Gnaeus Pompeius Magnus (29. syyskuuta 106 eaa. – 28. syyskuuta 48 eaa.), joka tunnetaan myös nimellä Pompeius (/ˈpɒmpiː/) tai Pompeius Suuri, oli myöhäisen Rooman tasavallan merkittävä sotilaallinen ja poliittinen johtaja.

Pompeius oli italialaisesta provinssitaustasta kotoisin. Hänen perheensä, jonka tunnetuin jäsen oli isä Gnaeus Pompeius Strabo, kuului nousevaan sukuun, ja nuori Pompeius hyötyi poliittisista ja sotilaallisista yhteyksistä. Hänen uransa sai merkittävää vauhtia Lucius Cornelius Sullan tukitoimista, ja Pompeius sai myöhemmin lempinimen Magnus ("Suuri"), joka heijasti hänen julkista mainettaan ja Sullan suosiota.

Sotilaallinen nousu

Pompeius nousi kuuluisuuteen jo nuorena sotilasjohtajana Sullan puolelle asettumalla sisällissodassa. Hän keräsi joukkoja kotiseudultaan ja puhdisti nopeasti Sicilian ja Afrikan marianistien kannattajista Sullan paluun jälkeen, mikä vahvisti hänen mainettaan ja vaikutusvaltaansa. Myöhemmin hänelle myönnettiin eräitä erityisvaltuuksia rauhoittaa Välimerta merirosvoista (noin 67 eaa.), tehtävä jonka hän suoritti yllättävän nopeasti ja tehokkaasti.

Palattuaan meriväylien turvaamisesta Pompeius sai myöhemmin komentovaltuudet idässä, missä hän päätti kolmannen mithridatilaisen sodan ja järjesteli itäiset maat Rooman etujen mukaisesti. Hänen toimensa idässä (mm. vuonna 63 eaa.) johtivat roomalaiseen vaikutusvallan laajenemiseen Anatoliassa ja Syyriassa sekä Välimeren itäosissa; Pompeius myös teki ratkaisuja Palestiinan ja Juudean suhteen, ottaen osaa Jerusalemin valtaukseen ja sen poliittiseen uudelleenjärjestelyyn.

Poliittinen ura ja liittoumat

Pompeius oli sekä kilpakumppani että liittolainen suurten roomalaisten miesten kanssa. Hän kilpaili vaikutusvallasta muun muassa Marcus Licinius Crassuksen kanssa, mutta solmi myös tiiviin poliittisen liiton Gaius Julius Caesarin kanssa. Yhdessä nämä kolme poliitikkoa muodostivat epävirallisen valtapoolin, joka tunnetaan nimellä ensimmäinen triumviraatti (noin 60 eaa.). Liittouma toi jäsenilleen käytännön etuja – mm. sotakomentojen ja maa-alueiden hankintaa veteraaneille – mutta se oli myös epävakaa: henkilökohtaiset suhteet, kuten Pompeiuksen avioliitto Caesarin tyttären Julian kanssa, vaikuttivat liiton kestoon, ja Julian kuolema heikensi siteitä Caesariin.

Pompeius toimi useaan otteeseen konsulina ja hän käytti laajaa sotilaallista ja poliittista vaikutusvaltaansa muun muassa veteraanikolonian ja puoluetuen hankkimiseen. Hänen asemansa sekä sotilaana että senaattorina teki hänestä erään aikansa vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.

Sisällissota ja kuolema

Triumviraatin purkautuessa valtakamppailu Pompeiuksen ja Caesarin välillä kärjistyi. Cesarin noustua valtaan sotaretkillään ja palattua Italian poliittiseen pelikenttään kahnaisuudet johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun Caesar ylitti Rubiconin joen vuonna 49 eaa., Pompeius vetäytyi senaatin ja osan armeijan kanssa Kreikkaan keräämään tukijoukkoja. Vuonna 48 eaa. hän kärsi ratkaisevan tappion Caesarin joukkoja vastaan Pharsaluksen taistelussa, minkä jälkeen hän pakeni Egyptiin etsimään suojaa ja poliittista tukea.

Egyptissä, poliittisessa kaaoksessa ja Ptolemaioksen hovipolitiikan uhrina, Pompeius murhattiin Deir el-Bahrista tai Alexandriaa lähestyessään 28. syyskuuta 48 eaa. Hänen kuolemansa symboloi monille Rooman tasavallan vanhan politiikan ja sotilaallisen aristokratiakulttuurin loppua. Historiallisissa kertomuksissa mainitaan, että hänen ruumiinsa ja pää esitettiin Ptolemaioksen hovissa; Caesarin kerrotaan myöhemmin antaneen kuolleelle kohteliaan hautaamisen tai huolehtineen hautajaistoimenpiteistä.

Perintö

Pompeius jäi historiaan taitavana sotapäällikkönä ja voimakkaana poliittisena vaikuttajana, jonka uran huipentuma ja loppu kietoutuvat Rooman tasavallan myllerryksiin. Hänen sotilaalliset saavutuksensa – merirosvojen kukistaminen ja idän järjestelyt – vahvistivat Rooman asemaa Välimerellä, mutta poliittinen kilpailu ja henkilökohtaiset liitot johtivat lopulta sisällissotaan, joka avasi tien Caesarin yksinvaltaan ja tasavallan muuntumiselle keisarikunnaksi.

Pompeius on edelleen yksi antiikin historian tunnetuimmista henkilöistä: hänen elämänsä kuvaa sekä sotilaallista nerokkuutta että vallan ja politiikan vaarallista dynamiikkaa tasavallan lopun vuosikymmeninä.