Pharsaluksen taistelu oli Caesarin sisällissodan ratkaiseva taistelu. Elokuun 9. päivänä 48 eaa. Pharsaloksessa Keski-Kreikassa Gaius Julius Caesar liittolaisineen asettui vastakkain Gnaeus Pompeius Magnuksen ("Pompeius Suuri") johtamaa tasavallan armeijaa vastaan. Pompeiuksella oli senaattoreiden enemmistön tuki, ja hänen armeijansa oli huomattavasti suurempi kuin Caesarin kokeneet legioonat.

 

Taustaa

Sisällissota oli jatkunut useita vuosia, ja molemmat osapuolet pohtivat ratkaisevaa koitosta. Pompeius koki etunsa olevan joukkojen määrä ja erityisesti ratsuväen ylivoima; hän pyrki käyttämään Thessalian maastoa ja omaa strategista asemaansa hyväkseen. Caesarissa luotettiin hänen legioonainsa koulutukseen, kurinalaisuuteen ja kenraalin nopeisiin, päättäväisiin ratkaisuihin.

Voimat ja varustautuminen

Armeijoiden lukumääristä on eri arvioita, mutta yleisesti esitetään suunnilleen seuraavia suuruusluokkia:

  • Caesar: noin 20 000–25 000 jalkaväkeä ja pienempi ratsuväki (arviolta noin 1 000–2 000 ratsumiestä);etuna olivat taistelukokemukselliset, veteranilegioonat ja komentajien yhtenäisyys.
  • Pompeius: arviolta 40 000–50 000 jalkaväkeä ja huomattavasti suurempi ratsuväki (usein mainitaan 4 000–7 000 ratsumiestä); hänellä oli myös senaatin ja monien eteläisten liittolaisten tuki.

Nämä luvut vaihtelevat lähteestä riippuen, mutta keskeinen ero oli Pompeiuksen ratsuväen selvä ylivoima.

Taistelun kulku

Pompeius asetti joukkonsa puolustavampaan asentoon ja odotti, että ratsuväki voisi kääntää taistelun edukseen. Caesar sen sijaan päätti hyökätä. Hän käytti hyväkseen legioonien kurinalaisuutta ja taktista oveluutta: Caesarin komentajat järjestivät rivit tiukasti ja sijoittivat eräänlaisen piilotetun tai vahvistetun reservilinjan oikean laidan taakse, valmistautuen vastaamaan ratsuväen vyöryyn.

Kun Pompeiuksen ratsuväki hyökkäsi, Caesarin joukot onnistuivat ensin tukahduttamaan hyökkäyksen osittain järjestäytyneillä vastaliikkeillä ja reservin iskulla. Ratsuväen epäjärjestys levisi, mikä avasi aukon Pompeiuksen linjaan. Caesarin legioonat hyökkäsivät sen läpi ja murtoivat Pompeiuksen keskikentän; tämän jälkeen Pompeiuksen armeija ajautui sekasortoon ja pakeni kentältä.

Seuraukset ja merkitys

Taistelu oli ratkaiseva: Caesarin voitto murskasi useimmat tasavallan armeijan toiveet voittaa sisällissota. Arviolta tappiot olivat Pompeiuksen puolella suuret; tarkat luvut vaihtelevat, mutta tuhansia kaatui tai haavoittui, ja suuri osa joukkoja hajaantui tai antautui. Caesarin tappiot olivat huomattavasti pienemmät.

Pompeius itse pakeni Etelä-Italiaan ja sieltä Egyptiin, missä hänet salamurhattiin pian Egyptin hovin toimesta (48 eaa.). Caesarin voitto Pharsaluksessa johti siihen, että hän pystyi seurannevina vuosina vakiinnuttamaan valtansa, puuttumaan muissa alueellisissa kiistoissa (mm. Egyptin sisäisiin tapahtumiin) ja ottamaan yhä laajempia toimivaltuuksia Roomassa. Pharsaluksen taistelu merkitsi käytännössä tasavallan armeijan organisoidun vastarinnan loppua, ja se oli tärkeä askel kohti Rooman tasavallan muuttumista keisarikunnaksi — prosessia, joka huipentui vuosikymmenten kuluttua Augustus-kaudella.

Historiallinen arviointi

Historiankirjoituksessa Pharsalusta pidetään usein esimerkkinä siitä, miten taktinen joustavuus, kokemuksen ja kurin yhdistelmä sekä johtajan nopea päätöksenteko voivat voittaa suuremman väkivaran. Taistelu on myös muistutus siitä, miten henkilökohtaiset ja poliittiset ristiriidat (Caesarin ja Pompeiuksen valtataistelu) voivat muuttaa kokonaisen valtion historian suuntaa.