Para-alppihiihto — vammaisurheilun lajit, luokittelu ja historia

Vammaishiihto alkoi toisen maailmansodan aikoihin, koska monet sotilaat loukkaantuivat. Saksassa amputoitu Franz Wendel, jolta puuttui jalka, käytti kainalosauvaparia lyhyiden suksien tekemiseen. Sepp "Peppi" Zwicknagel on itävaltalainen veteraani, joka haavoittui käsikranaatista ja menetti jalkansa. Zwicknagel opetteli hiihtämään itse ja ryhtyi sitten hiihto-opettajaksi. Hän työskenteli Kitzbühelissä ja perusti Itävallan hiihtoliiton osaston vammaishiihtäjille. Vuoteen 1947 mennessä Itävallassa järjestettiin vammaisten hiihtokilpailuja. Seuraavaksi Ludwig Guttman auttoi tekemään hiihtotapahtumia vammaisille. Yhdysvalloissa Gretchen Fraser alkoi opettaa amputaatiohiihtoa armeijan sairaaloissa oleville amputaatiohoitajille. 1960-luvulle tultaessa tehtiin vammaisille suunnattuja hiihtoryhmiä. Vammaishiihto oli vuoteen 1968 asti vain amputaatiohiihtoa harrastaneille. Vuonna 1969 sokea hiihtäjä Jean Eymore aloitti Aspenissa, Coloradossa hiihto-ohjelman hiihtäjille, jotka eivät näe. Eymore oli hiihto-opettaja ennen kuin hän menetti näkönsä. Ensimmäinen kansainvälinen kilpailu, vammaisten alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut, järjestettiin Ranskassa vuonna 1974.

Vammaishiihto alkoi toisen maailmansodan aikoihin, koska monet sotilaat loukkaantuivat. Saksassa amputoitu Franz Wendel, jolta puuttui jalka, käytti kainalosauvaparia lyhyiden suksien tekemiseen. Sepp "Peppi" Zwicknagel on itävaltalainen veteraani, joka haavoittui käsikranaatista ja menetti jalkansa. Zwicknagel opetteli hiihtämään itse ja ryhtyi sitten hiihto-opettajaksi. Hän työskenteli Kitzbühelissä ja perusti Itävallan hiihtoliiton osaston vammaishiihtäjille. Vuoteen 1947 mennessä Itävallassa järjestettiin vammaisten hiihtokilpailuja. Seuraavaksi Ludwig Guttman auttoi tekemään hiihtotapahtumia vammaisille. Yhdysvalloissa Gretchen Fraser alkoi opettaa amputaatiohiihtoa armeijan sairaaloissa oleville amputaatiohalvaantuneille. 1960-luvulle tultaessa tehtiin vammaisille suunnattuja hiihtoryhmiä. Vammaishiihto oli vuoteen 1968 asti vain amputaatiohiihtoa harrastaneille. Vuonna 1969 sokea hiihtäjä Jean Eymore aloitti Aspenissa, Coloradossa hiihto-ohjelman hiihtäjille, jotka eivät näe. Eymore oli hiihto-opettaja ennen kuin hän menetti näkönsä. Ensimmäinen kansainvälinen kilpailu, vammaisten alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut, järjestettiin Ranskassa vuonna 1974.

Vammaishiihto alkoi toisen maailmansodan aikoihin, koska monet sotilaat loukkaantuivat. Saksassa amputoitu Franz Wendel, jolta puuttui jalka, käytti kainalosauvaparia lyhyiden suksien tekemiseen. Sepp "Peppi" Zwicknagel on itävaltalainen veteraani, joka haavoittui käsikranaatista ja menetti jalkansa. Zwicknagel opetteli hiihtämään itse ja ryhtyi sitten hiihto-opettajaksi. Hän työskenteli Kitzbühelissä ja perusti Itävallan hiihtoliiton osaston vammaishiihtäjille. Vuoteen 1947 mennessä Itävallassa järjestettiin vammaisten hiihtokilpailuja. Seuraavaksi Ludwig Guttman auttoi tekemään hiihtotapahtumia vammaisille. Yhdysvalloissa Gretchen Fraser alkoi opettaa amputaatiohiihtoa armeijan sairaaloissa oleville amputaatiohalvaantuneille. 1960-luvulle tultaessa tehtiin vammaisille suunnattuja hiihtoryhmiä. Vammaishiihto oli vuoteen 1968 asti vain amputaatiohiihtoa harrastaneille. Vuonna 1969 sokea hiihtäjä Jean Eymore aloitti Aspenissa, Coloradossa hiihto-ohjelman hiihtäjille, jotka eivät näe. Eymore oli hiihto-opettaja ennen kuin hän menetti näkönsä. Ensimmäinen kansainvälinen kilpailu, vammaisten alppihiihdon maailmanmestaruuskilpailut, järjestettiin Ranskassa vuonna 1974.

Seisomahiihto oli yksi ensimmäisistä lajeista ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976. Slalom ja jättiläisslalom olivat kilpailulajeja. Vuoden 1984 talviparalympialaisissa para-alppien ohjelmaan lisättiin alamäkilaji. Istumahiihto oli esimerkkilaji vuonna 1984. Kanadan Albertvillessä 1992 pidetyissä talviparalympialaisissa alamäki, jättiläisslalom ja slalom olivat paralympialaisten ohjelmassa. Vuoden 1994 talviparalympialaisissa kilpailtiin superjättislalom. Vuonna 1998 istumahiihtäjät ja sokeat hiihtäjät saattoivat saada mitaleja. Ennen vuotta 1998 vain seisomahiihtäjät saattoivat saada mitaleita talviparalympialaisissa.

Vuoden 2002 talviparalympialaisissa naisten alamäki ja miesten näkövammaisten alamäki olivat ensimmäisenä päivänä. Miesten seisten ja istuen suoritettavat alamäet olivat päivänä 2. Miesten seisominen ja istuminen Super-G:ssä oli kolmantena päivänä. Miesten näkövammaisten ja naisten Super-G oli päivänä 5. Miesten seisten ja istuen ajettu jättiläisslalom oli 7. päivänä. Naisten ja miesten näköesteinen jättiläisslalom oli 8. päivänä. Miesten seisten ja istuen ajettu Slalom oli 9. päivänä. Naisten ja miesten näköesteet Slalom oli 10. päivänä.

Vuoden 2006 talviparalympialaisissa käytettiin uutta luokitusjärjestelmää. Siinä 14 luokkaa jaettiin kolmeen ryhmään, ja kussakin kolmessa ryhmässä käytettiin faktoroituja tuloksia. Vuoden 2006 kisoissa Super-G:ssä oli 55 mieskilpailijaa, kun taas naisten ryhmässä oli 18 naista.

Vuoden 2010 talven paralympialaisten para-alppihiihtokilpailu käytiin Whistler Creeksidessä. Whistlerissä kilpailtiin muun muassa alamäessä, superkombinaatiossa, super-G:ssä, slalomissa ja jättiläisslalomissa. Superkombinaatti kilpailtiin vuonna 2010. Se oli ensimmäinen kerta, kun se kilpailtiin paralympialaisissa. Alamäkikilpailuissa oli 25 miestä ja 18 naista seisten, 25 miestä ja 10 naista istuen ja 12 miestä ja 10 naista ei näe -ryhmässä. Super-yhdistelmäkilpailuissa oli 18 miestä ja 14 naista seisovassa ryhmässä, 18 miestä ja 10 naista istuvassa ryhmässä ja 10 miestä ja 10 naista näköesteisten ryhmässä. Slalom-kilpailu oli para-alppilajien lyhin kilpailurata vuoden 2010 kisoissa. Alamäki oli toisena päivänä miesten ja naisten hiihtäjille kaikissa ryhmissä. Super-G miehille ja naisille seisomaluokissa oli kolmantena päivänä. Näkymättömät ja istuvat hiihtäjät kilpailivat Super-G:ssä 4. päivänä. Super-yhdistetyn kilpailut olivat 5. päivänä kaikille hiihtäjille. Seisomalajien jättipujottelu miehille ja naisille oli 7. päivänä. Istuvat ja ei-istuvat hiihtäjät kilpailivat 8. päivänä. Slalom oli seisoville miehille ja naisille oli 9. päivänä. Muut hiihtäjät ajoivat slalomin 10. päivänä.

