Silkkitoukka (Bombyx mori) – silkin tuotanto, biologia ja historia
Silkkitoukka (Bombyx mori) — tutustu silkin tuotantoon, lajin biologiaan ja tuhansia vuosia kestävään historiaan sekä sen merkitykseen kulttuurissa ja teollisuudessa.
Silkkitoukka (Bombyx mori) on silkkiperhosen toukka. -koiran toukka. Silkkiä on valmistettu Kiinassa ainakin 5000 vuotta. Silkkitoukat ovat kotieläimiä: laji ei enää elä villinä luonnossa vaan on kehittynyt täysin ihmisen hoitoon sopeutuneeksi. Silkkitoukat ovat täysipäisesti riippuvaisia ihmisestä hoidon, lisääntymisen ja ruokavarannon (mulperinlehdet) takia. Ne syövät pääasiassa mulperin (Morus-suvun) lehtiä ja ovat alun perin kotoisin Pohjois-Kiinasta (kotoisin).
Biologia ja elinkaari
Silkkiperhosen elinkaari koostuu neljästä päävaiheesta: muna, toukka, kotelo ja aikuinen. Toukkavaiheessa (silkkitoukka) tapahtuu useita nahkavaihdoksia (yleensä viisi instaaria). Toukan päätehtävä on syöminen ja kasvaminen: sillä on hyvin kehittyneet suun osat ja voimakas ruokahalu mulperin lehdille. Kun toukka on kasvanut riittävän suureksi, se erittää silkkinauhaa ja rakentaa kotelon eli kokongin, jossa tapahtuu muodonmuutos koteloksi ja lopulta aikuiseksi perhoseksi.
Aikuisella silkkiperhosella on vaalea, pehmeä pinta ja heikentyneet tai toimimattomat imukärsät, joten se ei syö enää elävänä. Aikuinen naaras parittelee pian kotelon avauduttua ja munii munat, minkä jälkeen elinikä on yleensä lyhyt (vain muutamia päiviä). Kotimainen B. mori ja luonnonvarainen Bombyx mandarina voivat lisääntyä keskenään ja muodostaa joskus hybridejä.
Domestikaatio ja historia
Silkintuotanto on yksi vanhimmista kotieläinten hyödyntämismuodoista: silkkiä on tuotettu Kiinassa arviolta yli 5000 vuotta. Serikulttuuri (silkin kasvatuksen ja käsittelyn taito) säilytettiin pitkään salaisuutena Kiinassa, mutta tieto ja siemenet levisivät myöhemmin Keski-Aasiaan, Intiaan, Japaniin ja lopulta Eurooppaan Silkkitien kautta. Silkin arvostus johtui erityisesti sen pehmeydestä, kiillosta ja kestävyydestä sekä siitä, että yhdestä kokongista voitiin kelata pitkiä yhteen jatkuvia silkkinauhoja.
Silkin tuotantoprosessi
- Kasvatus: Munista kuoriutuvat toukat ruokitaan mulperin lehdillä huolellisesti, hygienia ja sairauksien ehkäisy ovat tärkeitä.
- Koton rakentaminen: Toukat spinnaavat kokongin kiinnittymällä oksaan tai muualle ja kiertäen silkkinauhaa ympäriinsä.
- Sadonkorjuu: Kokongit korjataan ennen kuin perhonen pääsee kuoriutumaan, jotta silkkinauha ei katkea. Usein kohdellaan pupaa kuolettamalla höyrystämällä tai kuivaamalla, jotta filamentti säilyy ehjänä.
- Kelailu (reeling): Kokongista kelataan pitkä, yhtenäinen silkkiuittimi (filamentti). Useat filamentit yhdistetään lankaksi (kehruu).
- Puhdistus ja viimeistely: Silkki pestään (degumming) poistaen serisiini ja käsitellään värjäystä, kutomista tai muita viimeistelytapoja varten.
Tauti- ja hoitokysymykset
Silkkikasvatus on herkkä taudeille ja loistaudeille. Tunnettuja ongelmia ovat muun muassa pebrine (Nosema bombycis) ja erilaiset sienitaudit kuten muscardine (Beauveria spp.). Taudit voivat tuhota suuria määriä toukkia, joten tarkka hygienia, tautiseuranta ja terveiden emojen valinta ovat tärkeitä.
Nykykäyttö ja tutkimus
Perinteisen tekstiilikäytön lisäksi silkki on kiinnostava biomateriaali lääketieteessä ja tekniikassa: silkistä valmistetaan mm. ompeleita, kudosmatriiseja ja biomateriaaleja lääketieteellisiin sovelluksiin. Bombyx mori on myös tieteellisessä tutkimuksessa hyvin käytetty laji: sen genomi on sekvensoitu, ja silkkiä sekä lajin biologiaa tutkitaan muun muassa perinnöllisyyden, kehitysbiologian ja bioteknologian näkökulmista.
Keskeiset piirteet tiivistettynä
- Laji: Bombyx mori, kotieläin, ei elä luonnossa
- Ravinto: Pääasiallisesti mulperin lehdet (Morus spp.)
