Persian sininen väri — lapislazuli, historia ja islamilainen arkkitehtuuri

Persian sininen väri on saanut nimensä joidenkin persialaisten keramiikkatuotteiden sinisestä sävystä ja Iranissa ja muualla Lähi-idässä moskeijoissa ja palatseissa käytettyjen laattojen väristä. Persian sininen on perinteisesti yhteydessä Persiasta ja Afganistanista peräisin olevan lapislazulimineraalin syvään, intensiiviseen siniseen. (Myös atsuuri väri on nimetty lapislazulimineraalin mukaan.)

Historia ja alkuperä

Lapislazuli on ollut arvostettu kivi ja värinlähde antiikin ajoista lähtien. Sitä on louhittu erityisesti Badakhshanin alueelta Afganistanissa (Sar-e-Sang), mutta myös muualta Persian alueelta on löydetty sinisiä laatuja. Lapislazulin sininen tulee pääasiassa lajeesiittimineraalista (lazuriitti), ja kiven sisällä näkyvät pyriitin kullanhohtoiset pienet kiteet sekä kalkkikiven vaaleat laikkuja, jotka antavat kivialle sen tunnusomaisen ilmeen.

Lapislazuli pigmenttinä

Lapislazulia jauhamalla on saatu arvokasta pigmenttiä, aitoa ultramariinia, joka oli keskiajan ja renessanssin Euroopassa erittäin kallis ja haluttu väri — usein käytetty esimerkiksi Neitsyt Marian viittaan maalauksissa. Aito ultramariini valmistettiin käsityönä ja sen hinta oli verrannollinen jalokiviin. 1800-luvun lopulla synteettinen ultramariini kehitettiin, mikä teki saman sävyn laajempaan käyttöön edullisesti.

Käyttö islamilaisessa arkkitehtuurissa

Persian sininen ja siihen liittyvät lasitetut laattatekniikat nousivat keskeiseen asemaan islamilaisessa arkkitehtuurissa. Erityisesti safavidien ajan Isfahanissa 1500–1600-luvuilla rakennettujen moskeijoiden, madrassojen ja palatsien sisätiloissa ja kupoleissa käytettiin runsaasti sinisiä, lasitettuja kaakeleita ja mosaiikkia. Esimerkiksi Isfahanin kaupungissa Iranissa sijaitsevan Shah-moskeijan (myöhemmin tunnettu myös nimellä Imam-moskeija) sisätilat on koristeltu ylenpalttisesti persian sinisillä kaakeleilla; moskeija on osa Naqsh-e Jahan -aukiota ja maailmankuulu arkkitehtoninen kokonaisuus.

Teknisesti käytetyt menetelmät vaihtelivat: lasitettuja yksivärisiä ja monivärisiä laattoja valmistettiin sekä mosaiikkitekniikalla että maalaamalla lasitteelle ennen polttoa (under-glaze). Tunnettuja persialaisia laattityyppejä ovat esimerkiksi kashi-laatat ja monivärinen haft rangi -tekniikka. Sininen koettiin symbolisesti taivaan, henkisyyden ja jumalallisen läsnäolon värinä, mikä teki siitä suositun valinnan moskeijoiden kupoleihin ja seremoniallisiin tiloihin.

Nykykäyttö ja kulttuurinen merkitys

Persian sininen on säilyttänyt vetovoimansa niin perinteisessä koristemaalauksessa ja arkkitehtuurin restauroinnissa kuin nykyaikaisessa muotoilussakin. Restaurointityössä pyritään usein löytämään alkuperäisiä materiaaleja ja sävyjä, mikä voi tarkoittaa sekä perinteisten lasitteiden että ultramariinin tai muiden sinisten pigmenttien tuntemusta. Myös modernit taiteilijat jatkavat lapislazuliin liittyvän sinisen käyttöä ja tulkintaa, yhdistäen historiallista perintöä ja uusia ilmaisukeinoja.

Yhteenvetona: persian sininen on sekä konkreettinen värisävy että kulttuurinen symboli, jonka alkuperä juontaa juurensa lapislazuliin ja joka on muokannut kaupunkikuvaa ja uskonnollista arkkitehtuuria erityisesti Iranin ja laajemman Lähi-idän alueella.

Hae kirjaimella