Northumbrian kuningaskunta (vanhaa englantia: Norþhymbra rīce) oli keskiaikainen anglien kuningaskunta nykyisen Pohjois-Englannin ja Kaakkois-Skotlannin alueella. Myöhemmin siitä tuli Englannin anglosaksisen kuningaskunnan kreivikunta. Nimi kuvastaa valtakunnan alueen eteläistä rajaa, Humber-jokea.

Muodostuminen ja varhaishistoria

Northumbria syntyi eri anglosaksisten heimojen ja pienempien kuningaskuntien yhdistyessä 600-luvun alussa, kun pohjoinen Bernicia ja eteläisempi Deira yhdistyivät voimakkaiden johtajien, kuten Æthelfrithin ja myöhemmin Edwinin, kausina. Kuningaskunta nousi nopeasti merkittäväksi poliittiseksi ja sotilaalliseksi tekijäksi Britanniassa 600–700-luvuilla.

Kulttuuri, kirkko ja oppineisuus

Northumbria oli kristillistymisen ja oppineisuuden keskus. Merkittäviä luostareita ja kirkollisia keskuksia olivat muun muassa Lindisfarne, Monkwearmouth ja Jarrow. Näissä keskuksissa syntyi merkittävä osa varhaiskeskiaikaista englannin- ja kirkollista kirjallisuutta. Parhaiten tunnettu oppinut on munkki Bede, joka kirjoitti teoksen Historia ecclesiastica gentis Anglorum (noin 731) – tärkeän lähteen anglosaksisen ajan historiasta.

Lindisfarnen luostari ja siihen liittyvät teokset, kuten Lindisfarnen evankeliumi, edustavat tuon ajan kirkkotaiteen ja käsialan huippua. Useat pyhimykset, kuten Pyhä Cuthbert, Pyhä Aidan ja kuningas Oswald, liittyvät Northumbrian hengelliseen perintöön.

Pääkaupungit ja tärkeät paikat

Northumbrian hallinnollisia ja taloudellisia keskuksia olivat muun muassa Bamburgh (Bernician perinnepaikka) ja York (saksin nimi Eoforwic), joka oli erityisen tärkeä pohjoisessa sijaitseva kauppapaikka ja myöhemmin viikinkien vallan alla tunnettu Jorvik. Arkeologisesti merkittäviä kohteita ovat esimerkiksi Yeaveringin hallinnolliset rakenteet ja erilaiset hautalöydöt, jotka kertovat alueen yhteyksistä sekä saarimaailmaan että laajemmalle mantereelle.

Poliittinen valta ja hallinto

7.–8. vuosisadalla Northumbria oli usein muiden anglosaksisten kuningaskuntien kanssa kilpaileva suurvalta. Kuningaskunnan sisäinen valta vaihteli: hetkelliset yhteenliittymät, sisällissodat ja vallanperimysriidat olivat tavallisia. Hallinnollisesti alueella sovellettiin anglosaksista lakia ja tapoja, ja kuninkaiden valta nojasi niin sotilaalliseen voimaan kuin kirkolliseen tukeen.

Viikingit ja valtakunnan murros

8. ja 9. vuosisadan viikinkihyökkäykset muuttivat Northumbrian asemaa. Lindisfarnen ryöstö vuonna 793 merkitsi uutta aikakautta merirosvouksen ja ryöstöretkien lisääntymiselle. Vuonna 866 Pohjois-Englantiin saapunut suuri viikinkiarmeija valtasi Yorkin ja perusti siellä viikinkihallinnon (Jorvik), mikä heikensi Northumbrian perinteistä kuningasvaltaa. 900–1000-luvuilla alue sulautui vähitellen enemmän Englannin muihin osiin ja myöhemmin normannien vallan alla sen hallintorakenne muuttui edelleen.

Perintö ja merkitys

Northumbrian perintö näkyy monin tavoin: se vaikutti merkittävästi englanninkieliseen kulttuuriin, kirkolliseen elämään, käsityötaitoon ja kirjallisuuteen. Northumbrian vanhaenglannin murre erosi jonkin verran eteläisistä murteista, ja alueelta tunnetaan runsaasti käsikirjoitusperintöä, liturgista aineistoa sekä kirkollisia kronikoita. Rajaseudun ja osin skotlantilaisen alueen hallinta jätti jälkensä myös myöhempiin valtioihin: osia alkuperäisestä kuningaskunnasta liitettiin myöhemmin Englantiin ja Skotlantiin eri aikoina.

Lyhyt kronologia

  • n. 6.–7. vuosisata: Bernician ja Deiran muodostamat valtakeskittymät yhdistyvät.
  • n. 635–700: Northumbria kukoistaa, kirkollinen ja kulttuurinen aktiviteetti kasvaa.
  • 793: Lindisfarnen luostarin ryöstö — viikinkiaika alkaa näkyä.
  • 866: York vallataan viikinkien toimesta; Jorvikin aika alkaa.
  • 900–1100-luvuilla: Northumbria menettää itsenäisyytensä vaiheittain ja muuttuu kreivikunnaksi.

Northumbria on keskeinen osa varhaismedievalistista Britannian historiaa: sen kirkolliset oppineet, luostarit ja hallitsijat vaikuttivat laajasti niin uskonnolliseen kuin poliittiseen kehitykseen saarilla.