Nancy Grace Augusta Wake (30. elokuuta 1912 – 7. elokuuta 2011), joka tunnettiin lempinimellä "Valkoinen hiiri", oli australialainen, joka toimi vakoojana Britannian hyväksi toisessa maailmansodassa. Hän nousi Gestapon etsityimpien listan kärkipäähän ja oli ranskalaisten vastarintaliikkeen keskeisiä hahmoja. Hänen elämäänsä on osittain dramatisoitu Sebastian Faulksin romaanissa Charlotte Gray, josta tehtiin myöhemmin elokuva, jota tähditti Cate Blanchett.
Varhainen elämä ja ura ennen sotaa
Wake syntyi Wellingtonissa Uudessa-Seelannissa vuonna 1912 ja muuttui Australiaan ollessaan kahden vuoden ikäinen. Hän pakeni kotoa nuorena ja lähti lopulta Eurooppaan. 1930-luvulla hän asettui Lontooseen ja myöhemmin Pariisiin, missä hän työskenteli muun muassa toimittajana ja yhteiskunnallisissa piireissä. Vuonna 1939 hän meni naimisiin rikkaan tehtaanomistajan Henry Fioccan kanssa.
Toiminta sodan aikana
Sota-aikana Wake toimi ensin ambulanssinkuljettajana ja pian sen jälkeen osallistui vapaaehtoisena apuun, joka kuljetti paenneita brittisotilaita ja muita pakolaisia Ranskasta kohti turvallisempia reittejä. Hän tuli osaksi Pat O'Learyn (oikealta nimeltään Albert Guérisse) johtamaa pakoa auttaneiden verkostoa. Gestapo huomasi hänen toimintansa nopeasti, minkä seurauksena hän joutui pakenemaan Espanjaan ja sieltä edelleen Britteihin. Hänen aviomiehensä pidätettiin myöhemmin, Gestapon kidutusmenetelmien kohteeksi joutuneena ja lopulta ammuttiin.
Englannissa Wake liittyi Erikoisoperaatioiden toimeenpanoon (SOE) ja kouluttautui tehtävään, joka vaati tulitaitoa, sissitaktiikkaa ja verkostoitumista ranskalaisen vastarinnan kanssa. Huhtikuussa 1944 hänet pudotettiin laskuvarjolla Ranskaan työskentelemään maquis'n (vastarintataistelijoiden) kanssa ennen D-Dayn maihinnousua. Hän auttoi järjestämään sabotaaseja, tiedustelutiedon keruuta ja aseiden jakelua sekä johti paikallisia vastarintaryhmiä. Wake tunnettiin voimakkaana, päättäväisenä johtajana, joka ei kaihtanut suoraa taistelua; kerrotaan, että hän tappoi ainakin yhden SS-sotilaan paljain käsin. Hänen rohkeutensa ja kykynsä välttää pidätyksiä toivat hänelle lempinimen "Valkoinen hiiri", koska Gestapo ei saanut kiinni häntä pitkään aikaan.
Palkinnot ja tunnustukset
Wakelle myönnettiin sodan jälkeen useita kunniamerkkejä ja valtioiden tunnustuksia osoituksena urhoollisesta toiminnasta:
- brittiläinen George-mitali,
- ranskalainen Croix de Guerre (useita kertoja),
- Médaille de la Résistance ja nimitys Chevalier de la Légion d'Honneur,
- amerikkalainen Vapaudenmitali (Medal of Freedom).
Myöhemmin, vuonna 2004, hänet nimitettiin myös Australian ritarikunnan jäseneksi.
Henkilökuva ja myöhemmät vuodet
Wake oli monella tapaa aikakautensa epätavallinen nainen: suorasukainen, päättäväinen ja toisinaan provosoivakin. Hänellä oli maine kovana juoppona sotilaiden keskuudessa, joiden kanssa hän työskenteli; majuri John Farmer kommentoi hänen juomistaan kokemuksistaan sanoen: "...emme vain voineet selvittää, mihin se kaikki meni". Kun Australian hallitus tarjosi hänelle mitalia tai tunnustusta, Wake antoi kärkeviä kommentteja — hänen on kerrottu sanoneen, että "he voivat työntää mitalinsa sinne, minne apina työntää pähkinänsä". Myöhemmin hän myi osan mitalistaan tulojen saamiseksi eläkepäiviään varten ja kommentoi myyntiäkin kärkkäästi: "Ei ollut mitään järkeä pitää niitä, joudun luultavasti helvettiin ja ne sulavat joka tapauksessa".
Nancy Wake eli pitkän elämän ja kuoli 7. elokuuta 2011. Hänen uransa on jäänyt elämään esimerkkinä yksilön rohkeudesta, vastarinnasta sortoa vastaan ja siitä, miten tavalliset ihmiset voivat vaikuttaa suuren historiallisen konfliktin kulkuun. Hänen tarinansa innoittaa edelleen historioitsijoita, elokuvantekijöitä ja kansalaisia tutustumaan vastarinnan monimutkaisuuteen ja yksilön valintojen seurauksiin.
