Urut | kosketinsoitin, jossa ääni saadaan aikaan puhaltamalla ilmaa piippujen läpi

Miten elin toimii

Elinten kuvaus

Pilliurkuissa nuotit saadaan aikaan puhaltamalla ilmaa putkien läpi. Jokaisessa urussa on oltava piiput, jokin, jolla ilmaa puhalletaan, ja tapa ohjata, mitä piippuja soitetaan.

Putket on valmistettu metallista tai puusta. Ne ovat rivissä "urkukotelossa", joka voi olla huoneen kokoinen. Metalliputket ovat pyöreitä putkia. Ne voidaan valmistaa erityyppisistä metalleista, mutta yleisin tyyppi on tinan ja lyijyn seos (tai metalliseos), jota kutsutaan "täplikäs metalliksi", koska siinä on pyöreitä kiiltäviä täpliä. Tämä seos saa putket kuulostamaan hyvältä, sillä kovempi tina antaa selkeyttä ja määritelmää, kun taas pehmeämpi lyijy tuottaa soinnillista lämpöä. Hyvin pieniä piippuja voidaan joskus valmistaa hopeasta, kuten huiluja. Joissakin uruissa on myös joitakin messingistä valmistettuja pillejä, jotka kuulostavat trumpeteilta. Useimmissa uruissa on paljon puupillejä. Puuputkissa on neljä litteää sivua, ja niiden ääni on erilainen kuin "täplikäs metalli". Niitä ei yleensä näe; ne ovat siististi rivissä urkujen etuosassa olevien suurten metalliputkien takana, jotka on joskus maalattu väreillä ja kuvioilla. Kaikkien pillien on oltava sellaisia, että niiden pää on alhaalta kapeneva, jolloin ilma puhaltaa sisään.

Kukin putki voi soittaa vain yhden nuotin, joka riippuu sen koosta. Pienet putket soittavat korkeita ääniä ja suuret putket matalia ääniä. Kullakin piipulla on oma erityinen äänensä, joka riippuu sen materiaalista (puusta, messingistä tai täplikäs metallista) ja piipun muodosta. Putket on järjestetty "riveihin", jotta kaikki samanmuotoiset ja samasta materiaalista valmistetut putket voidaan ohjata soittamaan sävel yhdessä ilman muita putkia.

Jotta ilmaa voidaan puhaltaa urkujen läpi, on olemassa laatikoita, joita kutsutaan "tuulikaapeiksi". Kun urkuri soittaa, hän näkee pienen mittarin, joka kertoo, onko ilmaa riittävästi. Tuulilokerot voidaan pitää täynnä kahdella tavalla. Vanhanaikainen tapa on käyttää valtavia "palkeita" (katso kuva), joita henkilö pumppaa ylös ja alas suuren kahvan avulla. Tämä imee ilmaa ja täyttää tuulikaapin. Suurten urkujen palkeiden pumppaaminen on raskasta työtä. Tästä syystä useimmissa uruissa on nykyään sähkömoottori ja suuri puhallin, joka täyttää tuulikaapin.

Urkuri soittaa urkuja pianon kaltaisilla näppäimistöillä. Pienissä uruissa voi olla vain yksi koskettimisto, mutta monissa uruissa on kaksi koskettimistoa, ja hyvin suurissa uruissa voi olla jopa viisi koskettimistoa. Urkutaiteilijat eivät kutsu niitä näppäimistöiksi vaan manuaaleiksi. Urkutaiteilija puhuu "neljän manuaalin uruista" (mikä tarkoittaa, että kyseessä on suuri urku). Manuaalit on sijoitettu urkujen "konsoliin", ja urkuri istuu konsolin edessä olevalla penkillä soittaakseen. Manuaalien lisäksi konsolissa on kaksi muuta tärkeää osaa. Siellä on joukko pitkiä puisia polkimia, joita urkuri voi soittaa jaloillaan. Kukin pedaali soittaa eri nuotin.

