Pitkäjousi — keskiajan tehokas jousi: historia, rakenne ja käyttö
Pitkäjousi — keskiajan tehokas ampuma-ase: historia, rakenne ja käyttö. Lue valmistuksesta, taktiikoista, nuolista ja kuuluisista taisteluista pihlajasta tehdyn jousen tarinaan.
Pitkäjousi on eräs jousityyppi, tyypillisesti pitkä, yksiosainen "self-bow", joka valmistettiin yhdestä kappaleesta puuta. Se ei ehkä ollut yhtä voimakas yksittäislaukauksena kuin raskas varsijousi, mutta pitkäjousella pystyi ampumaan huomattavasti enemmän nuolia minuutissa ja ylläpitämään tulen määrää taistelussa. Perusvarusteet maksoivat myös vähemmän, ja niitä voitiin helposti valmistaa massatuotantona paikallisin työvälinein ja -taidoin. Metallipäätteiset nuolet saattoivat läpäistä panssarin tai vähintään aiheuttaa vakavia vammoja pehmeämpää kohtaa vastaan; vain erittäin paksu tai monikerroksinen panssari saattoi pysäyttää hyvin lähetetyn bodkin-kärjen. Jousimiehillä (pitkäjousimiehillä) oli yleensä toinen ase, usein taistelukirves tai tikari, jos taistelu tuli läheiseksi.
Pitkäjousi oli käytössä laajasti keskiajalla aina 1500-luvulle asti, ja sen merkitys oli erityisen suuri Englannin ja Walesin sotajoukoissa. Massiiviset, organisoidut jousimiesten rivistöt pystyivät ampumaan vuorotellen ja luomaan tiheitä nuolivolleyita, jolloin nuolet putosivat kuin rakeet ja aiheuttivat kaaosta vihollisrivin keskellä — tunnetuimpia esimerkkejä pitkäjousen vaikutuksesta ovat esimerkiksi Crécyn ja Agincourt'n taistelut. Pitkäjousen merkitys laski vähitellen rautapanssareiden, varsijousien ja varsinkin tulen aseiden kehityksen myötä 1500-luvulta eteenpäin.
Rakenne ja materiaalit
Perinteinen pitkäjousi tehtiin yhdestä, kovaa kulutusta kestävästä ja joustavasta puusta. Parhaiksi puulajeiksi mainitaan tyypillisesti jalopuut, erityisesti jousikuusi (Taxus baccata) ja muut tiheät, joustavat lajit. Hyvä pitkäjousi oli pitkänomainen (yleensä noin 1,5–1,9 m pitkä), sileä ja muodoltaan lähes suorakaiteen muotoinen selkälinjalta mitattuna. Jousen rakenne hyödyntää puun erilaisia ominaisuuksia: jousen selkä (ulkopuoli) joutuu veto- eli venymisrasitukseen, kun taas vatsa (sisäpuoli, joka osoittaa ampujaa kohti) joutuu puristukseen. Siksi laadukas jousi hyödynsi puun vaaleampaa taipuisaa osaa (sapwood) selässä ja tummempaa sydänpuuta vatsassa — sapwood kestää venymistä, sydänpuu puristusta.
Pitkäjousen jänne tehtiin tavallisesti eläinlihaksesta (lihasköydestä), pellavasta tai muista kuitumateriaaleista; sittemmin valmistuksessa käytettiin myös käsiteltyjä kuituja. Nuoli (arrows) oli suunniteltu lentämään vakaasti ja läpäisemään panssaria: kärkiä oli erilaisia — leveät leikkaavat kärjet (broadheads) tehoavat pehmeisiin kohteisiin ja sotilastöissä käytössä olleet teräväkärkiset, ohutbodkin-tyyppiset kärjet läpäisevät haarniskan saumakohtia.
Käyttö ja taktiikka
Pitkäjousimiesten taistelurytmi perustui koulutukseen ja nopeaan lataukseen. Kokenut ampuja saattoi ampua keskimäärin 6–12 nuolta minuutissa riippuen tilanteesta ja ampumatavasta. Jousen tehokkuus edellytti vuosien harjoittelua; nuorten piti treenata toistuvasti, siksi monissa maissa oli laeillisia määräyksiä, jotka kannustivat tai määräsivät kansalaisia harjoittelemaan jousiammuntaa.
Taktiikassa pitkäjousiryhmät sijoittuivat usein suojattuihin tai korkeammille paikoille ja toimittivat tulen etenevälle osastolle, heikentäen vihollisen rivejä ennen lähitaistelua. Jousimiehet toimivat yhdessä kevyen jalkaväen kanssa; jos vihollinen pääsi liian lähelle, pitkäjousi oli kömpelö ase lähitaistelussa, joten miehet siirtyivät takaisin kirveeseen, tikariin tai keihääseen.
