Lahoren päätöslauselma (Urdu=Qarardad-e-Lahore قرارداد لاھور), joka tunnetaan yleisesti nimellä Pakistanin päätöslauselma (Urdu=قرارداد پاکستان Qarardad-e-Pakistan), oli poliittinen päätöslauselma eli julkilausuma, jonka Intian muslimiliiton 25-jäseninen työkomitea laati 22.–24. maaliskuuta 1940 ja jonka muslimiliiton jäsenistö hyväksyi virallisesti Lahoressa 23. maaliskuuta 1940 pidetyssä yleiskokouksessa. Päätöslauselmassa vaadittiin laajempaa itsehallintoa ja poliittista autonomiaa muslimienemmistöisille alueille Britti-Intiassa, kuten Punjabille, Bengalille, Sindhille ja NWFP:lle (Britti-Intiassa). Vaikka teksti puhui alueellisesta itsehallinnosta ja erillisistä itsenäisyyteen tähtäävistä yksiköistä, monet tulkitsivat sen pian vaatimukseksi erillisen muslimivaltion perustamisesta – jälkikäteen tunnetuksi Pakistanista. Maulvi A.K. Fazlul Huq esitti päätöslauselman Lahoressa sijaitsevassa Minto Parkissa (nykyisin Iqbal Park) työkomitean ohjeiden mukaisesti.
Sisältö ja tulkinnat
Päätöslauselma ei sanatarkasti nimennyt uutta valtiota »Pakistaniksi», vaan vaati, että muslimienemmistöisiltä alueilta muodostuisi erilliset, itsehallinnolliset ja autonomiset yksiköt, joiden poliittinen asema ratkaistaisiin yhdessä Britannian hallinnon ja Intian eri yhteisöjen kanssa. Tekstin ydinkohta oli vaatimus poliittisesta itsemääräämisoikeudesta muslimienemmistöisille alueille ja suoran pääsyn takaamisesta näiden alueiden asukkaiden tahdon huomioon ottamiseen perustuslaillisissa ratkaisuissa. Historiallisesti ja poliittisesti päätöslauselmaa on tulkittu käännekohdaksi, joka siirsi Muslimiliiton tavoitteet kohti erillisen kansallisvaltion tavoittelua.
Tausta
Päätöslauselma syntyi tilanteessa, jossa Britannian Intiassa jännitteet yhteisöpolitiikassa ja itsenäistymispyrkimyksissä kasvoivat. Muslimiliitto, joka oli perustettu edustamaan muslimiyhteisöä brittiläisessä Intiassa, etsi tapaa turvata muslimien poliittiset oikeudet ja asema alueissa, joissa muslimit muodostivat enemmistön. Päätöslauselman laatimiseen vaikutti sekä muslimiliiton kasvava liikehdintä että epäluottamus siihen, voisiko muslimien asema turvata ainoastaan yhdellä laajalla intialaisella valtiolla.
Välitön vaikutus ja myöhempi merkitys
Päätöslauselman hyväksymisen jälkeen Muslimiliitto mobilisoi tukensa vaatimusten ympärille, ja sen tavoitteet muuttuivat yhä selkeämmin kohti kansallisvaltiota. Päätöslauselma vaikutti voimakkaasti seuraavan vuosikymmenen politiikkaan, ja se mainitaan usein osasyynä vuoden 1947 jakoon ja Pakistanin syntyyn. Lahoren kokousta ja päätöslauselmaa pidetään Pakistanin itsenäisyyspyrkimyksen symbolina.
Perintö ja muistaminen
Päätöslauselman merkitystä muistetaan Pakistanissa erityisesti Minar-e-Pakistan -muistomerkillä, joka sijaitsee Lahoren Greater Iqbal Parkissa. Minar-e-Pakistan rakennettiin muistoksi vuoden 1940 kokoukselle ja sen symboleille; monumentin rakentaminen aloitettiin 1960-luvulla ja se valmistui 1968. Päätöslauselmasta on tullut myös kansallinen symboli: Pakistanissa 23. maaliskuuta vietetään vuosipäivää nimellä Pakistan Day.
Historialliset arvioinnit
Historiantutkijat ja poliittiset kommentaattorit ovat eriävin tavoin arvioineet Lahoren päätöslauselman merkitystä. Toiset korostavat sen olevan selkeä perusta Pakistanin idealle ja muslimien poliittiselle itsemääräämiselle, toiset muistuttavat, että alkuperäinen teksti puhui itsehallinnosta eikä nimeltä mainitusta itsenäisestä valtiosta. Kummassakin tulkinnassa päätöslauselma kuitenkin merkitsi poliittista muutoskohtaa, jonka seuraukset näkyivät koko Etelä-Aasian historiassa.
Tämä päätöslauselma oli yksi merkittävimmistä virstanpylväistä Britti-Intian dekolonisaatiossa ja se muokkasi pysyvästi sekä alueellista politiikkaa että etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen välisiä suhteita koko alueella.
