Pitkäjousi on eräs jousityyppi, tyypillisesti pitkä, yksiosainen "self-bow", joka valmistettiin yhdestä kappaleesta puuta. Se ei ehkä ollut yhtä voimakas yksittäislaukauksena kuin raskas varsijousi, mutta pitkäjousella pystyi ampumaan huomattavasti enemmän nuolia minuutissa ja ylläpitämään tulen määrää taistelussa. Perusvarusteet maksoivat myös vähemmän, ja niitä voitiin helposti valmistaa massatuotantona paikallisin työvälinein ja -taidoin. Metallipäätteiset nuolet saattoivat läpäistä panssarin tai vähintään aiheuttaa vakavia vammoja pehmeämpää kohtaa vastaan; vain erittäin paksu tai monikerroksinen panssari saattoi pysäyttää hyvin lähetetyn bodkin-kärjen. Jousimiehillä (pitkäjousimiehillä) oli yleensä toinen ase, usein taistelukirves tai tikari, jos taistelu tuli läheiseksi.
Pitkäjousi oli käytössä laajasti keskiajalla aina 1500-luvulle asti, ja sen merkitys oli erityisen suuri Englannin ja Walesin sotajoukoissa. Massiiviset, organisoidut jousimiesten rivistöt pystyivät ampumaan vuorotellen ja luomaan tiheitä nuolivolleyita, jolloin nuolet putosivat kuin rakeet ja aiheuttivat kaaosta vihollisrivin keskellä — tunnetuimpia esimerkkejä pitkäjousen vaikutuksesta ovat esimerkiksi Crécyn ja Agincourt'n taistelut. Pitkäjousen merkitys laski vähitellen rautapanssareiden, varsijousien ja varsinkin tulen aseiden kehityksen myötä 1500-luvulta eteenpäin.
Rakenne ja materiaalit
Perinteinen pitkäjousi tehtiin yhdestä, kovaa kulutusta kestävästä ja joustavasta puusta. Parhaiksi puulajeiksi mainitaan tyypillisesti jalopuut, erityisesti jousikuusi (Taxus baccata) ja muut tiheät, joustavat lajit. Hyvä pitkäjousi oli pitkänomainen (yleensä noin 1,5–1,9 m pitkä), sileä ja muodoltaan lähes suorakaiteen muotoinen selkälinjalta mitattuna. Jousen rakenne hyödyntää puun erilaisia ominaisuuksia: jousen selkä (ulkopuoli) joutuu veto- eli venymisrasitukseen, kun taas vatsa (sisäpuoli, joka osoittaa ampujaa kohti) joutuu puristukseen. Siksi laadukas jousi hyödynsi puun vaaleampaa taipuisaa osaa (sapwood) selässä ja tummempaa sydänpuuta vatsassa — sapwood kestää venymistä, sydänpuu puristusta.
Pitkäjousen jänne tehtiin tavallisesti eläinlihaksesta (lihasköydestä), pellavasta tai muista kuitumateriaaleista; sittemmin valmistuksessa käytettiin myös käsiteltyjä kuituja. Nuoli (arrows) oli suunniteltu lentämään vakaasti ja läpäisemään panssaria: kärkiä oli erilaisia — leveät leikkaavat kärjet (broadheads) tehoavat pehmeisiin kohteisiin ja sotilastöissä käytössä olleet teräväkärkiset, ohutbodkin-tyyppiset kärjet läpäisevät haarniskan saumakohtia.
Käyttö ja taktiikka
Pitkäjousimiesten taistelurytmi perustui koulutukseen ja nopeaan lataukseen. Kokenut ampuja saattoi ampua keskimäärin 6–12 nuolta minuutissa riippuen tilanteesta ja ampumatavasta. Jousen tehokkuus edellytti vuosien harjoittelua; nuorten piti treenata toistuvasti, siksi monissa maissa oli laeillisia määräyksiä, jotka kannustivat tai määräsivät kansalaisia harjoittelemaan jousiammuntaa.
Taktiikassa pitkäjousiryhmät sijoittuivat usein suojattuihin tai korkeammille paikoille ja toimittivat tulen etenevälle osastolle, heikentäen vihollisen rivejä ennen lähitaistelua. Jousimiehet toimivat yhdessä kevyen jalkaväen kanssa; jos vihollinen pääsi liian lähelle, pitkäjousi oli kömpelö ase lähitaistelussa, joten miehet siirtyivät takaisin kirveeseen, tikariin tai keihääseen.
Historia ja arkeologiset löydöt
Jousia on löydetty Euroopasta jo mesoliittiselta kaudelta lähtien, mikä osoittaa jousiammunnan pitkää historiaa. Varsinainen keskiaikainen pitkäjousiperinne kehittyi kuitenkin myöhemmin, ja eri alueilla oli omia muotojaan ja kokojaan. Englannin tunnetuimmat pitkäjousimiehet tulivat läntisestä Britannian saaristolaiskulttuurista, jossa puun saatavuus ja tapakasvatus tukivat kyseisen jousityypin kehitystä ja yleistä käyttöä.
Vaikka pitkäjousi oli tehokas ja edullinen taisteluväline, sen käyttö väheni, kun tuliasetekniikka ja tehokkaat ampuma-aseet yleistyivät. Siitä huolimatta pitkäjousi säilyy yhtenä tunnetuimmista ja historiallisimmin merkittävimmistä jousityypeistä, ja sitä käytetään nykyään myös perinneammunnassa ja historiallisissa uudelleenluentoissa.