Seisomahiihto oli yksi ensimmäisistä lajeista ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976. Slalom ja jättiläisslalom olivat kilpailulajeja. Vuoden 1984 talviparalympialaisissa para-alppien ohjelmaan lisättiin alamäkilaji. Istumahiihto oli esimerkkilaji vuonna 1984. Kanadan Albertvillessä 1992 pidetyissä talviparalympialaisissa alamäki, jättiläisslalom ja slalom olivat paralympialaisten ohjelmassa. Vuoden 1994 talviparalympialaisissa kilpailtiin superjättislalom. Vuonna 1998 istumahiihtäjät ja sokeat hiihtäjät saattoivat saada mitaleja. Ennen vuotta 1998 vain seisomahiihtäjät saattoivat saada mitaleita talviparalympialaisissa.

Vuoden 2002 talviparalympialaisissa naisten alamäki ja miesten näkövammaisten alamäki olivat ensimmäisenä päivänä. Miesten seisten ja istuen suoritettavat alamäet olivat päivänä 2. Miesten seisominen ja istuminen Super-G:ssä oli kolmantena päivänä. Miesten näkövammaisten ja naisten Super-G oli päivänä 5. Miesten seisten ja istuen ajettu jättiläisslalom oli 7. päivänä. Naisten ja miesten näköesteinen jättiläisslalom oli 8. päivänä. Miesten seisten ja istuen ajettu Slalom oli 9. päivänä. Naisten ja miesten näköesteet Slalom oli 10. päivänä.

Vuoden 2006 talviparalympialaisissa käytettiin uutta luokitusjärjestelmää. Siinä 14 luokkaa jaettiin kolmeen ryhmään, ja kussakin kolmessa ryhmässä käytettiin faktoroituja tuloksia. Vuoden 2006 kisoissa Super-G:ssä oli 55 mieskilpailijaa, kun taas naisten ryhmässä oli 18 naista.

Vuoden 2010 talven paralympialaisten para-alppihiihtokilpailu käytiin Whistler Creeksidessä. Whistlerissä kilpailtiin muun muassa alamäessä, superkombinaatiossa, super-G:ssä, slalomissa ja jättiläisslalomissa. Superkombinaatti kilpailtiin vuonna 2010. Se oli ensimmäinen kerta, kun se kilpailtiin paralympialaisissa. Alamäkikilpailuissa oli 25 miestä ja 18 naista seisten, 25 miestä ja 10 naista istuen ja 12 miestä ja 10 naista ei näe -ryhmässä. Super-yhdistelmäkilpailuissa oli 18 miestä ja 14 naista seisovassa ryhmässä, 18 miestä ja 10 naista istuvassa ryhmässä ja 10 miestä ja 10 naista näköesteisten ryhmässä. Slalom-kilpailu oli para-alppilajien lyhin kilpailurata vuoden 2010 kisoissa. Alamäki oli toisena päivänä miesten ja naisten hiihtäjille kaikissa ryhmissä. Super-G miehille ja naisille seisomaluokissa oli kolmantena päivänä. Näkymättömät ja istuvat hiihtäjät kilpailivat Super-G:ssä 4. päivänä. Super-yhdistetyn kilpailut olivat 5. päivänä kaikille hiihtäjille. Seisomalajien jättipujottelu miehille ja naisille oli 7. päivänä. Istuvat ja ei-istuvat hiihtäjät kilpailivat 8. päivänä. Slalom oli seisoville miehille ja naisille oli 9. päivänä. Muut hiihtäjät ajoivat slalomin 10. päivänä.

Seisomahiihto oli yksi ensimmäisistä lajeista ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976. Slalom ja jättiläisslalom olivat kilpailulajeja. Vuoden 1984 talviparalympialaisissa para-alppien ohjelmaan lisättiin alamäkilaji. Istumahiihto oli esimerkkilaji vuonna 1984. Kanadan Albertvillessä 1992 pidetyissä talviparalympialaisissa alamäki, jättiläisslalom ja slalom olivat paralympialaisten ohjelmassa. Vuoden 1994 talviparalympialaisissa kilpailtiin superjättislalom. Vuonna 1998 istumahiihtäjät ja sokeat hiihtäjät saattoivat saada mitaleja. Ennen vuotta 1998 vain seisomahiihtäjät saattoivat saada mitaleita talviparalympialaisissa.

Vuoden 2002 talviparalympialaisissa naisten alamäki ja miesten näkövammaisten alamäki olivat ensimmäisenä päivänä. Miesten seisten ja istuen suoritettavat alamäet olivat päivänä 2. Miesten seisominen ja istuminen Super-G:ssä oli kolmantena päivänä. Miesten näkövammaisten ja naisten Super-G oli päivänä 5. Miesten seisten ja istuen ajettu jättiläisslalom oli 7. päivänä. Naisten ja miesten näköesteinen jättiläisslalom oli 8. päivänä. Miesten seisten ja istuen ajettu Slalom oli 9. päivänä. Naisten ja miesten näköesteet Slalom oli 10. päivänä.

Vuoden 2006 talviparalympialaisissa käytettiin uutta luokitusjärjestelmää. Siinä 14 luokkaa jaettiin kolmeen ryhmään, ja kussakin kolmessa ryhmässä käytettiin faktoroituja tuloksia. Vuoden 2006 kisoissa Super-G:ssä oli 55 mieskilpailijaa, kun taas naisten ryhmässä oli 18 naista.

Vuoden 2010 talven paralympialaisten para-alppihiihtokilpailu käytiin Whistler Creeksidessä. Whistlerissä kilpailtiin muun muassa alamäessä, superkombinaatiossa, super-G:ssä, slalomissa ja jättiläisslalomissa. Superkombinaatti kilpailtiin vuonna 2010. Se oli ensimmäinen kerta, kun se kilpailtiin paralympialaisissa. Alamäkikilpailuissa oli 25 miestä ja 18 naista seisten, 25 miestä ja 10 naista istuen ja 12 miestä ja 10 naista ei näe -ryhmässä. Super-yhdistelmäkilpailuissa oli 18 miestä ja 14 naista seisovassa ryhmässä, 18 miestä ja 10 naista istuvassa ryhmässä ja 10 miestä ja 10 naista näköesteisten ryhmässä. Slalom-kilpailu oli para-alppilajien lyhin kilpailurata vuoden 2010 kisoissa. Alamäki oli toisena päivänä miesten ja naisten hiihtäjille kaikissa ryhmissä. Super-G miehille ja naisille seisomaluokissa oli kolmantena päivänä. Näkymättömät ja istuvat hiihtäjät kilpailivat Super-G:ssä 4. päivänä. Super-yhdistetyn kilpailut olivat 5. päivänä kaikille hiihtäjille. Seisomalajien jättipujottelu miehille ja naisille oli 7. päivänä. Istuvat ja ei-istuvat hiihtäjät kilpailivat 8. päivänä. Slalom oli seisoville miehille ja naisille oli 9. päivänä. Muut hiihtäjät ajoivat slalomin 10. päivänä.

Para-alppihiihtotapahtumia, joihin osallistuu hiihtäjiä kaikkialta maailmasta ja tiettyjen maiden hiihtäjiä, ovat muun muassa talven paralympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, maailmancupit, mannermaacupit, kansalliset mestaruuskilpailut, IPCAS-kilpailut ja IPCAS Para-Snowboard. Para-alppihiihtokilpailuissa kilpailee hiihtäjiä 39 eri maasta. Laji on yksi kahdeksasta Kansainvälisen paralympiakomitean urheilukomitean hallinnoimasta lajista, ja para-alppihiihtoa koskevat säännöt on esitetty IPCAS:n säännöissä ja määräyksissä. Paralympialaisten kaltaisia tapahtumia varten voidaan käyttää erityissääntöjä. Yksi ryhmä erityissääntöjä käytettiin vuonna 1994, ja ne esiteltiin yksityiskohtaisesti IPC:n käsikirjassa. Tätä käytettiin useiden vuosien ajan IPC:n hyväksymien tapahtumien, kuten paralympialaisten, järjestämiseen. Luokkien kilpailusäännöissä käytetään Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) laatimia sääntöjä tai niiden mukautuksia. Nämä säännöt vahvistettiin 42. kansainvälisessä hiihtokokouksessa vuonna 2000. Nämä kaksi sääntöryhmää työskentelivät yhdessä, ja FIS:n säännöt määrittelivät alppihiihdon säännöt ja IPC teki valmiit mukautukset para-alppihiihtoa varten. IPC:n alppilajien yleiskokouksen toimeenpaneva komitea voi tehdä päätöksen siitä, onko hiihtäjillä tarvittavat ominaisuudet kilpailla IPC:n hyväksymissä kilpailuissa, ajattelematta tai kiinnittämättä huomiota siihen, mitä säännöt sanovat. Kansallisilla paralympiakomiteoilla voi olla omat sääntönsä järjestämiään kilpailuja varten.

