Itsemurhariskin arviointi: kattava opas menetelmiin, asteikkoihin ja hoitoon
Itsemurhariskin arviointi: kattava opas menetelmiin, luotettaviin asteikkoihin ja hoitovaihtoehtoihin — käytännön ohjeet ammattilaisille ja läheisille.
Itsemurhariskin arviointia (SRA) käytetään yksilön itsemurhariskin määräämiseen (kuinka todennäköisesti hän tappaa itsensä). Tämä on erittäin tärkeä ensimmäinen askel itsemurhaa harkitsevan henkilön auttamisessa. Arvioinnin tekee parhaiten koulutettu mielenterveysalan ammattilainen, esimerkiksi neuvonantaja, psykiatri tai yleislääkäri. Hyvä ja kattava riskinarviointi voi johtaa siihen, että henkilö saa tarvitsemansa hoidon ja tuen, mikä voi vähentää itsemurhaoireita tai estää itsemurhan.
Kliinisen arvioinnin ydinelementit
SRA:n ensimmäinen osa on keskustelu kliinisen ammattilaisen kanssa (kliininen haastattelu). Tällöin selvitetään muun muassa:
- Nykyinen itsemurha-ajatuksen luonne: ajattelu, aikomus, suunnitelma ja aikataulu.
- Pääsy hengenvaarallisiin välineisiin ja mahdollisuus toteuttaa suunnitelmaa.
- Aiemmat itsemurhayritykset ja niiden vakavuus.
- Mielialaoireet, psykoottiset oireet, ahdistus, toivottomuus ja impulsiivisuus.
- Päihteiden käyttö ja äkilliset elämäntapahtumat (menetys, työttömyys, erokriisit).
- Sosiaalinen tuki ja ympäristön suojatekijät.
Kysymykset esitetään empaattisesti, avoimesti ja tuomitsemattomasti. On tärkeää arvioida myös henkilön voimavarat ja toiveet hoidon suhteen.
Asteikot ja testit — mitä käytetään ja miksi
SRA:n toisessa osassa käytetään usein standardoituja arviointivälineitä, eli "asteikkoja". Nämä eivät korvaa kliinistä arviota, mutta ovat hyviä apuvälineitä riskiarvion jäsentämiseen ja seurannan mittaamiseen. Tunnettuja asteikkoja ovat muun muassa:
- Columbia-Suicide Severity Rating Scale (C-SSRS) — arvioi itsemurha-ajatusten vakavuutta ja itsemurhakäyttäytymistä, käytetty laajasti kliinisissä ja tutkimusympäristöissä.
- Suicidal Affect-Behavior-Cognition Scale (SABCS) — mittaa itsemurha-alttiutta affektiivisten, käyttäytymisen ja kognitiivisten tekijöiden näkökulmasta.
- Beck Scale for Suicide Ideation (BSS) — mittaa itsemurha-ajatusten voimakkuutta ja suunnitelmallisuutta.
- Myös yleiset masennusoirekyselyt, kuten PHQ-9, sisältävät kysymyksiä itsemurha-ajatuksista (esim. PHQ-9:n kohta 9) ja voivat toimia seulontavälineenä.
Jokaisella asteikolla on omat vahvuutensa ja rajoituksensa. Asteikot lisäävät tiedon luotettavuutta mutta niiden herkkyys ja spesifisyys eivät ole täydellisiä: ne toimivat parhaiten yhdessä kliinisen keskustelun kanssa.
Riskitekijät ja suojatekijät
Arvioinnissa otetaan huomioon pysyvät (staattiset) ja muuttuvat (dynaamiset) tekijät. Esimerkkejä:
- Riskitekijät: aiemmat itsemurhayritykset, vakava masennus tai psykoosi, päihdeongelmat, äkilliset kuormittavat tapahtumat, sosiaalinen eristäytyneisyys, pääsy hengenvaarallisiin välineisiin.
- Suojatekijät: vahva sosiaalinen tuki, hoitoon sitoutuminen, toive elämästä, uskonnollisuus tai muut arvot, jännitteiden ja impulsien hallinnan taidot.
