Italia Libyassa 1911–1947 — siirtovalta, vastarinta ja Omar Mukhtar
Italia Libyassa 1911–1947: kattava katsaus siirtovaltaan, Libyan vastarintaan ja Omar Mukhtarin johtamaan kapinaan — historiaa, sortoa ja kansannousua.
Italian Libya oli Italian kuningaskunnan siirtomaa vuodesta 1911 (virallisesti) vuoteen 1947. Libya valloitettiin vuonna 1911 Ottomaanien valtakunnasta Italo‑turkkilaisessa sodassa. Alkuvaiheen miehitysvastarinta jatkui paikallisten johtajien ja muslimiyhteisöjen keskuudessa; Libyan muslimit taistelivat italiapohjaista valtaa vastaan joitakin vuosia ja samaan aikaan monia libyalaisia koskettivat myös ensimmäisen maailmansodan seuraukset.
Vastarinta kärjistyi, kun diktaattori Benito Mussolini nousi valtaan Italiassa ja fasistinen siirtomaapolitiikka muuttui järjestelmällisemmäksi. Idris (myöhemmin Libyan kuningas) pakeni Egyptiin vuonna 1922. Vuosina 1922–1928 italialaiset joukot toteuttivat kovia toimenpiteitä, ja kenraali Badoglio johti osin "rankaisevia rauhoituskampanjoita". Kenttäkomentajana toimi myöhemmin marsalkka Rodolfo Graziani, joka sai Mussolinilta tehtäväksi murskata vastarinta, ja hänen kaudellaan sortotoimet tehostuivat. Grazianin toiminnassa käytettiin karkotuksia, kyliä pommitettiin ja poltettiin sekä siviiliväestön kontrollointiin perustuvia keskitysleirejä ja ilmaiskuja hyödynnettiin pakottamaan alue alistumaan.
Pacifikaatio, karkotukset ja keskitysleirit
Fasismin aikana Italian hallinto pyrki katkaisemaan kapinallisten yhteydet paikalliseen väestöön. Tähän kuului laajoja kokoamisia ja siirtoja rannikkoalueilta sisämaahan, maatilojen ja kyliä hävittäneitä operaatioita sekä pakkoa orientoida alue taloudellisesti italialaisten uudisasukkaiden hyväksi. Arviot taloudellisista ja inhimillisistä tappioista vaihtelevat, mutta vaikutukset olivat merkittävät: kymmeniä tuhansia sai siirtyä, satoja kyliä tuhottiin ja monilla alueilla väestörakenteet muuttuivat pysyvästi.
Omar Mukhtar ja sennusilainen vastarinta
Vankkumatonta vastustusta Italian miehitykselle johti erityisesti Cyrenaican Sennusi-heimon sheikistä Omar Mukhtarista muodostunut liike. Mukhtar käytti partisaani‑ ja sissisotaa, väisteli suoria yhteenottoja italialaisten kanssa ja piti yllä kansan tukea pitkään. Tammikuun 3. päivänä 1928 solmitun kiistanalaisen aselevon jälkeen Italian toiminta muuttui entistä järjestelmällisemmäksi sotatoimien ja väestön pakkosiirtojen kautta. Omar Mukhtarin vangitseminen 15. syyskuuta 1931 ja hänen teloituksensa Benghazissa murskasivat muodollisesti laajamittaisen aseellisen vastarinnan, mutta hänen henkilönsä ja uhrinsa jäivät libyalaisen kansallisen muistin symboliksi.
Hallinto, uudisasutus ja italialaiset siirtokunnat
1930‑luvulla Libya yhdistettiin hallinnollisesti aiemmista alueista (Tripolitania, Cyrenaica ja Fezzan) yhdeksi italialaiseksi koloniaksi. Joidenkin fasistihallinnon toimijoiden, kuten Italo Balbon, aikana pyrittiin myös luomaan italialaisille uudisasukkaille puutarha‑ ja maataloustiloja, rakentamaan tie‑ ja satamarakenteita sekä tehdä siirtomaasta "tuottavampi" Italialle. Tämä politiikka lisäsi paikallisen väestön taloudellista syrjäytymistä ja muutti maankäyttöä.
Toinen maailmansota ja rauha 1947
Toisen maailmansodan vuosina Libya oli keskeinen näyttämö Pohjois‑Afrikan sotavaiheessa: alueella taistelivat italialaiset ja saksalaiset joukot sekä brittien ja liittoutuneiden joukot, ja Libya koki suuria tuhoja ja evakuointeja. Liittoutuneiden saavuttua alueille italian hallinto menetti vallan, ja sodan jälkeen Italian asema siirtyi kansainväliseen käsittelyyn. Vuosien 1943–1947 aikana Libya oli liittoutuneiden sotilashallinnon alaisena. Rauhanehdotuksessa Italia luopui lopulta kaikista vaatimuksistaan Libyaan nähden: Italian suvereniteetti Libyassa tunnustettiin päättyneeksi Pariisin rauhansopimuksessa 1947, ja siirtomaakausi päättyi muodollisesti.
Seuraukset ja muistaminen
- Libyan yhteiskunta, talous ja väestörakenne muuttuivat pysyvästi siirtokauden seurauksena.
