Ruusujen sodat 1455–1487: Lancasterin ja Yorkin väliset sisällissodat

Kuningas Edward III:lla oli monta poikaa, kuten alla olevasta sukupuusta käy ilmi. Hänen vanhin poikansa, joka tunnettiin lempinimellä "Musta prinssi", kuoli ensimmäisenä, ja valtaistuin siirtyi Mustan prinssin pojalle, Richardille, josta tuli Englannin kuningas Richard II vuonna 1377, vaikka hän oli vasta kymmenvuotias. Hänestä kasvoi heikko ja epäsuosittu kuningas, ja yksi hänen toimistaan oli serkkunsa Henrikin lähettäminen maanpakoon.

Myöhemmin Henrik palasi takaisin, kun Rikhard oli poissa Irlannissa, ja otti maan haltuunsa. Kun Rikhard palasi, Henrik huijasi hänet antautumaan. Rikhard pantiin vankilaan, jossa hän kuoli, ja Henrikistä tuli Englannin kuningas Henrik IV.

Henrik IV hallitsi kuolemaansa asti, ja hänen poikansa Henrik V seurasi häntä (vuonna 1413). Henrik V kuoli vuonna 1422, ja häntä seurasi hänen poikansa kuningas Henrik VI, joka oli vasta vauva. Henrik VI johti hallitusta vasta vuonna 1437. Sen jälkeen hän hallitsi vuoteen 1461 asti, kuusi vuotta ruusujen sotien alkamisen jälkeen.

Osa kansasta piti Henrik VI:ta huonona hallitsijana useista syistä. Hän oli ujo eikä pitänyt politiikasta ja sodasta. Häntä johti helposti pieni joukko ystäviä, kuten hänen ranskalainen kuningattarensa Anjoun Margareta ja hänen neuvonantajansa Edmund Beaufort, Somersetin herttua.

Henrik VI:n hallituskaudella Englanti kärsi myös tappion sadan vuoden sodassa. Englanti oli pärjännyt sodassa hyvin Henrikin ollessa vielä lapsi, ja vuoteen 1428 mennessä englantilaiset näyttivät olevan lähellä voittaa Valois'n talon vihollisensa. Heillä oli kuitenkin pian ongelmia, kuten Jeanne d'Arcin kapinat vuosina 1429-1430 ja Burgundin päätös vaihtaa puolta vuonna 1435. Näiden ongelmien vuoksi Englannin valta Ranskassa oli jo heikentynyt, kun Henrik VI aloitti hallituksen johtamisen vuonna 1437. Henrik VI yritti lopettaa sodan rauhansopimuksella, mutta hänen ranskalaiset vihollisensa ymmärsivät, että he voisivat saavuttaa täydellisen voiton. Vuonna 1453 Englanti oli menettänyt kaikki maansa Ranskassa Calais'ta lukuun ottamatta.

Myös vuonna 1453 Henrik VI kärsi ensimmäistä kertaa mielisairaudesta eikä pystynyt johtamaan maata. Voimakas aatelismies nimeltä Richard, Yorkin herttua sai muut aateliset suostuttelemaan hänet "lordi suojelijaksi". Se tarkoitti, että hän johtaisi maata, kunnes kuningas toipuisi.

Samalla kun York johti maata, hän lukitsi vihollisensa Somersetin Lontoon Toweriin. Henrik toipui vuonna 1454 ja alkoi jälleen johtaa maata. Hän päästi Somersetin ulos ja antoi hänelle takaisin asemansa. York ja hänen kannattajansa alkoivat sitten pelätä, että kuningas ja Somerset teloittaisivat heidät.

Varhaiset taistelut (1455)

York päätti, että hän voisi suojella itseään vain voittamalla kuninkaan taistelussa. Hän kokosi armeijan monista Henrikiin ja Margaretiin tyytymättömistä ihmisistä, mikä johti ensimmäiseen St Albansin taisteluun vuonna 1455. Se oli ensimmäinen Yorkia kannattaneiden yorkistien ja Henrikiä kannattaneiden lankastralaisten välillä käyty taistelu. York voitti taistelun Warwickin jaarlin Richard Nevillen avulla. Henrik löydettiin piileskelemästä nahkakaupasta, hänet otettiin vangiksi ja hän joutui jälleen mielisairauden valtaan. Somerset ja eräät muut kuninkaan keskeiset tukijat kuolivat taistelussa. Yorkista tehtiin jälleen lordi Protector.