Käsikirjojen kummallakin puolella on rivejä "pysäyttimiä", jotka näyttävät nupeilta. Pysäyttimet voidaan vetää ulos tai työntää sisään. Kun pysäytin vedetään ulos, se kytkee päälle joitakin putkisarjoja. Urkuri voi valita, soittaako hän kovia vai hiljaisia piippuja, huilun tai räikeän soinnillisia piippuja, makean vai karun soinnillisia piippuja. Kun urkuri soittaa, hänen ei tarvitse vain miettiä oikeita nuotteja. Hänen on myös mietittävä, millaisella "äänellä" urut soittavat. Hän voi soittaa eri piippurivistöjä yhdessä vetämällä useita soittimia. Joitakin pillejä, yleensä suurimpia koristeltuja pillejä aivan urkujen etuosassa, käytetään vain suurimmassa musiikissa. Perinteen mukaan nämä pillit ovat "Jumalan äänen" symboli.

Kun urkuri painaa urkujen näppäimiä, ääni tulee piippujen läpi puhaltavasta ilmasta. Tämä johtuu siitä, että venttiili (aukko, jossa on yksisuuntainen ovi) avautuu päästääkseen ilmaa piippuun ja sulkeutuu jälleen, kun urkuri lopettaa kyseisen näppäimen painamisen. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Perinteisissä uruissa on niin sanottu "tracker-toiminto". Kiskot ovat ohuita puisia tankoja ja vaijereita, jotka liikkuvat edestakaisin ja avaavat ja sulkevat kaikki venttiilit. Niitä käytetään näppäimistön alla olevilla vipuilla. Vetokytkimellä varustetuissa uruissa konsolin on oltava aivan urkujen lähellä, yleensä isojen etupillien alla.

Nykyaikaisempi kehitystapa oli "putkipneumaattinen" toiminta, jossa konsoli saattoi olla erillään uruista, mutta se oli liitetty niihin putkilla, joiden kautta ilmaa voitiin työntää venttiilien avaamiseksi. Nykyaikaisimmissa piippu-uruissa manuaali on yhdistetty urkuputkiin sähköjohdoilla. Venttiilien avaamiseen ja sulkemiseen tarvittavaa voimaa ohjataan sähkömagneettisilla kytkimillä. Konsolin ei tarvitse olla lähellä urkuja. Tämä mahdollistaa sen, että urkuri voi istua sellaisessa asennossa, että hänellä on hyvä yhteys kirkossa oleviin ihmisiin tai muihin muusikoihin.

 
Bristolin St. Mary Redcliffin nelimanuaaliurkujen konsoli, Bristol, Englanti. Harrison ja Harrison rakensi urut vuonna 1912.  


Pyhän Jaakobin kirkon putket, Utrecht  


Buchardin kirkon urkujen palkeet Saksassa  

Tekniset yksityiskohdat

Käsikirjat

Hyvin pienissä uruissa voi olla vain yksi manuaali (näppäimistö). Useimmissa uruissa on vähintään kaksi. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa uruissa alempi manuaali on päämanuaali, ja sitä kutsutaan nimellä Great. Ylempi manuaali on nimeltään Swell, koska se käyttää pillejä, jotka ovat "swell boxin" sisällä, jossa on avattavat tai suljettavat luukut. Tämä saa musiikin muuttumaan kovemmaksi tai hiljaisemmaksi (crescendo tai diminuendo). Urkuri käyttää swell-laatikkoa pedaalilla, joka kääntyy (keinuu edestakaisin). Se on keskellä juuri pedaalilaudan yläpuolella. Vanhoissa englantilaisissa uruissa soittorasiaa käytetään sivussa olevalla vivulla. Tätä on melko vaikea käyttää. Suurin osa näistä on nykyään korvattu keskitetyillä soittolaatikoilla.