Itsemurhariski on dynaaminen: se voi nousta nopeasti esimerkiksi päihteiden käytön lisääntyessä tai vakavan tapahtuman jälkeen, ja laskea hoidon tai tuen vaikuttavuuden myötä.
Hoitovaihtoehdot ja turvallisuussuunnitelma
Arvioinnin perusteella määritellään hoidon tarve ja kiireellisyys. Mahdollisia toimenpiteitä ovat:
- Moniammatillinen hoitosuunnitelma, johon voi kuulua psykoterapia (esim. kognitiivinen käyttäytymisterapia), lääkehoito, päihdekuntoutus ja sosiaalinen tuki.
- Turvallisuussuunnitelma (safety plan) — konkreettinen kirjallinen suunnitelma, joka sisältää tunnistettavat varoitusmerkit, selviytymiskeinot, yhteystiedot läheisille ja ammattilaisille sekä keinot poistaa pääsy ehkäiseviin välineisiin.
- Lyhytaikainen sairaalahoito, jos potilaalla on korkea välitön riski, ei turvatekijöitä tai hän ei pysty huolehtimaan itsestään.
- Seurannan tiivistäminen jälkikäynnit usein muutaman päivän tai viikon sisällä, erityisesti sairaalahoidon jälkeen.
Hoito räätälöidään yksilöllisesti. Lääkkeet voivat lievittää psykiatrisia oireita ja vähentää riskitekijöitä, mutta lääkehoito on yleensä osa laajempaa hoitokokonaisuutta.
Käytännön ohjeita ammattilaisille
- Käytä yhdistelmää: kliininen haastattelu + validit asteikot.
- Dokumentoi arviointi yksityiskohtaisesti: mitä kysyttiin, potilaan vastaukset, tehdyt päätökset ja seurantaohjeet.
- Keskustele hoitovaihtoehdoista avoimesti potilaan ja tarvittaessa läheisten kanssa (huomioi potilaan itsemääräämisoikeus ja salassapitoasetukset).
- Arvioi pääsy hengenvaarallisiin välineisiin ja tee tarvittaessa toimenpiteitä vaaran vähentämiseksi.
- Hanki koulutusta itsemurhariskin arvioinnista ja käytä tukirakenteita (konsultaatio, moniammatillinen tiimi).
Potilaalle ja läheisille
Jos olet huolissasi omasta tai läheisesi turvallisuudesta:
- Kerää tukea: puhu läheiselle, ammattilaiselle tai kriisipalveluille.
- Seuraa turvallisuussuunnitelmaa ja noudata sovittuja toimenpiteitä.
- Jos on olemassa välitön vaara, hakeudu välittömästi päivystykseen tai soita hätänumeroon.
Empaattinen, tuomitsematon keskustelu voi alentaa itsemurhariskiä ja ohjata oikeaan apuun.
Oikeudelliset ja eettiset näkökohdat
Sairaaloita, lääkäreitä ja neuvonantajia voidaan haastaa oikeuteen tuottamuksellisesta kuolemasta, jos itsemurhaa suunnitteleva henkilö hakee apua mutta arviointia ei ole tehty tai hoito on jäänyt puutteelliseksi. Tunnettu ongelma on myös se, että arviointeihin liittyvää koulutusta ei aina ole riittävästi: tutkimukset ovat osoittaneet, ettei kaikkialla tehtävä SRA ole kattava tai säännöllinen.
Terveydenhuollon ammattilaisilla on velvollisuus arvioida riskiä, tehdä tarvittavat toimenpiteet ja dokumentoida prosessi. Samalla on tasapainoteltava potilaan oikeuksien ja turvallisuuden välillä, esimerkiksi salassapitovelvollisuuden ja vaaran ilmoittamisen välillä.
Kertaus — milloin arviointi toistetaan
Itsemurhariski muuttuu ajan myötä, joten arviointi on usein tarpeen toistaa:
- Potilaan tilan muuttuessa (esim. paheneminen tai uusi akuutti tapahtuma).
