Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto perusti Yhdistyneiden Kansakuntien Ruandan avustusoperaation (UNAMIR) lokakuussa 1993. Tämä tapahtui juuri Ruandan sisällissodan päättymisen jälkeen. UNAMIRin tavoitteina oli auttaa rauhansopimuksen aikaansaamisessa, valvoa sen toimivuutta ja tukea uutta hallitusta.

Tausta

Ruandan sisällissota huipentui Arushan rauhansopimukseen, jonka tarkoituksena oli lopettaa taistelut hallituksen joukkojen ja maan sisäisen pakolaisaallon johtaman Rwandan Patriotic Front (RPF) välillä. Rauhansopimuksen toimeenpanoon ja sen seurauksena syntyneen siirtymäkauden turvaamiseen lähetettiin YK:n rauhanturvajoukkoja UNAMIR-komennolla.

UNAMIRin mandaatti ja rajoitteet

UNAMIR oli alun perin voimavaroiltaan rajattu operaatio. Sen tehtävänä oli ensisijaisesti tukea rauhansopimuksen toteuttamista ja seurata tilanteen kehittymistä. Komennon johto oli kansainvälinen ja voimaa johti kanadalainen kenraali Roméo Dallaire. Käytännössä UNAMIRilla ei ollut voimakkaalla voimankäytöllä tapahtuvaa toimeenpanovaltaa (robust mandate), vaan sen toimintamahdollisuudet rajasivat sekä komentoa että käytettävissä olevia joukkoja.

Kansanmurha 1994

Huhtikuun 7. päivänä 1994, UNAMIRin ollessa Ruandassa, alkoi kuitenkin Ruandan kansanmurha. Kansanmurha kesti 100 päivää. Sinä aikana 800 000 ihmistä tapettiin, 2 miljoonaa joutui pakolaisiksi muihin maihin, toiset kaksi miljoonaa joutui pakenemaan eri puolille Ruandaa ja jopa 250 000 naista raiskattiin.

Kansanmurhan syttyminen liittyi presidentin lentokoneen ammutuksi tulemiseen 6. huhtikuuta 1994, minkä jälkeen ääriryhmät ja aseistetut militiat, kuten Interahamwe, aloittivat laajamittaiset tappotoimet tutsiväestöä sekä hallintoa kriittisesti suhtautuvia hutukansalaisia vastaan. Myös mediaradion ja paikallisen byrokratian rooli vihapuheen ja tapahtumien organisoimisessa oli merkittävä.

UNAMIRin toiminta ja kansainvälinen reagointi

  • Jo ennen kansanmurhan alkamista UNAMIRin komentaja raportoi turvallisuustilanteen huonontumisesta ja esitti pyyntöjä lisäjoukoista ja oikeudesta hävittää aseita, joita oli kerätty etukäteen järjestetylle väkivallalle. Pyynnöt eivät johtaneet riittäviin lisäresursseihin.
  • Kansanmurhan alettua YK:n turvallisuusneuvosto ja jäsenvaltiot epäröivät laajamittaisia sotilaallisia toimia. Joidenkin maiden joukkojen vetäytyminen — muun muassa Belgian joukot vetäytyivät rankan tappion jälkeen — heikensi UNAMIRin läsnäoloa entisestään.
  • UNAMIR ei kyennyt pysäyttämään järjestelmällistä joukkomurhaa eikä suojelemaan kaikkia siviilejä; tehtäväkenttä ja säännöt rajoittivat toimintaedellytyksiä.

Seuraukset ja vastuu

Kansanmurhan jälkeen Yhdistyneet Kansakunnat on virallisesti tunnustanut, että se ei onnistunut estämään Ruandan kansanmurhaa. Myös UNAMIRin komentaja Roméo Dallaire ja monet muut korostivat kansainvälisen yhteisön päätöksentekoon liittyneitä puutteita ja haluttomuutta puuttua tilanteeseen ajoissa.

Vuonna 1994 perustettiin kansainvälinen tuomioistuin Ruandan tapahtumien tutkintaa ja syytteitä varten (International Criminal Tribunal for Rwanda, ICTR), ja useita korkean tason vastuunkantajia tuomittiin sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Monet tekijät myös pakenivat alueen muihin maihin, mikä osaltaan yhteydessä myöhempiin alueellisiin konflikteihin ja pakolaiskriiseihin, erityisesti Itä-Kongossa (entinen Zaire).

Opitut opetukset

Ruandan kansanmurha ja UNAMIRin kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, miten YK ja kansainvälinen yhteisö suunnittelevat ja toimeenpanevat rauhanturvaoperaatioita jatkossa. Keskeisiä oppeja ovat:

  • tarve selkeille, riittävän vahvoille mandaateille ja nopealle reagointikyvylle;
  • tarve tiedon jakamiselle ja varhaiselle puuttumiselle, kun vihapuhe ja aseelliset järjestelyt viittaavat massaväkivaltaan;
  • kysymykset vastuusta ja siitä, miten estää toistuvat epäonnistumiset humanitaarisissa kriiseissä.

UNAMIR päättyi maaliskuussa 1996. Kansanmurhan jälkeen Yhdistyneet Kansakunnat on myöntänyt, että ne eivät onnistuneet estämään Ruandan kansanmurhaa.