- Omar Mukhtarin vastarinta ja hänen teloituksensa jäivät vahvaksi kansalliseksi myytiksi ja symboliksi itsenäisyysliikkeelle.
- Vaikka Italia menetti muodollisesti kontrollin 1947, Libyan tuleva itsenäisyysmuoto ja kuninkuus (jonka johtajaksi palasi myöhemmin Idris) olivat seurausta sekä paikallisesta kansallisesta liikkeestä että sodanjälkeisestä kansainvälisestä järjestelmästä.
Italian siirtokauden perintö Libyassa näkyy edelleen historiallisessa muistissa, infrastruktuurissa ja maankäytössä. Se jätti jälkensä poliittisiin jännitteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka muovasivat Libyan polkua itsenäisyyteen ja myöhempiin vaiheisiin.
Italian Libyan alueellinen kasvu Ottomaanien valtakunnan Italialle antama alue vuonna 1912 Italiassa oli tosiasiallisesti vain viisi satamaa Ranskan ja Britannian antamat alueet 1919 ja 1926 Ranskan ja Britannian antamat alueet 1934/35.
Italialainen "Littorina"-juna Cyrenaikassa
"Libyan" luominen
Vuoteen 1934 mennessä Libya oli täysin rauhoitettu, ja uusi italialainen kuvernööri Italo Balbo aloitti arabien ja italialaisten välisen integraatiopolitiikan. Vuonna 1939 uudet lait sallivat muslimien liittyä kansallissosialistiseen fasistiseen puolueeseen ja erityisesti "Lictorin muslimien yhdistykseen" (Associazione Musulmana del Littorio). Vuoden 1939 uudistukset mahdollistivat myös libyalaisten sotilasyksiköiden perustamisen Italian armeijaan. Toisen maailmansodan Pohjois-Afrikan kampanjan aikana tämä toi Italialle vahvan tuen monien libyalaisten muslimien keskuudessa, jotka värväytyivät Italian armeijaan.
Kuvernööri Balbo loi "Libyan" vuonna 1934 yhdistämällä Tripolitanian, Kyrenaikan ja Fezzanin yhdeksi maaksi. Hän kehitti uutta "Italian Libyaa" vuosina 1934-1940 ja loi valtavan infrastruktuurin, johon kuului 4 000 kilometriä teitä, 400 kilometriä kapearaiteisia rautateitä, uutta teollisuutta ja monia uusia maatalouskyliä.
Libyan talous kukoisti pääasiassa maatalousalalla. Jopa jonkin verran tuotantotoimintaa kehitettiin, lähinnä elintarviketeollisuuteen liittyen. Rakennuksia tehtiin paljon. Lisäksi italialaiset tarjosivat Libyassa ensimmäistä kertaa nykyaikaista terveydenhoitoa ja paransivat kaupunkien terveysoloja. Lisäksi luotiin valtava verkosto yhteyksiä Italiaan meritse ja ilmateitse (kuten Linea dell'Impero, lentoreitti, joka yhdisti Libyan Roomaan ja Etiopiaan/Somaliaan).
Howard Christie kirjoitti sen:
Italialaiset perustivat Tripolitaniaan ja Cirenaicaan lukuisia ja erilaisia yrityksiä. Niihin kuuluivat räjähdysainetehdas, rautatietyöpajat, Fiatin moottoritehdas, erilaiset elintarviketehtaat, sähkötekniset työpajat, rautateollisuus, vesilaitokset, maatalouskonetehtaat, panimot, tislaamot, keksitehtaat, tupakkatehdas, parkitehtaat, leipomotehtaat, kalkki-, tiili- ja sementtitehtaat, Esparton ruohotehtaat, mekaaniset sahanpuristamot ja Petrolibya Society (Trye 1998). Italialaiset investoivat siirtokuntaansa hyödyntääkseen uusia siirtolaisia ja tehdäkseen siitä omavaraisemman. Libyan syntyperäinen italialainen kokonaisväestö oli 110 575, kun kokonaisväestön määrä oli 915 440 vuonna 1940 (General Staff War Office 1939, 165/b).
Kuvernööri Balbo edisti monien uusien kylien rakentamista monille tuhansille italialaisille siirtolaisille "Italian Libyan" rannikkoalueille ja uusien kylien rakentamista arabeille.
Libya oli tärkeä sotatoimialue toisessa maailmansodassa. Italian joukot käyttivät 13. syyskuuta 1940 "Via Balbia" -tietä (Mussolinin valtatie Pohjois-Libyassa) hyökätessään Egyptiin. Wavellin komentamat britit ja liittoutuneiden joukot Egyptistä suorittivat menestyksekkään kahden kuukauden sotaretken (Tobruk, Bengasi, El Agheila). Rommelin johtamat vastahyökkäykset vuosina 1940-43 tapahtuivat myös täällä. Marraskuussa 1942 liittoutuneiden joukot valtasivat Cyrenaikan takaisin, ja helmikuussa 1943 viimeiset saksalaiset ja italialaiset sotilaat oli ajettu pois Libyasta.
Etsiä