Jos on olemassa kolmas käsikirja, sitä kutsutaan englanninkielisissä maissa Choiriksi. Alun perin englantilaiset kutsuivat niitä "chair organs", koska ne olivat erillinen instrumentti. Urkuri joutui kääntymään ympäri ja katsomaan toiseen suuntaan soittaakseen sitä. Uskotaan, että sana "chair" muuttui vähitellen sanaksi "choir", koska sitä käytettiin usein kuoron säestämiseen. Saksalaisissa uruissa kolmatta manuaalia kutsuttiin "Positiviksi". Nimeä "selkäpositiv" käytettiin, koska pillipiiput olivat urkurin selän takana, kun hän istui pääurkuihin päin. Nämä urut alkoivat olla jälleen suosittuja urkurakentajien keskuudessa 1950-luvulla, kun katsottiin, että romanttiset urut eivät soveltuneet vanhalle musiikille, ja jotkut urkurakentajat alkoivat jälleen käyttää barokin periaatteita, jotta Bachin kaltaisten säveltäjien musiikki voisi kuulostaa entisen kaltaiselta. Kuoron manuaali on lähimpänä soittajaa, Suuri manuaali on keskellä ja Sointu on kauimpana. Kuorossa tai Positivissa on usein pehmeitä stoppeja, jotka sopivat kuoron säestämiseen. Ranskalaisissa uruissa 1800-luvun lopulta lähtien kolme manuaalia on järjestetty eri tavalla: Suuri ("Grande Orgue") on lähimpänä soittajaa, "Positif" on keskimmäinen manuaali, joka on kuin pienempi versio Suuresta, ja Swell ("Recit") on ylin manuaali. Näin urkurin on helppo rakentaa musiikkia, joka voimistuu vähitellen, aloittamalla ylhäältä ja laskeutumalla vähitellen alaspäin.

Neljäs manuaali on nimeltään Solo, koska tämän manuaalin pysäyttimiä käytetään sävelen soittamiseen soolona. Tämä manuaali on vielä kauempana soittimesta kuin Swell. Suurissa katedraaliuruissa on yleensä neljä manuaalia. Soolossa on luultavasti hyvin kovaääninen soitin, jota kutsutaan nimellä "Tuba" tai "Tuba Mirabilis".

Jos on olemassa viides käsikirja, sitä voidaan kutsua Echoksi, koska siinä on hyvin hiljaiset pysäkit, jotka kaikuvat. Vaihtoehtoisesti, erityisesti amerikkalaisissa uruissa, se voi olla Bombarde. Bombarde sisältää yleensä kovaäänisiä, rohkeita kielisoittimia, myös "Bombarde"-nimisiä. Tähän manuaaliin voidaan esimerkiksi sijoittaa valtiotrompetti tai paavin trumpetti, joka kuuluu kaikkien muiden soittimien soiton yläpuolella. Bombarde on lainattu ranskalaisista uruista, joissa se on lähes kaikkien manuaaleiden ja pedaalien vakioaste. Bombarde-manuaali on jonkinlaista ylellisyyttä urkurille. Se löytyy esimerkiksi Westminster Abbeyn uruista.

On erittäin harvinaista, että soittimissa on yli viisi manuaalia, mutta Amerikassa on muutamia erittäin suuria urkuja. Philadelphiassa sijaitsevan Macy's-kaupan Wanamaker-uruissa on kuusi manuaalia. Maailman suurimmat urut ovat Atlantic Cityn kongressihallissa. Siinä on seitsemän manuaalia ja yli 33 000 pilliä. Maailman suurimmat urut eivät kuitenkaan toimi, koska niiden käyttäminen olisi liian kallista.

Käsikirjojen käyttäminen

Kahden tai kolmen manuaalin ansiosta ääni voi vaihtua nopeasti kappaleen aikana. Soittaja voi myös soittaa kahdella manuaalilla samanaikaisesti: vasemmalla kädellä ja oikealla kädellä. Tämä on erityisen hyödyllistä, kun halutaan saada sävel kovemmalle kuin säestys (pianolla tämä voidaan tehdä painamalla kovempaa). Manuaalit voidaan myös kytkeä toisiinsa, esimerkiksi vetämällä "Swell to Great" -painikkeesta ulos kaikki Swellin äänet tulevat myös Greatiin. Mekaanisella mekanismilla varustetuissa uruissa Swellin näppäimet näkyvät "soivan itsekseen" kuten pianola, mutta joissakin vanhemmissa uruissa urkurin sormet voivat tehdä kovasti töitä, kun manuaalit on kytketty yhteen, koska se tekee mekanismista hyvin raskaan.