- Aloitettaessa tai muuttaessa hoitomuotoa (esim. lääkehoidon aloitus).
- Ennen kotiutusta sairaalahoidosta ja heti kotiutumisen jälkeen.
- Säännöllisesti seuranta-aikoina potilaan hoidon aikana.
Yhteenvetona: itsemurhariskin arviointi on moniulotteinen prosessi, jossa yhdistyvät huolellinen kliininen haastattelu, tarvittaessa standardoidut mittarit ja konkreettinen turvallisuussuunnitelma. Arvioinnin tavoitteena on tunnistaa akuutti riski, tarjota välitön tuki ja suunnitella pitkäkestoisempi hoito, joka vähentää itsemurhariskiä ja tukee toipumista.
Itsemurhien arviointi Viisiportainen arviointi ja triage-arviointi
Kliininen haastattelu Tärkeä osa itsemurhariskin arviointia on kliininen haastattelu. Siinä lääkäri tai muu pätevä henkilö keskustelee apua tarvitsevan henkilön kanssa ja kysyy kysymyksiä hänen voinnistaan.
Itsemurhariski itsensä vahingoittamisen jälkeen
Viimeaikaiset itsensä vahingoittamiset voivat myös antaa viitteitä henkilön itsemurhariskistä. Kun henkilö vahingoittaa itseään tarkoituksella, sitä kutsutaan itsensä vahingoittamiseksi (tai itsensä vahingoittamiseksi). Tärkeitä kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat:
- Kysyminen 24 tunnin ajanjaksosta juuri ennen henkilön itsensä vahingoittamista.
- Mitkä tapahtumat johtivat itsensä vahingoittamiseen?
- Suunnitteli henkilö itsensä vahingoittamista? Jos hän suunnitteli, kuinka paljon?
- Itsensä vahingoittamisesta kysyminen
- Kuinka vaarallista itsensä vahingoittaminen oli? Olisiko se voinut tappaa henkilön?
- Mitä potilas ajatteli tapahtuvan itsensä vahingoittamisen jälkeen? Halusiko hän kuolla?
- Salasiko henkilö itsensä vahingoittamisen estääkseen ketään pysäyttämästä häntä?
- Pyysikö henkilö apua ennen tai jälkeen itsensä vahingoittamisen?
- Mitä henkilö ajatteli, tunsi ja teki, kun hän vahingoitti itseään?
- Oliko henkilö vielä tavallista masentuneempi, vihaisempi tai järkyttyneempi?
- Oliko henkilö juonut alkoholia tai käyttänyt huumeita, kun hän vahingoitti itseään?
Jos samat tapahtumat, ajatukset, tunteet ja muut asiat, jotka johtivat itsensä vahingoittamiseen, toistuvat, henkilö saattaa todennäköisemmin vahingoittaa itseään uudelleen tai tehdä itsemurhan.12
Potilaan oikeuksia koskevat kysymykset
Kun potilaat pyytävät apua tai jopa vahingoittavat itseään, heillä on edelleen oikeuksia. Joskus itsemurhariskin arvioinnit voivat tuoda esiin potilaiden oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Ne voivat myös aiheuttaa ristiriidan potilaan oikeuksien ja lääkäreiden, mielenterveysalan ammattilaisten ja lain toimivaltuuksien välillä.
Esimerkiksi monissa Yhdysvaltojen osavaltioiden laeissa sanotaan, että henkilö voidaan pakottaa sairaalaan, vaikka hän ei sitä haluaisi, jos lääkäri tai mielenterveysalan ammattilainen sanoo, että hän on itsetuhoinen. Yksi esimerkki on Floridan mielenterveyslaki vuodelta 1971. Joissakin osavaltioissa henkilö voidaan fyysisesti sitoa (esimerkiksi sitoa sairaalasänkyyn), jos hän yrittää lähteä sairaalasta. Joissakin osavaltioissa ensihoitajat ja lääkärit voivat myös antaa kemiallisia rajoitustoimenpiteitä (lääkkeitä, jotka saavat henkilön toimimaan yhteistyössä tai olemaan hyvin väsynyt), vaikka potilas ei haluaisi näitä lääkkeitä.
