Pompeius

Sisällissota ja salamurha

Aluksi Pompeius uskoi voivansa voittaa Caesarin ja koota armeijoita vain polkemalla jalallaan Italian maaperää, mutta keväällä 49 eaa. Caesar ylitti Rubiconin ja hänen legioonansa pyyhkäisivät niemimaalle. Pompeius hylkäsi Rooman ja vei legioonansa etelään kohti Brundisiumia. Pompeius aikoi koota armeijansa ja käydä sotaa Caesaria vastaan idässä. Pompeius ja senaatti eivät ajatelleet ottaa valtavaa aarrekammiota mukaansa, koska he luultavasti ajattelivat, ettei Caesar uskaltaisi ottaa sitä itselleen. Se jätettiin Saturnuksen temppeliin, kun Caesar joukkoineen saapui Roomaan.

Pompeius pakeni Caesaria juuri ja juuri Brundisiumissa ja siirtyi Epiruksen puolelle. Siellä Caesarin Espanjan-kampanjan aikana Pompeius oli kerännyt Makedoniassa suuret joukot, yhdeksän legioonaa sekä Rooman itäisten liittolaisten joukko-osastot. Hänen laivastonsa hallitsi Adrianmerta. Caesar onnistui kuitenkin marraskuussa 49 eaa. siirtymään Epiruksen puolelle ja valloitti Apollonian.

Pompeius taisteli Caesaria vastaan Dyrrhachiumin taistelussa (48 eaa.), jossa Caesar menetti 1000 miestä ja Pompeius 2000. Koska Pompeius ei lähtenyt takaa-ajoon Caesarin tappion hetkellä, hän hukkasi mahdollisuuden tuhota Caesarin paljon pienemmän armeijan. Kuten Caesar itse sanoi: "Tänään vihollinen olisi voittanut, jos heillä olisi ollut komentaja, joka olisi voittanut" (Plutarkhos, 65).

Suetoniuksen mukaan Caesar sanoi tässä vaiheessa, että "tuo mies (Pompeius) ei osaa voittaa sotaa". Caesar selässään, Pompeiuksen johtamat konservatiivit pakenivat Kreikkaan. Caesar ja Pompeius kävivät lopullisen välienselvittelynsä Pharsaluksen taistelussa vuonna 48 eaa. Taistelut olivat katkeria molemmille osapuolille, ja vaikka Pompeiuksen odotettiin voittavan, lukumääräisen ylivoiman vuoksi Caesarin loistava taktiikka ja Caesarin veteraanien ylivoimaiset taistelutaidot johtivat Caesarin voittoon. Pompeius tapasi vaimonsa Cornelian ja poikansa Sextus Pompeiuksen Mytilenen saarella. Sen jälkeen hän mietti, minne mennä seuraavaksi. Hän pakeni Egyptiin.

Egyptiin päästyään Pompeiuksen kohtalosta päättivät nuoren kuninkaan Ptolemaios XIII:n neuvonantajat. Pompeiuksen odottaessa ulkomailla he pohtivat, mitä maksaisi tarjota hänelle turvapaikka Caesarin kanssa, joka oli jo matkalla Egyptiin; kuninkaan eunukki Pothinus voitti. Plutarkhoksen mukaan Cornelia seurasi huolestuneena triremen kyydistä, kun Pompeius lähti pienellä veneellä muutaman toverinsa kanssa ja suuntasi Egyptin rannalla pidettävään tervetuliaisjuhlaan. Kun Pompeius nousi veneestä, Pothinuksen käskyjä noudattaneet miehet puukottivat hänet kuoliaaksi.

Pompeius kuoli päivää 59-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Hänen ruumiinsa jäi rantaviivalle, ja hänen uskollinen vapaamiehensä Filippus tuhosi sen kalastusaluksen lahonneilla lankuilla. Hänen päänsä ja sinettinsä esiteltiin Caesarille, joka Plutarkhoksen mukaan suri tätä loukkausta entisen liittolaisensa suuruutta kohtaan. Caesar rankaisi hänen salamurhaajiaan ja heidän egyptiläisiä salaliittolaisiaan ja teloitti sekä Achillaksen että Pothinuksen. Pompeiuksen tuhkat palautettiin lopulta Cornelialle, joka vei ne hänen maalaistaloonsa Alban lähellä.

Cassius Dio kuvaa Caesarin reaktioita epäilevästi. Hän uskoo, että Pompeiuksen kaatumisen syynä olivat pikemminkin hänen omat poliittiset virhearvionsa kuin petos. Appianuksen kertomuksessa sisällissodasta Caesar haudattaa Pompeiuksen katkaistun pään Aleksandriassa maahan, joka on varattu uutta Nemesis-jumalattaren temppeliä varten. Nemesiksen (~ kohtalon) jumalallisiin tehtäviin kuului myös ylpeyden rankaiseminen. Pliniuksen mielestä Pompeiuksen lopun nöyryyttävyys on vastakohtana hänen ylimitoitetulle, helmillä koristellulle muotokuvapäälleen, jota kannettiin kulkueessa hänen suurimman voittokulkunsa aikana.

Jean Fouquet'n kirjoittama Pompeiuksen lento Pharsaluksen jälkeen.