Polkimet

Pedaalien nuotit on järjestetty kuten näppäimistön nuotit, mutta ne ovat selvästi paljon suurempia. Soittajan on opittava soittamaan "tuntuman" mukaan, muuten hän joutuu käyttämään kaiken aikansa jalkojensa katsomiseen. Hän soittaa jokaisen nuotin joko varpaalla tai kantapäällä ja joko jalan sisä- tai ulkopinnalla. Amerikkalaisissa ja brittiläisissä vakio-uruissa on 30 nuottia, mikä antaa lähes 2¹ ⁄₂ oktaavia (C-F tai joskus C-G: 32 nuottia). Ne eivät ole aivan suorassa linjassa, vaan viuhkuvat hieman, jotta soittaminen olisi helpompaa (sitä kutsutaan "säteittäiseksi, koveraksi poljinlevyksi"). Saksalaisissa ja ranskalaisissa uruissa sekä ennen vuotta 1920 rakennetuissa uruissa pedaalilauta on suora ilman viuhkamaista kaarevuutta. Monien urkureiden mielestä tämä vaikeuttaa soittamista. Urkutaiteilijat tarvitsevat hyvät kengät: kengät, joissa on kapea korko ja mieluiten teräväkärkiset varpaat. Pohjan on oltava melko liukas, mutta ei liian liukas, jotta soittaja voi liu'uttaa jalkaansa pedaalilta toiselle. Urkutaiteilijat pitävät yleensä mielellään paria kenkiä, joita käytetään vain urkujen soittoa varten, jotta kengänpohjiin ei pääse kadulta peräisin olevaa hiekkaa tai likaa.

Pysäkit

Urkupulpetin soittimet tuottavat erilaisia ääniä, kuten orkesterin soittimet, ja niillä on nimet, jotka kertovat urkurille, millaisen äänen ne tuottavat. Rekisterit ovat yleensä urkurin vasemmalla ja oikealla puolella, ja ne vedetään ulos ("vetorastit" tai "vetimet", koska ne "vedetään" eli vedetään). Joissakin uruissa on "tab-stoppeja" tai "rokkistoppeja", jotka ovat soittajan edessä ja joita voidaan keinuttaa eteen- ja taaksepäin soittimen päälle/pois kytkemistä varten.

Urkujen rekisterit voidaan jakaa perheisiin.

Chorus-soittimet ovat perussoittimia, jotka ovat hyviä ison, kiinteän äänen rakentamiseen. Diapason tai principal on kuorosoitin.

Huilun soittimet kuulostavat orkesterin huiluilta. Ne ovat lempeämpiä kuin diapasonit ja kuulostavat hyvältä hyvin nopeassa ja kevyessä musiikissa.

Kielet ovat oboen, klarinetin, trumpetin, fagotton ja pasuunan kaltaisia pysäyttimiä. Jokaisen putken sisällä on kieli. Niiden ääni on hyvin voimakas ja nasaalinen (kuin puhuisi nenän kautta).

Jouset ovat hiljaisia stoppeja, jotka kuulostavat jousisoittimilta. Nämä ovat sellaisia soittimia kuin violone ja gamba.

Pysäkit voidaan ryhmitellä myös toisella tavalla. Jokaisen pysäkin nimen alla on numero. Numero voi olla 16, 8, 4, 2, 1 tai jopa 2 2/3 tai 1 3/5. Jos numero on 8, sitä kutsutaan "kahdeksanjalkaiseksi pysäkiksi". Tämä on normaali sävelkorkeus: nuotti kuulostaa siltä kuin se on kirjoitettu, esim. soitettaessa keski-C:tä ääni on keski-C. Neljän jalan pysäytin kuulostaa oktaavin korkeammalta kuin kirjoitettu, kahden jalan pysäytin kuulostaa kaksi oktaavia korkeammalta. 16-jalkainen pysäytin kuulostaa oktaavin verran matalammalta kuin 8-jalkainen pysäytin. 8 jalkaa on siis normaali sävelkorkeus, ja muut lisätään siihen, jotta ääni olisi suurempi ja kirkkaampi. 16 jalan stopit ovat tavallisia pedaaliosissa.

Mutaatiopysäkit ovat pysäkkejä, joissa nuotti ei soi kokonaisen oktaavimäärän verran normaalia sävelkorkeutta korkeammalla. Esimerkkejä ovat Tierce 1 3/5 (joka soi kaksi oktaavia ja kolmasosa ylempänä) ja Nazard tai Twelfth 2 2/3 (yksi oktaavi ja viidesosa ylempänä).