Jos sairaala uskoo, että henkilö on edelleen vaaraksi itselleen lyhyen sairaalassaolon jälkeen (yleensä 3 työpäivää), se voi pyytää tuomioistuimelta siviilipidätyshoitoa. Jos tuomari on samaa mieltä, hän määrää henkilön pysymään sairaalassa paljon pidemmän aikaa (yleensä kuukausia). Henkilöllä ei ole oikeutta poistua sairaalasta.
Tämä tarkoittaa, että monissa tapauksissa, jos lääkäri tai mielenterveysalan ammattilainen sanoo, että henkilö on itsetuhoinen, hän voi hävitä:
- heidän oikeutensa päättää, menevätkö he sairaalaan.
- heidän oikeutensa päättää, millaista lääketieteellistä hoitoa he haluavat tai eivät halua.
- Heidän oikeutensa vapauteen
Kun on kyse mahdollisesti itsetuhoisista ihmisistä, laki pitää lääkäreiden ja mielenterveysalan ammattilaisten valtuuksia tärkeämpinä kuin potilaan oikeuksia.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä on itsemurhariskin arviointi?
V: Itsemurhariskin arviointi (SRA) on arviointi, jota käytetään henkilön itsemurhan todennäköisyyden määrittämiseen. Sen tekee yleensä mielenterveysalan ammattilainen, kuten neuvonantaja, ja se voi auttaa johtamaan hoitoon, joka voi vähentää tai lopettaa itsemurhaoireet.
K: Mitkä ovat SRA:n kaksi osaa?
V: SRA:n ensimmäinen osa koostuu keskustelusta lääkärin tai muun koulutetun mielenterveystyöntekijän kanssa, joka kysyy tarkat kysymykset siitä, mitä henkilö ajattelee ja tuntee ja mitä hänen elämässään tapahtuu (ns. kliininen haastattelu). Toisessa osassa käytetään yhtä tai useampaa itsemurhariskiä mittaavaa testiä, joita kutsutaan asteikoiksi. Esimerkkeinä voidaan mainita itsemurha-alttiutta, käyttäytymistä ja kognitiota mittaava asteikko (SABCS) ja Columbia-Suicide Severity Rating Scale (C-SSRS).
Kysymys: Onko SRA aina tarkka?
V: Ei, se ei aina anna tarkkaa tietoa henkilön itsemurhariskistä. Se antaa kuitenkin yleensä hyödyllisen pistemäärän, jonka perusteella voidaan tehdä päätöksiä tarvittavista hoidoista.
K: Kuinka usein SRA pitäisi tehdä?
V: SRA pitäisi tehdä useammin kuin kerran henkilön hoidon aikana, jos hänen riskitasonsa muuttuu ajan mittaan esimerkiksi uusien työmahdollisuuksien, ihmissuhteiden muodostumisen tai päättymisen jne. vuoksi. Jos henkilö on sairaalahoidossa, se on lisäksi tehtävä ennen kotiinlähtöä.
Kysymys: Miksi joillakin mielenterveyskuntoutujilla on vain vähän koulutusta SRA:n tekemiseen?
V: Suicide & Life-Threatening Behavior -lehdessä vuonna 2012 julkaistun artikkelin mukaan monilla mielenterveysalan työntekijöillä ei ole riittävää koulutusta SRA:n tekemiseen.
K: Mitä tapahtuu, jos sairaalat, lääkärit tai neuvonantajat eivät tee SRA:ta tarvittaessa?
V: Jos sairaalat, lääkärit tai neuvonantajat eivät tee SRA-arviointia tarvittaessa, heidät voidaan haastaa oikeuteen kuolemantuottamuksesta, jos itsemurhaa tekevä henkilö hakee sieltä apua, mutta ei ole saanut tätä arviointia. Huolimattomasta kuolemantapauksesta seuraa, että jotakin vaadittua ei ole tehty, minkä seurauksena joku on kuollut.
Etsiä