Para-alppihiihtotapahtumia, joihin osallistuu hiihtäjiä kaikkialta maailmasta ja tiettyjen maiden hiihtäjiä, ovat muun muassa talven paralympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, maailmancupit, mannermaacupit, kansalliset mestaruuskilpailut, IPCAS-kilpailut ja IPCAS Para-Snowboard. Para-alppihiihtokilpailuissa kilpailee hiihtäjiä 39 eri maasta. Laji on yksi kahdeksasta Kansainvälisen paralympiakomitean urheilukomitean hallinnoimasta lajista, ja para-alppihiihtoa koskevat säännöt on esitetty IPCAS:n säännöissä ja määräyksissä. Paralympialaisten kaltaisia tapahtumia varten voidaan käyttää erityissääntöjä. Yksi ryhmä erityissääntöjä käytettiin vuonna 1994, ja ne esiteltiin yksityiskohtaisesti IPC:n käsikirjassa. Tätä käytettiin useiden vuosien ajan IPC:n hyväksymien tapahtumien, kuten paralympialaisten, järjestämiseen. Luokkien kilpailusäännöissä käytetään Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) laatimia sääntöjä tai niiden mukautuksia. Nämä säännöt vahvistettiin 42. kansainvälisessä hiihtokokouksessa vuonna 2000. Nämä kaksi sääntöryhmää työskentelivät yhdessä, ja FIS:n säännöt määrittelivät alppihiihdon säännöt ja IPC teki valmiit mukautukset para-alppihiihtoa varten. IPC:n alppilajien yleiskokouksen toimeenpaneva komitea voi tehdä päätöksen siitä, onko hiihtäjillä tarvittavat ominaisuudet kilpailla IPC:n hyväksymissä kilpailuissa, ajattelematta tai kiinnittämättä huomiota siihen, mitä säännöt sanovat. Kansallisilla paralympiakomiteoilla voi olla omat sääntönsä järjestämiään kilpailuja varten.

Para-alppihiihtotapahtumia, joihin osallistuu hiihtäjiä kaikkialta maailmasta ja tiettyjen maiden hiihtäjiä, ovat muun muassa talven paralympialaiset, maailmanmestaruuskilpailut, maailmancupit, mannermaacupit, kansalliset mestaruuskilpailut, IPCAS-kilpailut ja IPCAS Para-Snowboard. Para-alppihiihtokilpailuissa kilpailee hiihtäjiä 39 eri maasta. Laji on yksi kahdeksasta Kansainvälisen paralympiakomitean urheilukomitean hallinnoimasta lajista, ja para-alppihiihtoa koskevat säännöt on esitetty IPCAS:n säännöissä ja määräyksissä. Paralympialaisten kaltaisia tapahtumia varten voidaan käyttää erityissääntöjä. Yksi ryhmä erityissääntöjä käytettiin vuonna 1994, ja ne esiteltiin yksityiskohtaisesti IPC:n käsikirjassa. Tätä käytettiin useiden vuosien ajan IPC:n hyväksymien tapahtumien, kuten paralympialaisten, järjestämiseen. Luokkien kilpailusäännöissä käytetään Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) laatimia sääntöjä tai niiden mukautuksia. Nämä säännöt vahvistettiin 42. kansainvälisessä hiihtokokouksessa vuonna 2000. Nämä kaksi sääntöryhmää työskentelivät yhdessä, ja FIS:n säännöt määrittelivät alppihiihdon säännöt ja IPC teki valmiit mukautukset para-alppihiihtoa varten. IPC:n alppilajien yleiskokouksen toimeenpaneva komitea voi tehdä päätöksen siitä, onko hiihtäjillä tarvittavat ominaisuudet kilpailla IPC:n hyväksymissä kilpailuissa, ajattelematta tai kiinnittämättä huomiota siihen, mitä säännöt sanovat. Kansallisilla paralympiakomiteoilla voi olla omat sääntönsä järjestämiään kilpailuja varten.

Ensimmäisiä lajissa käytettäviä välttämättömiä esineitä ovat perässähiihtosukset, istumahiihtosukset ja monosukset. Riippuen siitä, istuuko tai seisooko hiihtäjä vai ei, hiihtäjät voivat käyttää muitakin välttämättömiä välineitä, kuten ohjaussuksia, lyhyitä suksisauvoja, ortopedisiä apuvälineitä tai proteeseja. Hiihtäjille, joilla on näköongelmia, käytetään hiihto-oppaita, jotka auttavat hiihtäjää tietämään hiihtosuunnan. [10] Seisomahiihtäjille tulee erilaisilla osasäännöillä päätettäväksi, millaisia välttämättömiä tavaroita kilpailussa sallitaan, kuten yksi pitkä hiihtosauva, kaksi hiihtosauvaa, nolla hiihtosauvaa tai yksi tai kaksi suksia. Säännöt välttämättömien tavaroiden käytöstä kilpailussa tekevät FIS ja IPC.

Kilpailussa käytettävien suksien vähimmäispituus on miehillä vähintään 165 senttimetriä (65 tuumaa) ja naisilla 155 senttimetriä (61 tuumaa). Suksissa käytettävien siteiden suurin korkeus on 55 millimetriä (2,2 tuumaa).

Istumahiihtosukset on tarkoitettu pyörätuolin käyttäjille tai muille halvaantuneille hiihtäjille. Ensimmäisen istumahiihtosuksen valmisti Josef Shrall vuonna 1967. Shrall on kotoisin Baijerista Saksasta. Ensimmäisissä sit-skissä oli kaksi leveää suksia, jarrut, ja ne tehtiin erityisesti hiihtäjälle sopiviksi. Istumahiihdon painon vuoksi hiihtäjät eivät voineet hiihtää mölkkyjä tai jyrkkiä rinteitä. Istumahiihtosukset paranivat jatkuvasti 1980-luvulla. Uudenlainen sit-ski valmistettiin Engelbergissä Sveitsissä vuonna 1987, ja ihmiset pääsivät tutustumaan siihen Sveitsin halvaantuneiden yhdistyksen järjestämässä työpajassa. Tekniikan parantuessa valmistettiin tuoli, joka voitiin liittää suksiin, jotka oli tehty vammaisille hiihtäjille. Nyt istumahiihtosukset valmistetaan lasikuidusta ja polyesteristä. Istumahiihtosuksilla on nyt paljon vähemmän painoa, minkä ansiosta hiihtäjät voivat hiihtää jyrkemmillä rinteillä ja kilpailla mogulissa. Nyt istumahiihtosuksissa on turvavyöt. Vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ja muille kuin vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ovat kehittyneet erityyppisiin alppihiihtokilpailuihin.

Jotkut seisomahiihtäjät voivat käyttää kilpahiihtäjien suksia. Nämä ovat hiihtosauvoja, joiden päässä on pienet sukset. Ne auttavat hiihtäjää tasapainoilemaan, kun hän hiihtää mäkeä alas, ja auttavat lyhyitä matkoja mäkeä ylöspäin. Outrigger-sukset auttavat hiihtäjiä myös esimerkiksi kiipeämään mäkeä ylös hiihtohissillä.

Opas hiihtäjät voivat nähdä. He auttavat hiihtäjiä, jotka eivät osaa hiihtää, laskeutumaan alas mäkeä kertomalla näkymättömälle hiihtäjälle, minne mennä, käyttämällä radiota tai puhumalla hänelle. Hiihtäjät voivat käyttää useampaa kuin yhtä opasta kilpailutyypin aikana, mutta opas voi voittaa mitalin vain, jos hän kilpaili saman hiihtäjän kanssa koko kilpailutyypin ajan. Kuten hiihtäjällä, myös oppaalla on oltava IPCAS-lisenssi voidakseen kilpailla kilpailuissa. Opashiihtäjien on noudatettava antidopingsääntöjä.

Hiihtäjillä on myös erityiset saappaat, kypärät, hiihtopuvut ja suojalasit. Paralympialaisissa hiihtovarusteissa ei saa olla mainoksia. Hiihtokengät on tehty siten, että ne kiinnittyvät suksiin kantapäästä ja varpaista. Ne tukevat jalkaa ja nilkkaa käyttämällä materiaaleja, kuten kovaa muovia. Kaikkien kilpailuissa käytettävien kypärien on oltava kovakuorisia kypäriä.