Pysäyttimien käyttö

Urkutaiteilijan on opittava, mitkä soittimien yhdistelmät kuulostavat hyvältä yhdessä ja miten ne tasapainotetaan hyvin. Jokainen urku on erilainen ja sillä on oma luonteensa.

Urkuri valitsee tiettyyn musiikkikappaleeseen soittimien yhdistelmän, jota kutsutaan "rekisteröinniksi". Luetteloa kaikista soittimista, jotka tietyssä urussa on, kutsutaan "spesifikaatioksi". Urkujen erittelyssä on kunkin manuaalin ja pedaalien soittimien nimet sekä luettelo kytkimistä.

Urkuissa on myös "männiksi" kutsuttuja painikkeita, joiden avulla rekisteröintiä voidaan muuttaa kesken kappaleen. On olemassa "varpaan männät", joita käytetään jaloilla, ja "peukalon männät", jotka on sijoitettu aivan kunkin manuaalin alapuolelle, jotta niitä voidaan painaa peukalolla samalla kun sormet jatkavat soittamista. Suurissa uruissa on usein "yleismännät", jotka vaihtavat mitä tahansa rekisterien yhdistelmää koko uruissa. Nämä ovat usein tietokoneistettuja, jotta soittajat voivat asettaa ne eri tavalla soitettavan musiikin mukaan. Jos useat soittajat käyttävät soitinta säännöllisesti, jokaisella voi olla omat henkilökohtaiset asetukset männille, jotka he voivat lukita niin, ettei kukaan muu voi muuttaa niitä.

Putket

Kukin pysäytin ohjaa piippuriviä, jota kutsutaan "riviksi". Kukin rivi tuottaa eri äänen (yksi rivi "diapason"-äänelle, toinen rivi "huilulle", toinen "trumpetille" ja niin edelleen). Säätimet ohjaavat ilmavirtaa rivien läpi. Jotkin rekisterit voivat ohjata useampaa kuin yhtä soittoriviä. Esimerkiksi kolmen rivin Mixture-soittimessa on 182 piippua (3 riviä, joissa kussakin on 61 piippua), ja joissakin uruissa Celeste on kahden rivin soitin. Celeste-pillit on viritetty hieman terävämmiksi kuin muut urut, joten kun niitä soitetaan yhdessä toisen hiljaisen stopin, kuten Salicionalin, kanssa, syntyy miellyttävä sykkivä tahti, koska kaksi pilliä on hieman erivireisiä keskenään. Urkupillit on yleensä valmistettu metallista tai puusta. Laadukkaat metalliset urkupillit sisältävät yleensä vähintään 75 prosenttia tinaa ja loput lyijyä. Pillit asetetaan tuulikaappien päälle "urkukotelon" sisälle erityiseen huoneeseen, jota kutsutaan urkukammioksi. Tuulikaappi on laatikkomainen laite, jossa on kuormalavoja, jotka avataan ja suljetaan ilman päästämiseksi piippuun, jotta se soi. Lavat toimivat vetovaijereiden ja rullien avulla, kun kyseessä on vetosoitin, mutta niitä voidaan käyttää myös pneumatiikan tai suoran sähköisen toiminnan avulla magneettien avulla.

Tuulilokeroon pumpataan aina ilmaa, kun urut kytketään päälle. Ennen sähköä jonkun (urkupuhaltajan) oli pumpattava ilmaa tuulikaappiin palkeilla. Tämä oli raskasta työtä. Suurissa uruissa tähän työhön tarvittiin useampi kuin yksi urkupuhaltaja.

 
Urkujen takakuva, jossa näkyy metalli- ja puupillit.  


Joseph Gablerin urkujen sulkimet Pyhän Martinuksen basilikassa, Saksa  


Yhdysvaltain merivoimien akatemian kappelin viisikätinen konsoli  


Tämän Luxemburgissa sijaitsevan urun pillien putket on jaettu kolmeen osaan. Urkukonsoli on nähtävissä urkujen alla olevan lehterin oikealla puolella. Gallerian alapuolelta urkuihin nousevat suuret ilmaputket.  

