Silkkiäistoukka
Silkkiäistoukka (Bomb mori) on Bombyx mori -koiran toukka. Silkkiä on valmistettu Kiinassa ainakin 5000 vuotta. Koi on tärkeä, koska se valmistaa silkkiä, eikä se enää elä luonnossa. Se on täysin riippuvainen ihmisestä. Silkkiäistoukat syövät mulperinlehtiä, ja ne ovat kotoisin Pohjois-Kiinasta.
Kotieläiminä pidetty B. mori ja luonnonvarainen Bombyx mandarina voivat edelleen lisääntyä ja tuottaa joskus hybridejä.
Egg
Naarassilkkiperhonen munii noin 500 munaa kerrallaan. Se munii munat mulperipuun lehtiin. Munat on päällystetty hyytelömäisellä eritteellä, jonka avulla ne tarttuvat lehtiin. Naaras (silkkiäistoukka) munii munia ja kuolee muninnan jälkeen, koska se ei syö mitään. Munat säilytetään viileässä paikassa, jotta niitä voidaan säilyttää pitkään. Suotuisissa olosuhteissa niistä kuoriutuu toukka. Toukat syntyvät noin 2 viikossa munista 18-25 celsiusasteen lämpötilassa.
Silk
Kotelo on tehty yhdestä 300-900 metriä pitkästä raakasilkistä. Kuidut ovat hyvin ohuita. Yhden kilon silkin valmistamiseen tarvitaan noin 2 000-5 000 koteloa.
Jos eläimen annetaan selvitä hengissä kotelon kehräämisen jälkeen, se tekee reiän koteloon, kun se poistuu kotelosta koiperhosena. Tämä leikkaisi langat ja pilaisi silkin. Sen sijaan silkkiäistoukkien kotelot heitetään kiehuvaan veteen, mikä tappaa silkkiäistoukat ja helpottaa koteloiden purkamista. Usein itse silkkiäistoukka syödään.
Aikuiset silkkiäistoukat (koiperhoset) eivät osaa lentää. Silkkiperhosilla on noin 2 tuuman levyiset siivet ja valkoinen karvainen ruumis. Naaraat ja urokset ovat väriltään samanlaisia. Aikuisilla silkkiäistoukilla on pieni suu, eivätkä ne syö.
Silkkiäistoukka Legendat
Kiinassa on legenda, jonka mukaan silkkitoukan silkin keksi ensimmäisenä Keltaisen keisarin vaimo Leizu noin vuonna 2696 eaa. 1300-luvulla kirjoitetun kirjan mukaan hän joi teetä puun alla, kun kotelo putosi hänen teeseensä. Hän poimi sen pois, ja kun se alkoi kietoutua hänen sormensa ympärille, hän tunsi hitaasti jotain lämmintä. Kun maito loppui, hän näki pienen kotelon. Hän tajusi hetkessä, että tämä kotelo oli silkin lähde. Hän opetti tämän ihmisille, ja siitä tuli yleistä. Silkkiäistoukasta on monia muitakin legendoja.
Khotan on Taklamakan-aavikon eteläreunalla sijaitseva keidas, ja se oli yksi ensimmäisistä paikoista Kiinan sisämaan ulkopuolella, jossa alettiin viljellä silkkiä. Kaukana menneisyydessä kiinalaiset varjelivat silkkiä koskevaa tietämystään. Kerrotaan, että eräs kiinalainen prinsessa salakuljetti Khotaniin munia hiuksiinsa piilotettuna. Tämän jälkeen silkinviljelytapa siirtyi Länsi-Aasiaan ja myös Eurooppaan.
Myös japanilaiset rakastavat silkkiä ja aloittivat silkin viljelyn ja kutomisen länsimaita varhaisemmassa vaiheessa. Kolmannella vuosisadalla julkaistun historiateoksen Records of the Three Kingdoms mukaan Japani vei 2. vuosisadalla silkkiä Weihin, Manner-Kiinan pohjoisosassa sijaitsevaan kuningaskuntaan. Yhden kimonon valmistamiseen tarvitaan 5000 silkkiäistoukkia.
Ruoka
Koreassa silkkiäistoukkien poikaset keitetään ja maustetaan, minkä jälkeen niitä syödään suosittuna välipalana, joka tunnetaan nimellä beondegi.
Kiinassa katukauppiaat myyvät paahdettuja silkkiäistoukkien poikasia. Poikaset ovat herkkua Kiinan pohjoisosissa. Niitä paistetaan satay-kastikkeen ja riisin kanssa lisämakua antamaan.
Japanissa silkkiäistoukkien poikasia käytetään yleensä syöttinä kalojen pyynnissä, ja joskus niitä tarjoillaan tsukudanina. Sitä voidaan valmistaa kastamalla ja keittämällä silkkiäistoukkanukkeja soijakastikkeella ja sokerilla maustetussa makean happamassa kastikkeessa.
Aiheeseen liittyvät sivut
- Sericulture - silkkikuitujen tuottaminen silkkiäistoukkia kasvattamalla; kutsutaan myös "silkkiviljelyksi".
