettiin vain vähän tai ei lainkaan uutislähetyksiä, suurin osa maailman ihmisistä ei tiennyt, mitä siellä tapahtui. He eivät voineet painostaa hallituksiaan puuttumaan asiaan.

Väärinkäsitykset

Martin Dominque väittää, että maailman johtajat eivät ehkä halunneet lähettää joukkoja Afrikkaan, koska heillä oli väärä käsitys siitä, millaisia afrikkalaiset ovat. Jos he ajattelivat, että afrikkalaiset ihmiset taistelevat aina toisiaan vastaan ja taistelevat aina, he ajattelivat, että Ruandan kansanmurha ei ollut erilainen.

Uutta tietoa

Luokitellut asiakirjat

Sen jälkeen kun riippumaton raportti julkaistiin vuonna 1999, YK ja Yhdysvallat ovat julkaisseet aiemmin salassa pidettyjä asiakirjoja. Nämä asiakirjat todistavat, että YK ja Yhdysvallat:

• tiesi useita vuosia etukäteen, että hutuilla oli suunnitelma tappaa kaikki tutsit Ruandassa.
• tiesi, että hutuhallitus koulutti puolisotilaallisia joukkoja ennen kansanmurhan alkamista.
• Tiesi, että hutut syyllistyivät kansanmurhaan tutseja vastaan, kun se alkoi.

Dallairen faksi

Roméo Dallaire sanoo myös yrittäneensä monta kertaa varoittaa YK:ta siitä, että Ruandassa oli tulossa katastrofi. Lopulta hän lähetti faksin YK:n pääsihteerin sotilasneuvonantajalle. Hän kertoi puhuneensa salaa hutumilitian johtajan kanssa. Tämä mies kertoi, että hänen sotilaansa olivat koulutettuja ja valmiita tappamaan tutseja. Hän sanoi, että hänen sotilaansa voisivat esimerkiksi tappaa 1 000 tutsia 20 minuutissa. Mies sanoi uskovansa, että tutsien valtavat joukkomurhat olivat alkamassa. Lopuksi hän kertoi Dallairelle, missä hutumilitia säilytti monia aseitaan.

Dallaire sanoi faksissaan haluavansa ryhtyä toimiin ja ottaa nämä aseet pois. Jos aseita ei otettaisi pois, niitä käytettäisiin tutsien tappamiseen.

Seuraavana päivänä hän sai faksin Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaamisesta vastaavalta Kofi Annanilta. Hän määräsi Dallairea olemaan ryhtymättä mihinkään toimiin. Hän kertoi Dallairelle, että kansalaisten suojeleminen ei kuulunut UNAMIRin mandaattiin. Noin kolme kuukautta myöhemmin Ruandan kansanmurha alkoi.

 

Aiheeseen liittyvät sivut

• Ruandan kansanmurha
• Kansanmurha
• Yhdistyneet kansakunnat