Pilliurkujen historia

Mikään muu instrumentti ei ole kehittynyt yhtä monipuolisesti kuin urut. Jos 1700-luvun alkupuolella elänyt Bach olisi lähtenyt kotimaastaan Saksasta Ranskaan, hänen olisi ollut mahdotonta soittaa musiikkiaan kunnolla ranskalaisilla uruilla. Jos samaan aikaan elänyt Couperin olisi lähtenyt kotoaan Ranskasta Saksaan, hän ei olisi pystynyt soittamaan musiikkiaan Bachin käyttämillä uruilla. Kumpikaan heistä ei olisi voinut soittaa uruilla Englannissa tuohon aikaan. Ensinnäkin 1700-luvun englantilaisissa uruissa ei ollut vielä polkimia. Tämä tarkoittaa sitä, että urkureiden on tiedettävä paljon siitä, millaisia urut olivat muissa maissa muina vuosisatoina, jotta he tietäisivät, mitä rekisteröintejä he voivat käyttää soittaessaan menneiden säveltäjien musiikkia.

Varhaisimmat elimet

Varhaisimmat urut olivat antiikin Kreikassa keksittyjä vesiurkuja. Roomalaiset käyttivät niitä sirkuksissa ja gladiaattoriotteluissa, koska ne olivat äänekkäitä. Ne olivat suosittuja joissakin maissa vielä muutama sata vuotta sitten, esimerkiksi huvipuistoissa.

Urut keskiajalla

Keskiajalla Britannian valtaviin goottilaisiin katedraaleihin rakennettiin suuret urut. Näissä soittimissa ei ollut eri soittimia: kaikki rivit soivat kerralla. Niitä soitettiin liukumekanismilla. Vasta 1100-, 1100- ja 1100-luvuilla alettiin käyttää näppäimistöä. Niin sanotut sekoitusurut (tai Blockwerk) soittivat edelleen useita sävelkorkeuksia kerralla. Hyvin pieniä urkuja, joita kutsuttiin portatiiveiksi (koska niitä voitiin kantaa), käytettiin kulkueissa. Positiivit olivat hieman suurempia, ja niitä käytettiin kirkossa laulun säestämiseen. Regal oli portatiivin kaltainen, mutta siinä oli kielet eikä pillejä. Se voitiin asettaa pöydälle. Maailman vanhimmaksi uruksi katsotaan yleisesti Sveitsin Sioniin 1400-luvulla rakennetut urut. urut.

Urut renessanssiaikana (noin 1450-1600)

Noin vuoteen 1450 mennessä Saksassa ja Alankomaissa rakennetuissa uruissa oli kaksi tai kolme manuaalia ja pedaalit. Soitin saattoi valita, mitä soittimia hän halusi soittaa. Buxheimer Orgelbuch -niminen kappalekokoelma (noin 1470) on yksi ensimmäisistä urkumusiikin kokoelmista, joita meillä on. Myös ranskalaiset urut kehittyivät. Englannissa urut olivat melko pieniä. Säveltäjät kuten John Bull, William Byrd ja Orlando Gibbons kirjoittivat musiikkia kamariurkuille. Alankomaissa Jan Pieterszoon Sweelinck oli hyvin kuuluisa urkuri ja opettaja.

Urut barokin aikana (noin 1600-1750).

Barokki oli urkumusiikin suurta aikaa Saksassa. Siellä urut rakennettiin Werkprinzipin (kirjaimellisesti: työperiaate) mukaan, mikä tarkoitti, että jokainen koskettimisto pilleineen rakennettiin erikseen, ikään kuin kaksi tai kolme eri urkua, vaikka niitä soitettiin samasta konsolista. Tällaisia urkuja rakensi kuuluisa Arp Schnitger (1648-1719). Monet kuuluisat saksalaiset säveltäjät kirjoittivat urkumusiikkia, erityisesti Johann Pachelbel (1653-1709) Etelä-Saksassa ja (Dietrich Buxtehude) (1637-1707) Pohjois-Saksassa. Suuri säveltäjä Johann Sebastian Bach (1685-1750) otti oppia näiltä säveltäjiltä ja kirjoitti joitakin kaikkien aikojen kuuluisimmista urkumusiikin teoksista. Suuri urkurakentaja Gottfried Silbermann (1683-1753) eli tänä aikana ja rakensi urkuja, joilla oli erittäin kaunis sointi. Hän rakensi kuoro- (tai tuoli-) uruiksi kutsutun näppäimistön sijasta Oberwerkin, joka oli Hauptwerkin (suuri urku) yläpuolella.

