Placodermit (Placodermi: kreik. = päällystetty nahka) olivat panssaroitujen esihistoriallisten kalojen luokka, jotka elivät siluurikauden puolivälistä aina devonikauden loppuun saakka (noin 430–360 miljoonaa vuotta sitten). Niiden pää ja rintakehä olivat peittyneet paksuilla, usein niveltyneillä panssarilevyillä, kun taas vartalon peite vaihteli lajeittain suomuista alastomaan ihoon. Placodermit olivat joukko, joka sisälsi ensimmäisiä tunnettuja leukakaloja (Gnathostomata-heimoon) ja näillä eläimillä oli monimuotoinen rakenne- ja elintapaerilaistuminen.
Anatomia ja ruokinta
Panssari muodostui luumaisista levyistä, jotka suojasivat etuosaa ja antoivat tukea okujen ja lihasten kiinnittymiselle. Panssarilevyjen taakse sijoittuva niveltynyt pääkilpi antoi mahdollisuuden nostaa tai laskea päätä, mikä lisäsi saaliin sieppausmahdollisuuksia. Placodermien „leuat” muodostuivat muuntuneista panssarilevyistä eikä niissä ollut varsinaisia hampaita kuten moderneilla kaloilla; sen sijaan monilla oli terävät, sahaavat tai leikkaavat purupinnat, jotka mahdollistivat voimakkaan pureskelun ja repimisen. Suurimmat lajit, kuten Dunkleosteus ja Gorgonichthys, olivat huippupetoja ja saattoivat kasvaa jopa useiden metrien mittaisiksi (usein noin 6 m luokkaa), kun taas monet muut lajit olivat pieniä tai keskikokoisia pohjaeläjiä.
Elintavat ja lisääntyminen
Placodermit täyttivät devonikaudella erilaisia ekologisia lokeroita: osa eli pohjan läheisyydessä, osa koralliriuttojen yhteydessä ja jotkut avoimessa vesipatsaassa (yläpelagisella vyöhykkeellä). Useilla ryhmillä oli erikoistuneita rakennepiirteitä, jotka liittyivät ravinnonhankintaan tai suojautumiseen. Fysiologisesti merkittäviä löydöksiä on tehty Länsi-Australian Gogo-muodostumasta: siellä on säilynyt pehmeiden kudosten jäänteitä ja jopa lisääntymiseen liittyviä fossiileja. Erityisesti Gogo-kivikerrostumista löydetty 380 miljoonaa vuotta vanha fossiili osoitti elävänä syntymisen (viviparia) esimerkin — tunnettu laji on Materpiscis — ja joiltakin jääneiltä ryhmiltä on löydetty uroksille kuuluvia sukupuolirakenteita, jotka viittaavat sisäiseen hedelmöitykseen.
Levinneisyys, fossiilit ja tutkimushistoria
Pääasiallinen lähde placodermien fossiileille on niin kutsuttu Vanha punainen (Old Red Sandstone) -hiekkakivimanner, joka devonikaudella yhdisti nykyisen Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan alueet sekä niiden mannerjalustan alueet. Näistä Skotlannin kerrostumista on kerätty fossiileja jo 1700-luvulta lähtien; merkittävä varhainen tutkija oli Louis Agassiz, joka kirjoitti ensimmäisen laajan selvityksen fossiilisista kaloista. 1900-luvulla esimerkiksi Eric Stensiö syvensi tietoa sisäisistä rakenteista ja osoitti, että placodermit kuuluivat aitoihin leukakaloihin. Viime aikoina Gogo-muodostumasta löytyneet erinomaisesti säilyneet näytteet ovat lisänneet merkittävästi tietoa lajin anatomiasta ja monimuotoisuudesta — Gogo tarjoaa yli 25 tunnetun lajin edustajia ja ainutlaatuisia näytteitä pehmytkudoksista, lisääntymisrakenteista ja ravintoresteistä.
Sukupuutto ja taksonomia
Placodermit menestyivät devonikaudella, jota kutsutaan usein „kalojen aikakaudeksi”, mutta ylädevonikaudella tapahtuneet toistuvat sukupuuttoon kuolemiset heikensivät merieläimistöä huomattavasti. Syiksi on ehdotettu laajamittaista meren happikatoa, ilmaston ja meriveden kemian muutoksia sekä merenpinnan vaihteluita; nämä yhdessä johtivat lopulta placodermien katoon devonikauden loppuun mennessä. Placodermien tarkka suhde muihin leukakaloihin on edelleen osittain keskusteltu: jotkut filogeneettiset analyysit pitävät placodermien ryhmää parafyletisenä eli osin mihin tahansa varhaisista leukakaloista kehittyneiden ryhmien yhteisenä varhaisena vaiheena, kun taas toiset pyrkivät säilyttämään sen erillisempänä ryhmänä. Tutkimus jatkuu fossiililöytöjen ja nykyaikaisten analyysimenetelmien myötä.
Yhteenvetona placodermit olivat monimuotoinen ja merkittävä varhainen leukakalaryhmä: niiden panssarointi, erikoistuneet leuasrakenteet ja monipuoliset elintavat tekivät niistä keskeisiä devonikauden meriekosysteemeissä, ja niiden hyvin säilyneet fossiilit jatkuvasti valaisevat varhaisten selkärankaisten evoluutiota.