Ensimmäisiä lajissa käytettäviä välttämättömiä esineitä ovat perässähiihtosukset, istumahiihtosukset ja monosukset. Riippuen siitä, istuuko tai seisooko hiihtäjä vai ei, hiihtäjät voivat käyttää muitakin välttämättömiä välineitä, kuten ohjaussuksia, lyhyitä suksisauvoja, ortopedisiä apuvälineitä tai proteeseja. Hiihtäjille, joilla on näköongelmia, käytetään hiihto-oppaita, jotka auttavat hiihtäjää tietämään hiihtosuunnan. [10] Seisomahiihtäjille tulee erilaisilla osasäännöillä päätettäväksi, millaisia välttämättömiä tavaroita kilpailussa sallitaan, kuten yksi pitkä hiihtosauva, kaksi hiihtosauvaa, nolla hiihtosauvaa tai yksi tai kaksi suksia. Säännöt välttämättömien tavaroiden käytöstä kilpailussa tekevät FIS ja IPC.

Kilpailussa käytettävien suksien vähimmäispituus on miehillä vähintään 165 senttimetriä (65 tuumaa) ja naisilla 155 senttimetriä (61 tuumaa). Suksissa käytettävien siteiden suurin korkeus on 55 millimetriä (2,2 tuumaa).

Istumahiihtosukset on tarkoitettu pyörätuolin käyttäjille tai muille halvaantuneille hiihtäjille. Ensimmäisen istumahiihtosuksen valmisti Josef Shrall vuonna 1967. Shrall on kotoisin Baijerista Saksasta. Ensimmäisissä sit-skissä oli kaksi leveää suksia, jarrut, ja ne tehtiin erityisesti hiihtäjälle sopiviksi. Istumahiihdon painon vuoksi hiihtäjät eivät voineet hiihtää mölkkyjä tai jyrkkiä rinteitä. Istumahiihtosukset paranivat jatkuvasti 1980-luvulla. Uudenlainen sit-ski valmistettiin Engelbergissä Sveitsissä vuonna 1987, ja ihmiset pääsivät tutustumaan siihen Sveitsin halvaantuneiden yhdistyksen järjestämässä työpajassa. Tekniikan parantuessa valmistettiin tuoli, joka voitiin liittää suksiin, jotka oli tehty vammaisille hiihtäjille. Nyt istumahiihtosukset valmistetaan lasikuidusta ja polyesteristä. Istumahiihtosuksilla on nyt paljon vähemmän painoa, minkä ansiosta hiihtäjät voivat hiihtää jyrkemmillä rinteillä ja kilpailla mogulissa. Nyt istumahiihtosuksissa on turvavyöt. Vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ja muille kuin vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ovat kehittyneet erityyppisiin alppihiihtokilpailuihin.

Jotkut seisomahiihtäjät voivat käyttää kilpahiihtäjien suksia. Nämä ovat hiihtosauvoja, joiden päässä on pienet sukset. Ne auttavat hiihtäjää tasapainoilemaan, kun hän hiihtää mäkeä alas, ja auttavat lyhyitä matkoja mäkeä ylöspäin. Outrigger-sukset auttavat hiihtäjiä myös esimerkiksi kiipeämään mäkeä ylös hiihtohissillä.

Opas hiihtäjät voivat nähdä. He auttavat hiihtäjiä, jotka eivät osaa hiihtää, laskeutumaan alas mäkeä kertomalla näkymättömälle hiihtäjälle, minne mennä, käyttämällä radiota tai puhumalla hänelle. Hiihtäjät voivat käyttää useampaa kuin yhtä opasta kilpailutyypin aikana, mutta opas voi voittaa mitalin vain, jos hän kilpaili saman hiihtäjän kanssa koko kilpailutyypin ajan. Kuten hiihtäjällä, myös oppaalla on oltava IPCAS-lisenssi voidakseen kilpailla kilpailuissa. Opashiihtäjien on noudatettava antidopingsääntöjä.

Hiihtäjillä on myös erityiset saappaat, kypärät, hiihtopuvut ja suojalasit. Paralympialaisissa hiihtovarusteissa ei saa olla mainoksia. Hiihtokengät on tehty siten, että ne kiinnittyvät suksiin kantapäästä ja varpaista. Ne tukevat jalkaa ja nilkkaa käyttämällä materiaaleja, kuten kovaa muovia. Kaikkien kilpailuissa käytettävien kypärien on oltava kovakuorisia kypäriä.

Ensimmäisiä lajissa käytettäviä välttämättömiä esineitä ovat perässähiihtosukset, istumahiihtosukset ja monosukset. Riippuen siitä, istuuko tai seisooko hiihtäjä vai ei, hiihtäjät voivat käyttää muitakin välttämättömiä välineitä, kuten ohjaussuksia, lyhyitä suksisauvoja, ortopedisiä apuvälineitä tai proteeseja. Hiihtäjille, joilla on näköongelmia, käytetään hiihto-oppaita, jotka auttavat hiihtäjää tietämään hiihtosuunnan. [10] Seisomahiihtäjille tulee erilaisilla osasäännöillä päätettäväksi, millaisia välttämättömiä tavaroita kilpailussa sallitaan, kuten yksi pitkä hiihtosauva, kaksi hiihtosauvaa, nolla hiihtosauvaa tai yksi tai kaksi suksia. Säännöt välttämättömien tavaroiden käytöstä kilpailussa tekevät FIS ja IPC.

Kilpailussa käytettävien suksien vähimmäispituus on miehillä vähintään 165 senttimetriä (65 tuumaa) ja naisilla 155 senttimetriä (61 tuumaa). Suksissa käytettävien siteiden suurin korkeus on 55 millimetriä (2,2 tuumaa).

Istumahiihtosukset on tarkoitettu pyörätuolin käyttäjille tai muille halvaantuneille hiihtäjille. Ensimmäisen istumahiihtosuksen valmisti Josef Shrall vuonna 1967. Shrall on kotoisin Baijerista Saksasta. Ensimmäisissä sit-skissä oli kaksi leveää suksia, jarrut, ja ne tehtiin erityisesti hiihtäjälle sopiviksi. Istumahiihdon painon vuoksi hiihtäjät eivät voineet hiihtää mölkkyjä tai jyrkkiä rinteitä. Istumahiihtosukset paranivat jatkuvasti 1980-luvulla. Uudenlainen sit-ski valmistettiin Engelbergissä Sveitsissä vuonna 1987, ja ihmiset pääsivät tutustumaan siihen Sveitsin halvaantuneiden yhdistyksen järjestämässä työpajassa. Tekniikan parantuessa valmistettiin tuoli, joka voitiin liittää suksiin, jotka oli tehty vammaisille hiihtäjille. Nyt istumahiihtosukset valmistetaan lasikuidusta ja polyesteristä. Istumahiihtosuksilla on nyt paljon vähemmän painoa, minkä ansiosta hiihtäjät voivat hiihtää jyrkemmillä rinteillä ja kilpailla mogulissa. Nyt istumahiihtosuksissa on turvavyöt. Vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ja muille kuin vammaisille tarkoitetut istumahiihtosukset ovat kehittyneet erityyppisiin alppihiihtokilpailuihin.

Jotkut seisomahiihtäjät voivat käyttää kilpahiihtäjien suksia. Nämä ovat hiihtosauvoja, joiden päässä on pienet sukset. Ne auttavat hiihtäjää tasapainoilemaan, kun hän hiihtää mäkeä alas, ja auttavat lyhyitä matkoja mäkeä ylöspäin. Outrigger-sukset auttavat hiihtäjiä myös esimerkiksi kiipeämään mäkeä ylös hiihtohissillä.

Opas hiihtäjät voivat nähdä. He auttavat hiihtäjiä, jotka eivät osaa hiihtää, laskemaan mäkeä kertomalla radiolla tai puhumalla näkevälle hiihtäjälle, minne mennä. Hiihtäjät voivat käyttää useampaa kuin yhtä opasta kilpailutyypin aikana, mutta opas voi voittaa mitalin vain, jos hän kilpaili saman hiihtäjän kanssa koko kilpailutyypin ajan. Kuten hiihtäjällä, myös oppaalla on oltava IPCAS-lisenssi voidakseen kilpailla kilpailuissa. Opashiihtäjien on noudatettava antidopingsääntöjä.

Hiihtäjillä on myös erityiset saappaat, kypärät, hiihtopuvut ja suojalasit. Paralympialaisissa hiihtovarusteissa ei saa olla mainoksia. Hiihtokengät on tehty siten, että ne kiinnittyvät suksiin kantapäästä ja varpaista. Ne tukevat jalkaa ja nilkkaa käyttämällä materiaaleja, kuten kovaa muovia. Kaikkien kilpailuissa käytettävien kypärien on oltava kovakuorisia kypäriä.

