Musiikissa sävelen korkeus tarkoittaa sitä, kuinka korkea tai matala sävel koetaan. Fyysisesti sävelkorkeus liittyy äänen taajuuteen, mutta sävelkorkeus on ensisijaisesti psykologinen käsite: se kuvaa ihmisen kokemusta siitä, nouseeko vai laskeeko ääni kuulijan korvassa. Nuotti, joka värähtelee 261 hertsiä, johtuu ääniaalloista, jotka värähtelevät 261 kertaa sekunnissa. Tämä vastaa usein mainittua pianon keski-C (tarkemmin C4 ≈ 261,63 Hz).
Taajuus ja sen suhde sävelkorkeuteen
Fysiikassa taajuutta mitataan yksikkönä, jota kutsutaan yksikkönä, eli hertsiksi (Hz). Kuullun sävelkorkeuden suhde taajuuteen ei ole suoraviivainen: ihmisen korva havaitsee taajuuden muutokset likimääräisesti logaritmisesti. Kaksioktaavinen ero vastaa taajuuden kaksinkertaistumista (esim. A4 = 440 Hz, A5 = 880 Hz). Puoliaste (semitoni) yhtä yleisessä 12-tasa-asteikossa vastaa taajuussuhdetta 2^(1/12) ≈ 1,05946.
Sävelkorkeuden psykologiset ja akustiset piirteet
Sävelkorkeus riippuu paitsi perusfrekvenssistä myös äänen harmonisesta rakenteesta ja timbra: soittimen äänessä olevat ylä- ja aliäänet (ylä- ja osasävelet) vaikuttavat siihen, mitä perustaajuutta kuulemme. Lisäksi äänen voimakkuus ja kesto voivat muuttaa sen, miten korkealta tai matalalta sävel tuntuu. Käsite sävelkorkuuden luokka
Soittimet: määräävätkö ne sävelkorkeuden?
Kaikki soittimet eivät tuota yhtä selkeästi määriteltävää sävelkorkeutta. Monet lyömäsoittimet, kuten rummut, kolmisoinnut ja symbaalit, ovat rytmisoittimia. Ne eivät aina tuota yhtä selkeää perussäveltä, vaikka tarkkaan kuunnellessa jotkut niistä voivat sisältää tunnistettavia taajuuksia. Toisaalta monet melodiset soittimet – esimerkiksi piano, viulu tai huilu – tuottavat hyvin määriteltäviä perustaajuuksia ja ovat näin sävelsoittimia. On myös soittimia, kuten timpani tai marimba, joiden ääni on lyömäsoittimeksi varsin sävelkorkeudellinen.
Absoluuttinen sävelkorkeus (perfect pitch)
Joillakin muusikoilla on tunne absoluuttisesta sävelkorkeudesta eli täydellisestä sävelkorkeudesta. Tämä tarkoittaa kykyä nimetä tai tuottaa sävel ilman vertailua toiseen säveleen. Absoluuttinen sävelkorkeus on suhteellisen harvinainen; sen esiintyminen liittyy sekä perinnöllisiin tekijöihin että varhaiseen musiikilliseen harjoitteluun lapsuudessa. Useimmilla muusikoilla on sen sijaan relatiivinen sävelkorkeus
Historialliset huomautukset ja viritystaso
On olemassa väitteitä ja kertomuksia siitä, että tunnetut klassisen musiikin säveltäjät, kuten Haydn, Beethoven, Mozart ja Bach, olivat kehittäneet ja ehkä jopa hallitsivat sävelkorkeustajunsa. Näiden väitteiden todenperäisyys vaihtelee lähteittäin, ja usein tiedot nojaavat kirjallisiin kuvaelmiin ja anekdootteihin enemmän kuin järjestelmälliseen tieteelliseen todistusaineistoon.
Viritystaso (esim. yleisesti käytetty konserttiviritys A4 = 440 Hz) on muuttunut historian saatossa, ja eri aikakausina ja paikoissa käytettiin eri "konserttikorkeuksia". Tämä vaikuttaa siihen, mitä tietyt historialliset lähteet ovat kokeneet oikeana sävelkorkeutena.
Mittaus ja käytännön työkalut
Sävelkorkeutta mitataan ja kontrolloidaan nykyisin helposti sähköisillä viritysmittareilla (tunereilla) ja spektrogrammeilla. Musiikissa käytetään myös tasavireistä jakoa (12-tasa-asteikko) ja muita temperamentteja, jotka määrittävät, miten oktaavi jaetaan puoli- ja kokonaisasteisiin. Näiden valintojen vaikutus kuuluu erityisesti sointiväreissä ja intervallien tarkkuudessa.
Yhteenvetona: sävelkorkeus on sekä fysiikan että psykologian ilmiö. Taajuus (Hz) antaa mitattavan pohjan, mutta ihmisen kokemus sävelkorkeudesta syntyy monen tekijän - perustaajuuden, harmonisen rakenteen, äänenvoimakkuuden, timbran ja kuuntelukontekstin - vuorovaikutuksesta.