Seuraavana vuonna Henry toipui. York antoi hänen palata maan johtamiseen, ja hänelle annettiin tehtäväksi johtaa Irlantia. Henrik ja Margaret tiesivät, etteivät he pääsisi Yorkista eroon helposti. Seuraavien vuosien ajan molemmat osapuolet halusivat estää sodan puhkeamisen, mutta eivät päässeet yhteisymmärrykseen useista asioista. York halusi olla seuraava kuningas Henrikin kuoleman jälkeen eikä Henrikin ja Margaretin vastasyntynyt poika Edward. Margaret ei sallinut sitä, ja niinpä Henrik muutti Coventryyn, jossa hänellä oli enemmän tukea.

Päätaistelut (1459-61)

Vakavampi sota syttyi vuonna 1459, ja se alkoi, koska Warwick oli hyökännyt muiden maiden laivojen kimppuun Calais'n johtajana ollessaan. Henrik pyysi Warwickia tapaamiseen selittääkseen, mitä hän teki, mutta Warwick kieltäytyi. Pian York ja Warwick alkoivat koota armeijaa. Heidät pysäytettiin Ludford Bridgen taistelussa ja he pakenivat Englannista. Henrik ja Lancastrialaiset saivat nyt vallan. He määräsivät, että York ja Warwick oli teloitettava, jos heidät löydetään.

Rauha ei kestänyt kauan. York ja Warwick palasivat, kokosivat armeijan ja voittivat Northamptonin taistelun. Toisen kerran Henrik joutui vangiksi, kun mielisairaus oli vallannut hänet. Yorkista tehtiin lordi Protector kolmannen kerran.

York ilmoitti sitten haluavansa ottaa valtaistuimen itselleen. Monet hänen kannattajistaan pitivät tätä liian pitkälle menevänä askeleena, joten he sopivat, että Henrik olisi edelleen kuningas, mutta Yorkista, ei Henrikin pojasta, tulisi seuraava kuningas.

Sen jälkeen York matkusti Pohjois-Englannissa hyökkäämään jäljellä olevia lankastralaisia vastaan. Tämä johti katastrofiin, ja York hävisi Wakefieldin taistelun vuoden 1460 lopussa ja sai surmansa. Hänen pojastaan Edvardista tuli yorkistien johtaja. Seuraavana vuonna molempien osapuolten tulokset olivat vaihtelevia. Edward kukisti lankastralialaisten armeijan Mortimer's Crossin taistelussa, mutta lankastralaiset voittivat toisen St Albansin taistelun, jossa Henrik pakeni. Lontoossa Edward sai paljon kannatusta, ilmoitti haluavansa valtaistuimen ja kukisti lankastralaiset Towtonin taistelussa. Se oli verisin Britannian maaperällä koskaan käyty taistelu.

Towtonin jälkeen Edvard hallitsi Englantia, ja hänet kruunattiin Edvard IV:ksi kesäkuussa 1461. Seuraavien vuosien aikana hän ja hänen liittolaisensa tukahduttivat pienet Lancastrian kapinat. Henrik vangittiin jälleen vuonna 1465.

Warwick vaihtaa puolta (1469-71)

Taistelut syttyivät uudelleen vuonna 1469, kun Edwardin vaikutusvaltaisin tukija, Warwickin jaarli, vaihtoi puolta. Warwick oli raivoissaan siitä, että Edward oli nainut Elizabeth Woodvillen, tavallisen naisen. Monien mielestä se oli myös väärin, sillä kuninkaiden odotettiin tuolloin menevän naimisiin aatelisten tai muiden kuninkaiden tyttärien kanssa. Warwick johti kapinaa kuningasta vastaan. Maa joutui sekasortoon. Eräässä vaiheessa Warwick vangitsi Edwardin, ja näin hän oli vanginnut kaksi kuningasta.