- Tarkoitus: Silkintuotanto – kokongin filamentit kelataan pitkäksi silkkinauhaksi
- Historia: Serikulttuuri Kiinasta yli 5000 vuoden takaa
- Tutkimus: Genomi sekvensoitu; laji tärkeä bioteknologiassa
Kotieläiminä pidetty B. mori ja luonnonvarainen Bombyx mandarina voivat edelleen lisääntyä ja tuottaa joskus hybridejä, mutta kotoperhonen on muuttunut roimasti ihmistoiminnan seurauksena: se on menettänyt kyvyn lentää tehokkaasti, muuttunut väreiltään vaaleammaksi ja muuttunut riippuvaiseksi ihmisen tarjoamasta ravinnosta ja suojasta.
Egg
Naarassilkkiperhonen munii noin 500 munaa kerrallaan. Se munii munat mulperipuun lehtiin. Munat on päällystetty hyytelömäisellä eritteellä, jonka avulla ne tarttuvat lehtiin. Naaras (silkkiäistoukka) munii munia ja kuolee muninnan jälkeen, koska se ei syö mitään. Munat säilytetään viileässä paikassa, jotta niitä voidaan säilyttää pitkään. Suotuisissa olosuhteissa niistä kuoriutuu toukka. Toukat syntyvät noin 2 viikossa munista 18-25 celsiusasteen lämpötilassa.
Silk
Kotelo on tehty yhdestä 300-900 metriä pitkästä raakasilkistä. Kuidut ovat hyvin ohuita. Yhden kilon silkin valmistamiseen tarvitaan noin 2 000-5 000 koteloa.
Jos eläimen annetaan selvitä hengissä kotelon kehräämisen jälkeen, se tekee reiän koteloon, kun se poistuu kotelosta koiperhosena. Tämä leikkaisi langat ja pilaisi silkin. Sen sijaan silkkiäistoukkien kotelot heitetään kiehuvaan veteen, mikä tappaa silkkiäistoukat ja helpottaa koteloiden purkamista. Usein itse silkkiäistoukka syödään.
Aikuiset silkkiäistoukat (koiperhoset) eivät osaa lentää. Silkkiperhosilla on noin 2 tuuman levyiset siivet ja valkoinen karvainen ruumis. Naaraat ja urokset ovat väriltään samanlaisia. Aikuisilla silkkiäistoukilla on pieni suu, eivätkä ne syö.
Silkkiäistoukka Legendat
Kiinassa on legenda, jonka mukaan silkkitoukan silkin keksi ensimmäisenä Keltaisen keisarin vaimo Leizu noin vuonna 2696 eaa. 1300-luvulla kirjoitetun kirjan mukaan hän joi teetä puun alla, kun kotelo putosi hänen teeseensä. Hän poimi sen pois, ja kun se alkoi kietoutua hänen sormensa ympärille, hän tunsi hitaasti jotain lämmintä. Kun maito loppui, hän näki pienen kotelon. Hän tajusi hetkessä, että tämä kotelo oli silkin lähde. Hän opetti tämän ihmisille, ja siitä tuli yleistä. Silkkiäistoukasta on monia muitakin legendoja.
Khotan on Taklamakan-aavikon eteläreunalla sijaitseva keidas, ja se oli yksi ensimmäisistä paikoista Kiinan sisämaan ulkopuolella, jossa alettiin viljellä silkkiä. Kaukana menneisyydessä kiinalaiset varjelivat silkkiä koskevaa tietämystään. Kerrotaan, että eräs kiinalainen prinsessa salakuljetti Khotaniin munia hiuksiinsa piilotettuna. Tämän jälkeen silkinviljelytapa siirtyi Länsi-Aasiaan ja myös Eurooppaan.
Myös japanilaiset rakastavat silkkiä ja aloittivat silkin viljelyn ja kutomisen länsimaita varhaisemmassa vaiheessa. Kolmannella vuosisadalla julkaistun historiateoksen Records of the Three Kingdoms mukaan Japani vei 2. vuosisadalla silkkiä Weihin, Manner-Kiinan pohjoisosassa sijaitsevaan kuningaskuntaan. Yhden kimonon valmistamiseen tarvitaan 5000 silkkiäistoukkia.
Ruoka
Koreassa silkkiäistoukkien poikaset keitetään ja maustetaan, minkä jälkeen niitä syödään suosittuna välipalana, joka tunnetaan nimellä beondegi.
Kiinassa katukauppiaat myyvät paahdettuja silkkiäistoukkien poikasia. Poikaset ovat herkkua Kiinan pohjoisosissa. Niitä paistetaan satay-kastikkeen ja riisin kanssa lisämakua antamaan.
Japanissa silkkiäistoukkien poikasia käytetään yleensä syöttinä kalojen pyynnissä, ja joskus niitä tarjoillaan tsukudanina. Sitä voidaan valmistaa kastamalla ja keittämällä silkkiäistoukkanukkeja soijakastikkeella ja sokerilla maustetussa makean happamassa kastikkeessa.
Aiheeseen liittyvät sivut
- Sericulture - silkkikuitujen tuottaminen silkkiäistoukkia kasvattamalla; kutsutaan myös "silkkiviljelyksi".
Etsiä