Ranskalaiset urkurakentajat olivat tuohon aikaan hyvin kiinnostuneita väreistä (eli erilaisista äänistä). Monilla soittimilla oli nimet kuten Cornet, Tierce ja Prestant. Kun kaikki Principal-kuoron soittimet soivat yhdessä, sitä kutsuttiin Plein jeuxiksi. Tämä oli kuin keskiaikainen Blockwerk. Kun kaikki kielikourut soittivat yhdessä, sitä kutsuttiin nimellä Grand jeux. Tämä kuulosti hyvin kovalta, ja sitä käytettiin dialogeissa ja fuugoissa. Säveltäjiä olivat muun muassa Nicolas de Grigny (1672-1703), Louis Marchand (1669-1732), Louis Nicolas Clérambault (1676-1749), Louis Claude Daquin (1694-1772) ja François Couperin (1683-1733).

Englannissa ei oltu kovin kiinnostuneita urkujen kehittämisestä. Niitä käytettiin kuoron säestämiseen. Pedaaleja ei ollut. Urkukappaleita kutsuttiin voluntaristeiksi. Henry Purcell kirjoitti muutamia urkukappaleita.

Urut klassisella kaudella: noin 1750-1840

Urkusävellys saavutti huippunsa J.S.Bachin aikana, mutta sitten ihmisten kiinnostus alkoi herpaantua. Klassisen musiikin aikana urkujen rakentamisessa ei tapahtunut paljon kehitystä. Vaikka Mozart soitti urkuja ja kutsui niitä "soittimien kuninkaaksi", hän ei useinkaan kirjoittanut niille musiikkia. Tämän ajan urkurakentajiin kuuluivat Joseph ja Claude-Ignace Callinet, jotka rakensivat Notre-Damen (St. Etienne, Loire) urut vuonna 1837.

Urut romantiikan aikana

Urkuja alettiin 1800-luvun Saksassa käyttää orkesterin äänen jäljittelyyn. Ihmiset alkoivat myös kiinnostua J.S. Bachin musiikin soittamisesta. Monet klassiset urut rakennettiin uudelleen, ja joskus ne menettivät alkuperäisen luonteensa. Eri maiden urut alkoivat kuulostaa samalta.

Vähitellen säveltäjät alkoivat taas kirjoittaa uruille. Felix Mendelssohn (1809-1847) kirjoitti erinomaisia sonaatteja sekä preludeja ja fuugia, jotka saivat Bachin musiikin innoittamana muutkin säveltäjät haluamaan kirjoittaa urkumusiikkia. Robert Schumann (1810-1856) ja Franz Liszt (1811-1886) kirjoittivat uruille ja myöhemmin vuosisadalla Max Reger (1873-1916) ja Sigfrid Karg-Elert (1877-1933).

Ranskassa urkurakentaja Aristide Cavaillé-Coll (1811-1899) oli todellinen nero. Hänen uruissaan oli paljon uusia ideoita, kuten Barkerin vipu (joka helpotti soittamista kytketyillä manuaaleilla) ja soitinperheiden sijoittaminen erillisiin koteloihin. Urkutaiteilijat pystyivät vaihtamaan rekisteriä nopeasti työntämällä sisään tai vetämällä ulos tarvitsemansa rekisterit. Säveltäjiä olivat muun muassa César Franck (1822-1890), Charles-Marie Widor (1845-1937) ja Louis Vierne (1870-1937). Kaksi viimeksi mainittua kirjoitti pitkiä, useampiosaisia teoksia, joita he kutsuivat sinfonioiksi, koska ne olivat täynnä värikkäitä ääniä kuin sinfoniaorkesterissa. Manuaaleja oli yleensä kolme, ja ne olivat nimeltään Grand, Positif ja Récit, jotka oli sijoitettu tässä järjestyksessä (Grand on lähimpänä soittajaa). Grandissa oli lämpimät perussävelet ja suuret kielet (se oli kuin klassisen plein jeuxin ja grand jeuxin yhdistelmä). Positifissa oli jousisoittimet sekä soolokielet, ja Récitissä oli kevyemmät kielet.