Para-alppien hiihtotyyppejä ovat alamäki, Super-G, jättiläisslalom, slalom, superyhdistetty ja lumilautailu. Säännöt perustuvat Kansainvälisen hiihtoliiton sääntöihin, joskin joitakin sääntöjä on mukautettu fyysisesti rajoittuneita hiihtäjiä varten. Hiihtäessään hiihtäjät kulkevat jopa 100 kilometriä tunnissa.

Alamäki

Tämä on nopeasti ajoitettu hiihtokilpailu, jossa hiihtäjät kulkevat lumen yli nopeasti alas jyrkästi viistoon suuntaan, joka voi olla 450 metristä 800 metriin alempana kuin mistä se alkoi, ja jossa on monia käännöksiä ja hyppyjä. Ensimmäisenä maaliin päässyt hiihtäjä perustuu yhteen laskukierrokseen, ja nopeimman ajan hiihtänyt hiihtäjä on ensimmäinen. Hiihtäjät liikkuvat alamäessä porttien välillä. Alamäessä on kaikista para-alppilajeista vähiten portteja. Jos hiihtäjä ei hiihtää porttien välistä, hän ei pääse maaliin. Joissakin hiihtokilpailuissa hiihtäjän on ensin osoitettava, että hän on tarpeeksi hyvä hiihtämään. He voivat tehdä tämän nähtäväksi alamäessä tai Super-G:ssä. Hiihtäjät voivat saada pisteitä kilpailuista muiden maiden hiihtäjien kanssa Kansainvälisen hiihtoliiton kilpailuissa. Hiihtäjät voivat kilpailla alamäessä paralympialaisissa.

Naisten suksien on oltava vähintään 200 senttimetriä (79 tuumaa) pitkät. Miesten suksien on oltava vähintään 205 senttimetriä (81 tuumaa) pitkät. Naisten ja miesten suksien on oltava vähintään 45 metrin (148 jalan) pituiset tai kirjatun suoran linjan keskipisteestä reunakierrokselle. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa kaarevia kapeita suksisauvoja. Sekä miesten että naisten suksien suoran linjan keskeltä reunapiiriin on oltava 67 millimetriä (2,6 tuumaa). Huippunopeus tässä lajissa voi olla jopa 100 kilometriä tunnissa. Ennen kilpailun alkua hiihtäjän on ajettava harjoituslenkki, ja hänen on käytettävä kypärää, jotta hän pysyy turvassa kaikilla lenkeillään.

Super-G

1980-luvulla tehty Super-G ei ole yhtä tieteellinen, ja siinä hiihtäjät hiihtävät hyvin nopeasti. Vuoren huipulta alaspäin hiihtäjät laskevat 400 metrin korkeudesta 600 metrin korkeuteen. Verrattuna muihin para-alppihiihtotyyppeihin tämä tyyppi on yleensä keskipitkä. Se on pidempi kuin jättiläisslalom ja slalom, mutta lyhyempi kuin alamäkilaji. Tässä lajissa hiihtäjät kulkevat nopeasti vuorotellen 25 metrin (82 jalan) päässä toisistaan sijaitsevien punaisten ja sinisten porttien välillä, ja miesten on kuljettava 35 portin välillä ja naisten 30 portin välillä.

Jättiläisslalom

Kun pudotus on 300 metristä (980 jalkaa) 400 metriin (1 300 jalkaa), tämä on yksi niistä, joissa on oltava erittäin tarkkana, kun käännytään para-alppilajeissa. Tässä hiihtotyypissä lasketellaan kahteen kertaan mäkeä alaspäin, joka on suorempi ja lyhyempi kuin alamäki. Se on pidempi ja siinä on vähemmän käännöksiä kuin slalomissa. Ensimmäisen laskukierroksen jälkeen viimeiset 20 prosenttia maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen laskettelun lähtöjärjestys alkaa 15 hitaimmasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen laskettelun nopein hiihtäjä ajaa 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät ajavat tämän jälkeen järjestyksessä, joka perustuu heidän ensimmäisestä juoksusta saamiinsa aikoihin. Esimerkiksi ensimmäisen juoksun 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisessa juoksussa 18. sijalla. Joissakin kilpailuissa käytetään 15 hiihtäjän sijasta 30 hiihtäjää. IPC/FIS laativat yhdessä Slalom-kilpailun säännöt. Jättiläisslalom on nykyisessä paralympialaisten aikataulussa oleva kilpailu. Giant Slalomissa hiihtäjät käyttävät suoria sauvoja.

Slalom

Tämän kilpailun nimi tulee norjalaisesta sanasta, joka tarkoittaa "kaltevaa jalkakäytävää". Tämä laji on monimutkaisin hiihtolaji, sillä laskua on vain 140 metristä 220 metriin (720 jalkaa) tarkoituksella jäällä varustetulla vuorella. Tämä on lyhin kaikista para-alppikilpailuista, ja siinä käytetään kahta eri kilpailua, joissa on eri suunnat alas vuorta. Hiihtäjät laskevat kumpaakin eri kilpailua kerran, ja heidän tuloasemansa merkitään molempien kilpailujen kokonaisajan perusteella. Tässä kilpailussa on portteja, noin 55-75 miehillä ja 40-60 naisilla, ja jos hiihtäjä hiihtää porttien välissä, hän ei sääntöjen vuoksi voi lopettaa kilpailua. Ensimmäisen kilpailun jälkeen viimeiset 20 % maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen juoksun lähtöjärjestys alkaa hitaimmasta 15:stä parhaasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen juoksun nopein hiihtäjä hiihtää 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät hiihtävät sen jälkeen ensimmäisen juoksun aikojensa mukaisessa järjestyksessä. Esimerkiksi ensimmäisen lenkin 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisen lenkin 18. sijalla. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa suoria hiihtosauvoja. Joissakin kilpailuissa, joissa on osoitettava, että hiihtäjän pitäisi saada osallistua kilpailuun, hiihtäjä voi osoittaa, että hänen pitäisi saada osallistua kilpailuun käyttämällä maaliin ajettuja aikoja alamäessä, Slalomissa tai Super-G:ssä. IPC/FIS laatii Slalomia koskevat säännöt. Slalom kuuluu nykyiseen paralympialaisten aikatauluun. Hiihtäjät käyttävät usein ylimääräisiä suojavarusteita hiihtäessään slalomia.

Super Combined

Super Combined on kahden lajin yhdistelmä: Slalom ja Super-G tai alamäki ja Slalom. Kilpailussa hiihtäjät laskevat alamäkikilpailun kerran ja Slalom-kilpailun kahdesti. Kolmen kilpailun ajat lasketaan yhteen, ja kaikkien kolmen kilpailun nopein aika on se hiihtäjä, joka tulee maaliin ensimmäisenä.

Lumilauta

Lumilautailussa on 100 metrin (330 ft) ja 240 metrin (790 ft) väliset pudotukset sekä miesten että naisten kilpailuissa, ja kilpailu ajetaan 400 metrin (1 300 ft) ja 900 metrin (3 000 ft) välisellä matkalla. Kilpailussa on vuorottelevat hiihtoportit. Laji on avoin vain seisoville kilpailijoille.

Para-alppien hiihtotyyppejä ovat alamäki, Super-G, jättiläisslalom, slalom, superyhdistetty ja lumilautailu. Säännöt perustuvat Kansainvälisen hiihtoliiton sääntöihin, joskin joitakin sääntöjä on mukautettu fyysisesti rajoittuneita hiihtäjiä varten. Hiihtäessään hiihtäjät kulkevat jopa 100 kilometriä tunnissa.

Alamäki

Tämä on nopeasti ajoitettu hiihtokilpailu, jossa hiihtäjät kulkevat lumen yli nopeasti alas jyrkästi viistoon suuntaan, joka voi olla 450 metristä 800 metriin alempana kuin mistä se alkoi, ja jossa on monia käännöksiä ja hyppyjä. Ensimmäisenä maaliin päässyt hiihtäjä perustuu yhteen laskukierrokseen, ja nopeimman ajan hiihtänyt hiihtäjä on ensimmäinen. Hiihtäjät liikkuvat alamäessä porttien välillä. Alamäessä on kaikista para-alppilajeista vähiten portteja. Jos hiihtäjä ei hiihtää porttien välistä, hän ei pääse maaliin. Joissakin hiihtokilpailuissa hiihtäjän on ensin osoitettava, että hän on tarpeeksi hyvä hiihtämään. He voivat tehdä tämän nähtäväksi alamäessä tai Super-G:ssä. Hiihtäjät voivat saada pisteitä kilpailuista muiden maiden hiihtäjien kanssa Kansainvälisen hiihtoliiton kilpailuissa. Hiihtäjät voivat kilpailla alamäessä paralympialaisissa.