Warwick päästi pian Edwardin vapaaksi ja kannatti sitten Henrikin tekemistä jälleen kuninkaaksi. Warwick uskoi voivansa johtaa maata Henrikin ollessa valtaistuimella. Hän myös järjesti, että Henrikin poika nai Warwickin tyttären Anne Nevillen. Edward ei pystynyt kokoamaan armeijaa taisteluun, joten hän pakeni maasta vuonna 1470. Henrik VI:sta tuli sen jälkeen jälleen hallitsija. Warwickin rooli Edwardin ja sitten Henrikin valtaan saattamisessa johti siihen, että häntä kutsuttiin lempinimellä "Kingmaker".

Henryn paluu ei kestänyt kauan. Warwick aikoi auttaa Ranskaa hyökkäämään Burgundiin, mikä auttoi Edwardia löytämään sotilaita. Edward palasi vuonna 1471 ja saavutti kaksi suurta voittoa Lancastrialaisista. Ensimmäinen oli Barnetin taistelu, jossa Warwick sai surmansa. Toinen oli Tewksburyn taistelu, jossa Margaret joutui vangiksi ja hänen poikansa kuoli.

Edvard IV nousi jälleen valtaistuimelle, ja Henrik VI vangittiin Lontoon Toweriin. Hän kuoli kuukautta myöhemmin, ja historioitsijat uskovat, että Edward murhasi hänet, koska Lancasterit jäivät ilman johtajaa.

Seuraavat 12 vuotta ei juurikaan taisteltu. Margareta vapautui vuonna 1475, palasi Ranskaan ja kuoli vuonna 1482.

Rikhard III (1483-85)

Edvard IV hallitsi äkilliseen kuolemaansa asti vuonna 1483. Juuri ennen kuolemaansa Edward oli sanonut, että hänen 12-vuotiaasta pojastaan tulisi kuningas Edward V, ja Edwardin veljestä Richardista tulisi "lordi suojelija". Rikhard johtaisi maata, kunnes Edvard V:stä tulisi aikuinen.

Edvard V oli kuningas 78 päivää ennen kuin Rikhard otti valtaistuimen itselleen. Hänet kruunattiin nimellä Rikhard III. Nuori Edward ja hänen veljensä katosivat muutamaa kuukautta myöhemmin asuessaan Lontoon Towerissa. Monet uskoivat, että Rikhard oli määrännyt pojat tapettaviksi, ja jotkut historioitsijat ovatkin samaa mieltä. Tämä sai monet yorkilaiset kääntymään Rikhard III:ta vastaan.

Rikhard onnistui voittamaan vanhan ystävänsä Buckinghamin herttuan kapinan. Henrik Tudorista, Henrik VI:n kaukaisesta sukulaisesta, joka palasi Englantiin, tuli kapinallisten johtaja ja hän loi uuden Lancastrian armeijan. Elisabet, Edvard IV:n leski, tuki Henrikiä sen jälkeen, kun tämä oli luvannut mennä naimisiin hänen tyttärensä Elisabet Yorkin kanssa. Bosworth Fieldin taistelussa Rikhard III sai surmansa, ja hänen armeijansa kukistui. Henrik nousi valtaistuimelle kuningas Henrik VII:nä, Tudorien suvun ensimmäisenä kuninkaana.

Bosworthin kentän taistelua pidetään usein sodan loppuna. Kaksi vuotta myöhemmin käytiin kuitenkin toinen suuri taistelu, mutta Henrik VII pysäytti kapinan ja toi maahan rauhan.

Henrik meni naimisiin Edvard IV:n tyttären, Yorkin Elisabetin kanssa ja kertoi ihmisille, että hän toi nämä kaksi taloa yhteen. Hän aloitti myös Tudorien ruususymbolin, jossa punainen ruusu ja valkoinen ruusu yhdistettiin.