Historia ja arkeologiset löydöt
Jousia on löydetty Euroopasta jo mesoliittiselta kaudelta lähtien, mikä osoittaa jousiammunnan pitkää historiaa. Varsinainen keskiaikainen pitkäjousiperinne kehittyi kuitenkin myöhemmin, ja eri alueilla oli omia muotojaan ja kokojaan. Englannin tunnetuimmat pitkäjousimiehet tulivat läntisestä Britannian saaristolaiskulttuurista, jossa puun saatavuus ja tapakasvatus tukivat kyseisen jousityypin kehitystä ja yleistä käyttöä.
Vaikka pitkäjousi oli tehokas ja edullinen taisteluväline, sen käyttö väheni, kun tuliasetekniikka ja tehokkaat ampuma-aseet yleistyivät. Siitä huolimatta pitkäjousi säilyy yhtenä tunnetuimmista ja historiallisimmin merkittävimmistä jousityypeistä, ja sitä käytetään nykyään myös perinneammunnassa ja historiallisissa uudelleenluentoissa.
Pitkäjousi
Taistelu pitkäjousilla
Historia
Walesilaiset olivat ensimmäiset ihmiset, jotka käyttivät pitkäjousia. Vuonna 633 jKr. Northumbrian kuninkaan Edwinin poika Offrid sai surmansa walesilaisen pitkäjousen ampumasta nuolesta. Tämä tapahtui walesilaisten ja mersialaisten välisessä taistelussa - yli viisi vuosisataa ennen kuin sen käytöstä Englannissa on tietoja. Tästä huolimatta ase tunnetaan yleisemmin "englantilaisena pitkäjousena" kuin "walesilaisena pitkäjousena".
Keskiajalla englantilaiset ja walesilaiset olivat kuuluisia erittäin tehokkaista walesilaisista pitkäjousista. Niitä käytettiin erittäin tehokkaasti ajanjakson sisällissodissa ja ranskalaisia vastaan satavuotisessa sodassa (huomattavan menestyksekkäästi Crécyn (1346), Poitiersin (1356) ja Agincourtin (1415) taisteluissa).
Mary Rosen uppoamisesta vuonna 1545 löydettyjen nuolenkärkien keskimääräinen pituus on 75 cm.
Jouset olivat melko helppoja ja nopeita valmistaa, mutta ne olivat melko tappavia ja pystyivät lävistämään panssarin.
Pitkäjousella on käytännön etuja nykyaikaisiin rekyysi- tai yhdistelmäjousiin verrattuna: se on yleensä kevyempi, nopeampi valmistella ampumista varten ja ampuu hiljaisemmin. Jos muut asiat ovat kuitenkin samat, moderni jousi ampuu nopeamman nuolen tarkemmin kuin pitkäjousi.
Vaikutukset ihmiskehoon
Jousimiesten oli harjoiteltava monta vuotta ennen kuin he osasivat ampua pitkäjousella hyvin. Pitkäjouset ovat myös hyvin vahvoja. Tämä teki jousimiesten vartaloista erilaisia kuin muiden ihmisten vartalot. Keskiaikaisten jousimiesten luurangot ovat erilaisia kuin muiden ihmisten luurangot. Käsi- ja olkaluut ovat paksut ja hieman taipuneet. Nämä luut tukivat suuria lihaksia, jotka kasvoivat jousimiesten käsivarsiin ja selkään, kun he harjoittelivat jousella. Joillakin jousimiehillä oikea olkapää oli korkeammalla kuin vasen olkapää. Tämä johtuu siitä, että jousimiehet ampuivat lähes aina samalta puolelta. He eivät vaihtaneet kättä.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on pitkäjousi?
A: Pitkäjousi on jousityyppi, jota käytettiin pääasiassa keskiajalla 1500-luvulle asti. Se valmistettiin yhdestä kappaleesta kovaa kulutusta kestävää, joustavaa puuta, joka usein oli peräisin marjakuusesta.
K: Miten sitä verrattiin varsijousiin?
V: Pitkäjousi ei ehkä ollut yhtä vahva kuin varsijousi, mutta sillä pystyi ampumaan enemmän nuolia minuutissa.
K: Millainen panssari pystyi pysäyttämään sen?
V: Vain vahvin haarniska pystyi pysäyttämään pitkäjousella ammutun nuolen.
K: Mitä muuta asetta jousimiehet yleensä kantoivat mukanaan?
V: Jousimiehillä (pitkäjousimiehillä) oli yleensä toinen ase, usein taistelukirves, jos taistelu tuli lähelle.
K: Miten pitkäjousi rakennettiin?
V: Pitkäjousi rakennettiin siten, että toinen, kohteeseen päin oleva puoli oli valmistettu joustavasta puunrungosta ja toinen (jousimieheen päin oleva) puoli oli pyöreä ja valmistettu vahvasta sydänpuusta (puun keskeltä).
K: Miten jousimiesten ryhmät käyttivät aseitaan yhdessä?
V: Pitkäjousimiesten ryhmät ampuivat samaan aikaan, ja niiden nuolet putosivat kuin rakeita, mikä usein pelotti viholliset pois.
K: Milloin pitkäjousia käytettiin ensimmäisen kerran Euroopassa?
V: Pitkäjousia on löydetty Euroopasta jo mesoliittiselta kaudelta.
Etsiä