Naisten suksien on oltava vähintään 200 senttimetriä (79 tuumaa) pitkät. Miesten suksien on oltava vähintään 205 senttimetriä (81 tuumaa) pitkät. Naisten ja miesten suksien on oltava vähintään 45 metrin (148 jalan) pituiset tai kirjatun suoran linjan keskipisteestä reunakierrokselle. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa kaarevia kapeita suksisauvoja. Sekä miesten että naisten suksien suoran linjan keskeltä reunapiiriin on oltava 67 millimetriä (2,6 tuumaa). Huippunopeus tässä lajissa voi olla jopa 100 kilometriä tunnissa. Ennen kilpailun alkua hiihtäjän on ajettava harjoituslenkki, ja hänen on käytettävä kypärää, jotta hän pysyy turvassa kaikilla lenkeillään.

Super-G

1980-luvulla tehty Super-G ei ole yhtä tieteellinen, ja siinä hiihtäjät hiihtävät hyvin nopeasti. Vuoren huipulta alaspäin hiihtäjät laskevat 400 metrin korkeudesta 600 metrin korkeuteen. Verrattuna muihin para-alppihiihtotyyppeihin tämä tyyppi on yleensä keskipitkä. Se on pidempi kuin jättiläisslalom ja slalom, mutta lyhyempi kuin alamäkilaji. Tässä lajissa hiihtäjät kulkevat nopeasti vuorotellen 25 metrin (82 jalan) päässä toisistaan sijaitsevien punaisten ja sinisten porttien välillä, ja miesten on kuljettava 35 portin välillä ja naisten 30 portin välillä.

Jättiläisslalom

Kun pudotus on 300 metristä (980 jalkaa) 400 metriin (1 300 jalkaa), tämä on yksi niistä, joissa on oltava erittäin tarkkana, kun käännytään para-alppilajeissa. Tässä hiihtotyypissä lasketellaan kahteen kertaan mäkeä alaspäin, joka on suorempi ja lyhyempi kuin alamäki. Se on pidempi ja siinä on vähemmän käännöksiä kuin slalomissa. Ensimmäisen laskukierroksen jälkeen viimeiset 20 prosenttia maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen laskettelun lähtöjärjestys alkaa 15 hitaimmasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen laskettelun nopein hiihtäjä ajaa 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät ajavat tämän jälkeen järjestyksessä, joka perustuu heidän ensimmäisestä juoksusta saamiinsa aikoihin. Esimerkiksi ensimmäisen juoksun 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisessa juoksussa 18. sijalla. Joissakin kilpailuissa käytetään 15 hiihtäjän sijasta 30 hiihtäjää. IPC/FIS laativat yhdessä Slalom-kilpailun säännöt. Jättiläisslalom on nykyisessä paralympialaisten aikataulussa oleva kilpailu. Giant Slalomissa hiihtäjät käyttävät suoria sauvoja.

Slalom

Tämän kilpailun nimi tulee norjalaisesta sanasta, joka tarkoittaa "kaltevaa jalkakäytävää". Tämä laji on monimutkaisin hiihtolaji, sillä laskua on vain 140 metristä 220 metriin (720 jalkaa) tarkoituksella jäällä varustetulla vuorella. Tämä on lyhin kaikista para-alppikilpailuista, ja siinä käytetään kahta eri kilpailua, joissa on eri suunnat alas vuorta. Hiihtäjät laskevat kumpaakin eri kilpailua kerran, ja heidän tuloasemansa merkitään molempien kilpailujen kokonaisajan perusteella. Tässä kilpailussa on portteja, noin 55-75 miehillä ja 40-60 naisilla, ja jos hiihtäjä hiihtää porttien välissä, hän ei sääntöjen vuoksi voi lopettaa kilpailua. Ensimmäisen kilpailun jälkeen viimeiset 20 % maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen juoksun lähtöjärjestys alkaa hitaimmasta 15:stä parhaasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen juoksun nopein hiihtäjä hiihtää 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät hiihtävät sen jälkeen ensimmäisen juoksun aikojensa mukaisessa järjestyksessä. Esimerkiksi ensimmäisen lenkin 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisen lenkin 18. sijalla. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa suoria hiihtosauvoja. Joissakin kilpailuissa, joissa on osoitettava, että hiihtäjän pitäisi saada osallistua kilpailuun, hiihtäjä voi osoittaa, että hänen pitäisi saada osallistua kilpailuun käyttämällä maaliin ajettuja aikoja alamäessä, Slalomissa tai Super-G:ssä. IPC/FIS laatii Slalomia koskevat säännöt. Slalom kuuluu nykyiseen paralympialaisten aikatauluun. Hiihtäjät käyttävät usein ylimääräisiä suojavarusteita hiihtäessään slalomia.

Super Combined

Super Combined on kahden lajin yhdistelmä: Slalom ja Super-G tai alamäki ja Slalom. Kilpailussa hiihtäjät laskevat alamäkikilpailun kerran ja Slalom-kilpailun kahdesti. Kolmen kilpailun ajat lasketaan yhteen, ja kaikkien kolmen kilpailun nopein aika on se hiihtäjä, joka tulee maaliin ensimmäisenä.

Lumilauta

Lumilautailussa on 100 metrin (330 ft) ja 240 metrin (790 ft) väliset pudotukset sekä miesten että naisten kilpailuissa, ja kilpailu ajetaan 400 metrin (1 300 ft) ja 900 metrin (3 000 ft) välisellä matkalla. Kilpailussa on vuorottelevat hiihtoportit. Laji on avoin vain seisoville kilpailijoille.

Para-alppien hiihtotyyppejä ovat alamäki, Super-G, jättiläisslalom, slalom, superyhdistetty ja lumilautailu. Säännöt perustuvat Kansainvälisen hiihtoliiton sääntöihin, joskin joitakin sääntöjä on mukautettu fyysisesti rajoittuneita hiihtäjiä varten. Hiihtäessään hiihtäjät kulkevat jopa 100 kilometriä tunnissa.

Alamäki

Tämä on nopeasti ajoitettu hiihtokilpailu, jossa hiihtäjät kulkevat lumen yli nopeasti alas jyrkästi viistoon suuntaan, joka voi olla 450 metristä 800 metriin alempana kuin mistä se alkoi, ja jossa on monia käännöksiä ja hyppyjä. Ensimmäisenä maaliin päässyt hiihtäjä perustuu yhteen laskukierrokseen, ja nopeimman ajan hiihtänyt hiihtäjä on ensimmäinen. Hiihtäjät liikkuvat alamäessä porttien välillä. Alamäessä on kaikista para-alppilajeista vähiten portteja. Jos hiihtäjä ei hiihtää porttien välistä, hän ei pääse maaliin. Joissakin hiihtokilpailuissa hiihtäjän on ensin osoitettava, että hän on tarpeeksi hyvä hiihtämään. He voivat tehdä tämän nähtäväksi alamäessä tai Super-G:ssä. Hiihtäjät voivat saada pisteitä kilpailuista muiden maiden hiihtäjien kanssa Kansainvälisen hiihtoliiton kilpailuissa. Hiihtäjät voivat kilpailla alamäessä paralympialaisissa.

Naisten suksien on oltava vähintään 200 senttimetriä (79 tuumaa) pitkät. Miesten suksien on oltava vähintään 205 senttimetriä (81 tuumaa) pitkät. Naisten ja miesten suksien on oltava vähintään 45 metrin (148 jalan) pituiset tai kirjatun suoran linjan keskipisteestä reunakierrokselle. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa kaarevia kapeita suksisauvoja. Sekä miesten että naisten suksien suoran linjan keskeltä reunapiiriin on oltava 67 millimetriä (2,6 tuumaa). Huippunopeus tässä lajissa voi olla jopa 100 kilometriä tunnissa. Ennen kilpailun alkua hiihtäjän on ajettava harjoituslenkki, ja hänen on käytettävä kypärää, jotta hän pysyy turvassa kaikilla lenkeillään.