Englannissa Samuel Wesley (1766-1837) kirjoitti merkittävää urkumusiikkia J.S. Bachin innoittamana, ja hänen poikansa Samuel Sebastian Wesley (1810-1876) sai vaikutteita mannermaisromanttisilta säveltäjiltä, kuten Mendelssohnilta. Vuonna 1851 urkurakentaja Henry Willis rakensi suuret urut Crystal Palace Exhibition -näyttelyyn. Siinä oli kolme manuaalia ja pedaalipöytä. Se asetti englantilaisen urkurakentamisen standardit tulevaisuutta varten.

 
1800-luvun urut Alankomaissa  


Callinet'n rakentamat ranskalaiset urut (1837) Saint-Etienne, Ranska.  


Juan Casado Valdivielson vuonna 1706 rakennuttamat urut Valladolidin Realesin luostariin, Espanja.  


Jan van Eyckin vuonna 1536 maalaamat keskiaikaiset urut.  

Urut 1900-luvulla

1900-luvulla urkujen rakentajat alkoivat yhä enemmän kiinnostua paluusta barokin ja klassisen ajan ideoihin. Monissa uruissa on nykyään sähköinen soittokäytäntö, mutta hyvässä mekaanisessa soittokäytännössä on se etu, että soittaja tuntee olevansa lähempänä soittamaansa instrumenttia. Joissakin suurissa 1900-luvun uruissa voidaan soittaa monenlaista urkumusiikkia. Muut 1900-luvun urut on rakennettu barokin tai klassisen musiikin soittimien kopioiksi, mutta tämä tarkoittaa, että nämä soittimet soveltuvat pääasiassa barokin tai klassisen musiikin soittamiseen eivätkä sovellu hyvin 1800- ja 1900-luvun musiikkiin.

1800-luvulla monet urut sijoitettiin Englannissa ja Amerikassa kirkkojen nurkkiin, joissa ne eivät kuuluneet kovin hyvin. 1900-luvulla urkujen rakentajat pohtivat enemmän urkujen parasta sijoituspaikkaa, jotta ääni täyttäisi kirkon pääosan eli kirkon keskilaivan. Tunnetuimpia 1900-luvun urkusäveltäjiä ovat Marcel Dupré (1886-1971), Jehan Alain (1911-1940) ja Olivier Messiaen (1908-1992) Ranskassa, Paul Hindemith (1895-1963) Saksassa sekä Edward Elgar (1857-1934) ja Herbert Howells (1892-1983) Englannissa. Tšekkiläinen säveltäjä Petr Eben (1929-2007) oli 1900-luvun lopun merkittävimpiä urkusäveltäjiä, joka kirjoitti yksilölliseen tyyliin.

 
Modernit urut Kööpenhaminassa, Tanskassa. Näissä uruissa neliönmuotoiset puupillit on sijoitettu etupuolelle.  

Urut säestyssoittimena

Sen lisäksi, että urkuja on ilmeisesti käytetty kirkkokuorojen ja seurakunnan laulujen säestämiseen, urkuja on usein käytetty myös soittimien säestämiseen. Barokin aikana pieniä urkuja käytettiin soolosoittimien tai pienten soitinryhmien tai orkesterien säestämiseen. Tällaista säestystä kutsuttiin continuoksi. Toisinaan säveltäjät ovat kirjoittaneet urkukonserttoja, joissa urut ovat soolosoittimena ja orkesteri säestää. Händel kirjoitti useita tällaisia. Nykyaikana Francis Poulenc kirjoitti urkukonserton. Saint-Saënsin sinfoniassa nro 3 on tärkeä urkusoolo. Muissa orkesteriteoksissa on joskus urkuosuuksia. Urkutaiteilijat ovat usein tehneet urkujen "transkriptioita" eli sovittaneet muille soittimille kirjoitettua musiikkia siten, että sitä voidaan soittaa uruilla.

 

Aiheeseen liittyvät sivut

• Elektroniset urut
• Vesielin
• Urut (musiikki)
• Urkujen tabulatuuri