Piedmont blues (myös East Coast Blues) on bluesmusiikkityyli Yhdysvaltain itärannikolta. Nimi on peräisin Piemontesta, joka on Richmondin, Virginian ja Atlantan, Georgian välissä sijaitseva mäkinen rannikkoalue. Tyyliä soitetaan kuitenkin myös Marylandissa, Delawaressa, Länsi-Virginiassa, Pennsylvaniassa ja Floridassa. Termi viittaa sekä maantieteelliseen alueeseen että siellä syntyneeseen, ragtime-vaikutteiseen kitaransoittoon ja laulutapaan.
Soittotapa ja ominaispiirteet
Pääinstrumentit ovat kitara, laulu, rummut ja basso, ja Piedmont-tyyliä soitetaan tyypillisesti akustisilla soittimilla. Erityisen tunnusomainen on kitaran sormitekniikka: vaihteleva bassolinja (thumb-and-fingers / alternating thumb) vasemmalla kädellä ja synkooppiin rakennettu melodialinja oikean käden etus‑ ja keskisormilla. Tämä luo ragtime‑henkisen, rytmisesti monimutkaisen taustan, jossa basso ja melodia toimivat lähes itsenäisinä stemmoina.
Piedmont eroaa selvästi Mississippi Deltan slide-painotteisesta tyylistä. Vaikka slideä ja bottleneck-tekniikoita esiintyi joskus, ne eivät ole Piedmontin vakiovarustusta. Kitaran lisäksi toisinaan käytettiin huuliharppua, viulua, mandoliinia ja washboardia, jolloin kokonaisuus muistutti pienempiä karavaanien ja kiertävien show'n yhtyeitä.
Historia ja vaikutteet
Tyyli syntyi 1900-luvun alussa, kun ragtime, kantri‑jousiorkesterit, vaudeville- ja lääketieteen show't, afrikkalaisamerikkalainen työlaulu sekä 1900-luvun alun populaarimusiikki sekoittuivat kaakkois- ja keskianatolialaisten kaupunkikeskusten kaduilla, konserttisaleissa ja keikkapiireissä. East Coast Piedmont Blues sekoitti sekä mustien että valkoisten musiikillisia elementtejä ja toi maaseudun ja kaupunkilaulun vivahteita samaan musiikilliseen kieleen.
Ennen toista maailmansotaa Piedmont blues oli erityisen suosittu etelän afroamerikkalaisten keskuudessa, ja sen kukoistuskausi ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille. Monet muusikot levittivät tyyliä kiertäen lääketieteen show'ta, teatteriketjuja ja reitillä kulkevia bändejä pitkin itärannikkoa. Toisen maailmansodan ja sähköistyksen myötä suosio muuttui, mutta tyyli säilyi paikallisesti ja koki myöhemmin elpyksiä.
Tunnetut artistit ja merkittävät kappaleet
1900-luvun alussa ja välissä Piedmontin bluesia esittivät mm. Blind Boy Fuller, Blind Blake, Blind Willie McTell, Rev. Gary Davis ja Sonny Terry. Myös duo Brownie McGhee & Sonny Terry tunnettiin laajalti ja levitti Piedmont-vaikutteita folk‑ ja blues‑yleisöille. Naisia, kuten Etta Baker ja Elizabeth Cotten, soittivat ja sävelsivät tyylille tyypillisiä kappaleita; Cottenin "Freight Train" on yksi tunnetuimmista Piedmont-kappaleista ja on vaikuttanut moniin akustisen kitaran soittajiin.
Monet Piedmont-muusikot tallensivat materiaalia 1920–40-luvuilla, ja heidän soittonsa toimii esikuvana nykypäivän fingerstyle- ja akustisille bluessolistien tekniikoille. Rev. Gary Davis tunnetaan erityisesti monimutkaisesta sormityöskentelystään ja gospel‑blues-sekoituksistaan.
Perintö ja nykypäivä
Piedmont-bluesilla on pitkä perintö akustisen bluesin ja fingerstyle-kitaran kehityksessä. 1960-luvun folk- ja blues-innostus toi Monet Piedmont-artistit uudelleen esiin, ja maineikkaat kappaleet sekä opetusmateriaali auttoivat säilyttämään tyylin perinteen. Nykyään Piedmont-tekniikkaa opiskellaan kitarakursseilla ja sitä kuulee sekä perinteisissä folk- että nykyaikaisissa akustisissa esityksissä.
Tyylille ominaiset elementit — synkoperinen ragtime‑rytmi, vuorottelevat bassot ja runsaasti melodista sormityöskentelyä — tekevät Piedmont-bluesista tunnistettavan ja helposti sovellettavan eri musiikkimuotoihin. Se on tärkeä osa amerikkalaisen musiikin juuria ja elää edelleen arkistojulkaisujen, festivaalien ja muusikoiden kautta, jotka pitävät perinnettä vireänä.