Super-G

1980-luvulla tehty Super-G ei ole yhtä tieteellinen, ja siinä hiihtäjät hiihtävät hyvin nopeasti. Vuoren huipulta alaspäin hiihtäjät laskevat 400 metrin korkeudesta 600 metrin korkeuteen. Verrattuna muihin para-alppihiihtotyyppeihin tämä tyyppi on yleensä keskipitkä. Se on pidempi kuin jättiläisslalom ja slalom, mutta lyhyempi kuin alamäkilaji. Tässä lajissa hiihtäjät kulkevat nopeasti vuorotellen 25 metrin (82 jalan) päässä toisistaan sijaitsevien punaisten ja sinisten porttien välillä, ja miesten on kuljettava 35 portin välillä ja naisten 30 portin välillä.

Jättiläisslalom

Kun pudotus on 300 metristä (980 jalkaa) 400 metriin (1 300 jalkaa), tämä on yksi niistä, joissa on oltava erittäin tarkkana, kun käännytään para-alppilajeissa. Tässä hiihtotyypissä lasketellaan kahteen kertaan mäkeä alaspäin, joka on suorempi ja lyhyempi kuin alamäki. Se on pidempi ja siinä on vähemmän käännöksiä kuin slalomissa. Ensimmäisen laskukierroksen jälkeen viimeiset 20 prosenttia maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen laskettelun lähtöjärjestys alkaa 15 hitaimmasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen laskettelun nopein hiihtäjä ajaa 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät ajavat tämän jälkeen järjestyksessä, joka perustuu heidän ensimmäisestä juoksusta saamiinsa aikoihin. Esimerkiksi ensimmäisen juoksun 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisessa juoksussa 18. sijalla. Joissakin kilpailuissa käytetään 15 hiihtäjän sijasta 30 hiihtäjää. IPC/FIS laativat yhdessä Slalom-kilpailun säännöt. Jättiläisslalom on nykyisessä paralympialaisten aikataulussa oleva kilpailu. Giant Slalomissa hiihtäjät käyttävät suoria sauvoja.

Slalom

Tämän kilpailun nimi tulee norjalaisesta sanasta, joka tarkoittaa "kaltevaa jalkakäytävää". Tämä laji on monimutkaisin hiihtolaji, sillä laskua on vain 140 metristä 220 metriin (720 jalkaa) tarkoituksella jäällä varustetulla vuorella. Tämä on lyhin kaikista para-alppikilpailuista, ja siinä käytetään kahta eri kilpailua, joissa on eri suunnat alas vuorta. Hiihtäjät laskevat kumpaakin eri kilpailua kerran, ja heidän tuloasemansa merkitään molempien kilpailujen kokonaisajan perusteella. Tässä kilpailussa on portteja, noin 55-75 miehillä ja 40-60 naisilla, ja jos hiihtäjä hiihtää porttien välissä, hän ei sääntöjen vuoksi voi lopettaa kilpailua. Ensimmäisen kilpailun jälkeen viimeiset 20 % maaliin tulleista voidaan tuomareiden päätöksellä poistaa kilpailusta. Toisen juoksun lähtöjärjestys alkaa hitaimmasta 15:stä parhaasta hiihtäjästä, ja ensimmäisen juoksun nopein hiihtäjä hiihtää 15. sijalla. Kaikki 15 parhaan hiihtäjän ulkopuolelle jääneet hiihtäjät hiihtävät sen jälkeen ensimmäisen juoksun aikojensa mukaisessa järjestyksessä. Esimerkiksi ensimmäisen lenkin 18. nopein hiihtäjä hiihtää toisen lenkin 18. sijalla. Hiihtäjät käyttävät tässä kilpailussa suoria hiihtosauvoja. Joissakin kilpailuissa, joissa on osoitettava, että hiihtäjän pitäisi saada osallistua kilpailuun, hiihtäjä voi osoittaa, että hänen pitäisi saada osallistua kilpailuun käyttämällä maaliin ajettuja aikoja alamäessä, Slalomissa tai Super-G:ssä. IPC/FIS laatii Slalomia koskevat säännöt. Slalom kuuluu nykyiseen paralympialaisten aikatauluun. Hiihtäjät käyttävät usein ylimääräisiä suojavarusteita hiihtäessään slalomia.

Super Combined

Super Combined on kahden lajin yhdistelmä: Slalom ja Super-G tai alamäki ja Slalom. Kilpailussa hiihtäjät laskevat alamäkikilpailun kerran ja Slalom-kilpailun kahdesti. Kolmen kilpailun ajat lasketaan yhteen, ja kaikkien kolmen kilpailun nopein aika on se hiihtäjä, joka tulee maaliin ensimmäisenä.

Lumilauta

Lumilautailussa on 100 metrin (330 ft) ja 240 metrin (790 ft) väliset pudotukset sekä miesten että naisten kilpailuissa, ja kilpailu ajetaan 400 metrin (1 300 ft) ja 900 metrin (3 000 ft) välisellä matkalla. Kilpailussa on vuorottelevat hiihtoportit. Laji on avoin vain seisoville kilpailijoille.

Para-alppihiihtoluokitus on suunniteltu antamaan vakuutus tasavertaiseen kilpailuun alppihiihtäjien välillä, joilla on erityyppisiä rajoitettuja fyysisiä ja näkövoimia. Järjestysjärjestelmä on ryhmitelty kolmeen yleiseen kyvyttömyyden tilaan: seisominen, näkemiskyvyttömyys ja istuminen. Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto on luokituksen pomo. Hiihtäjät laitetaan järjestykseen lääketieteellisten ongelmien ja heidän kehon asentonsa perusteella hiihtäessään. Näkövammaiset hiihtäjät arvostellaan vain lääkärin mukaan, joka sanoo, kuinka huono heidän näkönsä on. Ennen kuin Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto otti vastuun, luokittelusta vastasivat useat urheiluryhmät. Niihin kuuluivat Kansainvälinen vammaisurheilujärjestö (ISOD), Kansainvälinen Stoke Mandeville Games Federation (ISMWSF), Kansainvälinen sokeiden urheiluliitto (IBSA) ja Cerebral Palsy International Sports and Recreation Association (CP-ISRA). Jotkin järjestysjärjestelmät ovat henkilöille annettuja muiden järjestöjen kuin Kansainvälisen paralympiakomitean alppihiihdon järjestöjä. Näitä järjestysjärjestelmiä ei käytetä kansainvälisissä kilpailuissa. Laji on avoin kaikille kilpailijoille, joilla on näkö- tai liikuntakyvyttömyys. Se ei ole avoinna henkilöille, joilla on tekemistä kehitysvammaisten kanssa.

Ensimmäiset para-alppien luokitusjärjestelmät valmistettiin Skandinaviassa, ja ensimmäiset järjestelmät suunniteltiin amputaatiohiihtäjiä varten. Tuohon aikaan ei ollut olemassa hiihtovälineitä selkäydinvammaisille hiihtäjille. Varhaisten tilausjärjestelmien tarkoituksena oli tehdä kykenevästä kehosta, mutta ne päätyivät lääketieteellisiksi tilausjärjestelmiksi. Ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976 oli kaksi lajin luokitusjärjestelmää. 1980-luvulle tultaessa aivohalvausta sairastavilla hiihtäjillä oli oma luokitusjärjestelmänsä. Tuolloin pyrittiin pyörätuolikoripallon järjestyksen innoittamana tekemään järjestyksestä enemmän kehon käyttökykyinen luokitusjärjestelmä. Kymmenen luokkaa oli olemassa 1980-luvulla. Sittemmin luokitusjärjestelmää on pyritty parantamaan pienentämällä luokkien määrää, jotta mitaleita voitaisiin jakaa vähemmän.

Para-alppihiihtoluokitus on suunniteltu antamaan vakuutus tasavertaiseen kilpailuun alppihiihtäjien välillä, joilla on erityyppisiä rajoitettuja fyysisiä ja näkövoimia. Järjestysjärjestelmä on ryhmitelty kolmeen yleiseen kyvyttömyyden tilaan: seisominen, näkemiskyvyttömyys ja istuminen. Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto on luokituksen pomo. Hiihtäjät laitetaan järjestykseen lääketieteellisten ongelmien ja heidän kehon asentonsa perusteella hiihtäessään. Näkövammaiset hiihtäjät arvostellaan vain lääkärin mukaan, joka sanoo, kuinka huono heidän näkönsä on. Ennen kuin Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto otti vastuun, luokittelusta vastasivat useat urheiluryhmät. Niihin kuuluivat Kansainvälinen vammaisurheilujärjestö (ISOD), Kansainvälinen Stoke Mandeville Games Federation (ISMWSF), Kansainvälinen sokeiden urheiluliitto (IBSA) ja Cerebral Palsy International Sports and Recreation Association (CP-ISRA). Jotkin järjestysjärjestelmät ovat henkilöille annettuja muiden järjestöjen kuin Kansainvälisen paralympiakomitean alppihiihdon järjestöjä. Näitä järjestysjärjestelmiä ei käytetä kansainvälisissä kilpailuissa. Laji on avoin kaikille kilpailijoille, joilla on näkö- tai liikuntakyvyttömyys. Se ei ole avoinna henkilöille, joilla on tekemistä kehitysvammaisten kanssa.

Ensimmäiset para-alppien luokitusjärjestelmät valmistettiin Skandinaviassa, ja ensimmäiset järjestelmät suunniteltiin amputaatiohiihtäjiä varten. Tuohon aikaan ei ollut olemassa hiihtovälineitä selkäydinvammaisille hiihtäjille. Varhaisten tilausjärjestelmien tarkoituksena oli tehdä kykenevästä kehosta, mutta ne päätyivät lääketieteellisiksi tilausjärjestelmiksi. Ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976 oli kaksi lajin luokitusjärjestelmää. 1980-luvulle tultaessa aivohalvausta sairastavilla hiihtäjillä oli oma luokitusjärjestelmänsä. Tuolloin pyrittiin pyörätuolikoripallon järjestyksen innoittamana tekemään järjestyksestä enemmän kehon käyttökykyinen luokitusjärjestelmä. Kymmenen luokkaa oli olemassa 1980-luvulla. Sittemmin luokitusjärjestelmää on pyritty parantamaan pienentämällä luokkien määrää, jotta mitaleita voitaisiin jakaa vähemmän.

Para-alppihiihtoluokitus on suunniteltu antamaan vakuutus tasavertaiseen kilpailuun alppihiihtäjien välillä, joilla on erityyppisiä rajoitettuja fyysisiä ja näkövoimia. Järjestysjärjestelmä on ryhmitelty kolmeen yleiseen kyvyttömyyden tilaan: seisominen, näkemiskyvyttömyys ja istuminen. Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto on luokituksen pomo. Hiihtäjät laitetaan järjestykseen lääketieteellisten ongelmien ja heidän kehon asentonsa perusteella hiihtäessään. Näkövammaiset hiihtäjät arvostellaan vain lääkärin mukaan, joka sanoo, kuinka huono heidän näkönsä on. Ennen kuin Kansainvälinen paralympiakomitea alppihiihto sai vastuun, luokittelusta vastasivat useat urheiluryhmät. Niihin kuuluivat Kansainvälinen vammaisurheilujärjestö (ISOD), Kansainvälinen Stoke Mandeville Games Federation (ISMWSF), Kansainvälinen sokeiden urheiluliitto (IBSA) ja Cerebral Palsy International Sports and Recreation Association (CP-ISRA). Jotkin järjestysjärjestelmät ovat henkilöille annettuja muiden järjestöjen kuin Kansainvälisen paralympiakomitean alppihiihdon järjestöjä. Näitä järjestysjärjestelmiä ei käytetä kansainvälisissä kilpailuissa. Laji on avoin kaikille kilpailijoille, joilla on näkö- tai liikuntakyvyttömyys. Se ei ole avoinna henkilöille, joilla on tekemistä kehitysvammaisten kanssa.

Ensimmäiset para-alppien luokitusjärjestelmät valmistettiin Skandinaviassa, ja ensimmäiset järjestelmät suunniteltiin amputaatiohiihtäjiä varten. Tuohon aikaan ei ollut olemassa hiihtovälineitä selkäydinvammaisille hiihtäjille. Varhaisten tilausjärjestelmien tarkoituksena oli tehdä kykenevästä kehosta, mutta ne päätyivät lääketieteellisiksi tilausjärjestelmiksi. Ensimmäisissä talviparalympialaisissa vuonna 1976 oli kaksi lajin luokitusjärjestelmää. 1980-luvulle tultaessa aivohalvausta sairastavilla hiihtäjillä oli oma luokitusjärjestelmänsä. Tuolloin pyrittiin pyörätuolikoripallon järjestyksen innoittamana tekemään järjestyksestä enemmän kehon käyttökykyinen luokitusjärjestelmä. Kymmenen luokkaa oli olemassa 1980-luvulla. Sittemmin luokitusjärjestelmää on pyritty parantamaan pienentämällä luokkien määrää, jotta mitaleita voitaisiin jakaa vähemmän.

Para-alppihiihtoa varten luotiin laskentajärjestelmä kolmelle yleiselle ryhmälle: istuville, seisoville ja näkemättömille. Kukin ryhmä kilpailee vain samaan ryhmään kuuluvia vastaan. Hiihtäjä voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon vain istuen, seisten tai näkemättä. Yhden ryhmän hiihtäjät eivät kilpaile toisen ryhmän hiihtäjiä vastaan. Jokaisen ryhmän sisällä on laaja kirjo liikkumiskykyisiä ja lääketieteellisiä ongelmia tai näkemiskykyä. Hiihtäjät luokitellaan johonkin kolmesta ryhmästä. Faktorointijärjestelmä toimii siten, että kullekin luokalle on oma numeronsa, ja tulokset lasketaan kasvattamalla katseluaikaa faktoroidulla numerolla. Tuloslukua käytetään, kun tehdään päätös siitä, kuka tuli parhaiten kisoissa, joissa käytetään syyjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäen nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun ensimmäinen. lajeissa, joissa käytetään tekijäjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäkeä nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun voittaja. Faktorijärjestelmää käytetään Alppicupissa, Pohjois-Amerikan kilpailuissa, Eurooppa-cupissa, maailmancupin kilpailuissa, maailmanmestaruuskilpailuissa ja talviparalympialaisissa.

Para-alppihiihtoa varten luotiin laskentajärjestelmä kolmelle yleiselle ryhmälle: istuville, seisoville ja näkemättömille. Kukin ryhmä kilpailee vain samaan ryhmään kuuluvia vastaan. Hiihtäjä voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon vain istuen, seisten tai näkemättä. Yhden ryhmän hiihtäjät eivät kilpaile toisen ryhmän hiihtäjiä vastaan. Jokaisen ryhmän sisällä on laaja kirjo liikkumiskykyisiä ja lääketieteellisiä ongelmia tai näkemiskykyä. Hiihtäjät luokitellaan johonkin kolmesta ryhmästä. Faktorointijärjestelmä toimii siten, että kullekin luokalle on oma numeronsa, ja tulokset lasketaan kasvattamalla katseluaikaa faktoroidulla numerolla. Tuloslukua käytetään, kun tehdään päätös siitä, kuka tuli parhaiten kisoissa, joissa käytetään syyjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäen nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun ensimmäinen. lajeissa, joissa käytetään tekijäjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäkeä nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun voittaja. Faktorijärjestelmää käytetään Alppicupissa, Pohjois-Amerikan kilpailuissa, Eurooppa-cupissa, maailmancupin kilpailuissa, maailmanmestaruuskilpailuissa ja talviparalympialaisissa.

Para-alppihiihtoa varten luotiin laskentajärjestelmä kolmelle yleiselle ryhmälle: istuville, seisoville ja näkemättömille. Kukin ryhmä kilpailee vain samaan ryhmään kuuluvia vastaan. Hiihtäjä voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon vain istuen, seisten tai näkemättä. Yhden ryhmän hiihtäjät eivät kilpaile toisen ryhmän hiihtäjiä vastaan. Jokaisen ryhmän sisällä on laaja kirjo liikkumiskykyisiä ja lääketieteellisiä ongelmia tai näkemiskykyä. Hiihtäjät luokitellaan johonkin kolmesta ryhmästä. Faktorointijärjestelmä toimii siten, että kullekin luokalle on oma numeronsa, ja tulokset lasketaan kasvattamalla katseluaikaa faktoroidulla numerolla. Tuloslukua käytetään, kun tehdään päätös siitä, kuka tuli parhaiten kisoissa, joissa käytetään syyjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäen nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun ensimmäinen. lajeissa, joissa käytetään tekijäjärjestelmää. Tämä tarkoittaa, että mäkeä nopeampi hiihtäjä ei välttämättä ole kilpailun voittaja. Faktorijärjestelmää käytetään Alppicupissa, Pohjois-Amerikan kilpailuissa, Eurooppa-cupissa, maailmancupin kilpailuissa, maailmanmestaruuskilpailuissa ja talviparalympialaisissa.