Itsemurhariskin arviointi

Itsemurhariskin arviointia (SRA) käytetään yksilön itsemurhariskin määrittämiseen (kuinka todennäköisesti hän tappaa itsensä). Tämä on erittäin tärkeä ensimmäinen askel itsemurhaa harkitsevan henkilön auttamisessa. Sen tekee parhaiten mielenterveysalan ammattilainen, kuten neuvonantaja. Hyvä ja kattava riskinarviointi voi johtaa siihen, että henkilö saa tarvitsemaansa hoitoa ja apua, mikä voi vähentää tai lopettaa itsemurhaoireet.

SRA:n ensimmäinen osa on keskustelu lääkärin - tai muun koulutetun mielenterveystyöntekijän - kanssa, joka kysyy tarkat kysymykset siitä, mitä henkilö ajattelee, miltä hänestä tuntuu ja mitä hänen elämässään tapahtuu. (Tätä kutsutaan kliiniseksi haastatteluksi).

SRA:n toisessa osassa käytetään yhtä tai useampaa testiä, joiden on osoitettu mittaavan itsemurhariskiä. Näitä testejä kutsutaan "asteikoiksi". Asteikko on tapa mitata jotakin. Jotkin näistä asteikoista ovat osoittautuneet erittäin luotettaviksi, kuten itsemurha-alttiutta, käyttäytymistä ja kognitiota mittaava asteikko (Suicidal Affect-Behavior-Cognition Scale, SABCS) ja Columbia-Suicide Severity Rating Scale (C-SSRS).

Itsemurhariskin arviointi ei aina anna täysin oikeaa tietoa henkilön itsemurhariskistä. Yleensä se kuitenkin antaa riskipisteet, jotka ovat hyödyllisiä tehtäessä tärkeitä päätöksiä siitä, mitä hoitoa henkilö tarvitsee.

Itsemurhariski voi muuttua ajan myötä. Se voi nousta tai laskea eri syistä. Hoito (kuten neuvonta tai lääkkeet) voi esimerkiksi tehota ja saada henkilön voimaan paremmin, tai se voi jäädä tehottomaksi. Tai henkilön elämä voi muuttua hyvällä tai huonolla tavalla (hän voi esimerkiksi saada tai menettää työpaikan, siirtyä uuteen kouluun, saada poikaystävän tai tyttöystävän tai erota heistä).

Koska itsemurhariski voi muuttua ajan myötä, itsemurhariskin arviointi on tehtävä useammin kuin kerran henkilön hoidon aikana. Jos henkilö on sairaalahoidossa, se on tehtävä ennen kotiin lähettämistä.

Itsemurhariskin arviointi voi olla tärkeää itsemurhaa suunnittelevan henkilön hengen pelastamiseksi. Suicide & Life-Threatening Behavior -lehdessä vuonna 2012 julkaistussa artikkelissa todetaan kuitenkin, että itsemurhariskin arviointia ei useinkaan tehdä ja että monilla mielenterveysalan työntekijöillä on vain vähän tai ei lainkaan koulutusta itsemurhariskin arvioinnin tekemisestä.

Sairaaloita, lääkäreitä ja neuvonantajia voidaan haastaa oikeuteen tuottamuksellisesta kuolemasta, jos itsemurhaa suunnitteleva henkilö hakee heiltä apua, mutta he eivät ole koskaan tehneet itsemurhariskin arviointia. Laiminlyöntikuolema tarkoittaa, että sairaala, lääkäri tai neuvonantaja ei tehnyt jotain, mitä heidän olisi pitänyt tehdä, ja sen vuoksi henkilö kuoli.

Itsemurhien arviointi Viisiportainen arviointi ja triage-arviointi

Kliininen haastattelu Tärkeä osa itsemurhariskin arviointia on kliininen haastattelu. Siinä lääkäri tai muu pätevä henkilö keskustelee apua tarvitsevan henkilön kanssa ja kysyy kysymyksiä hänen voinnistaan.

Itsemurhariski itsensä vahingoittamisen jälkeen

Viimeaikaiset itsensä vahingoittamiset voivat myös antaa viitteitä henkilön itsemurhariskistä. Kun henkilö vahingoittaa itseään tarkoituksella, sitä kutsutaan itsensä vahingoittamiseksi (tai itsensä vahingoittamiseksi). Tärkeitä kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat:

Kysyminen 24 tunnin ajanjaksosta juuri ennen henkilön itsensä vahingoittamista.

Mitkä tapahtumat johtivat itsensä vahingoittamiseen?
Suunnitteli henkilö itsensä vahingoittamista? Jos hän suunnitteli, kuinka paljon?

Itsensä vahingoittamisesta kysyminen

Kuinka vaarallista itsensä vahingoittaminen oli? Olisiko se voinut tappaa henkilön?
Mitä potilas ajatteli tapahtuvan itsensä vahingoittamisen jälkeen? Halusiko hän kuolla?
Salasiko henkilö itsensä vahingoittamisen estääkseen ketään pysäyttämästä häntä?
Pyysikö henkilö apua ennen tai jälkeen itsensä vahingoittamisen?

Mitä henkilö ajatteli, tunsi ja teki, kun hän vahingoitti itseään?

Oliko henkilö vielä tavallista masentuneempi, vihaisempi tai järkyttyneempi?
Oliko henkilö juonut alkoholia tai käyttänyt huumeita, kun hän vahingoitti itseään?

Jos samat tapahtumat, ajatukset, tunteet ja muut asiat, jotka johtivat itsensä vahingoittamiseen, toistuvat, henkilö saattaa todennäköisemmin vahingoittaa itseään uudelleen tai tehdä itsemurhan.12

Potilaan oikeuksia koskevat kysymykset

Kun potilaat pyytävät apua tai jopa vahingoittavat itseään, heillä on edelleen oikeuksia. Joskus itsemurhariskin arvioinnit voivat tuoda esiin potilaiden oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Ne voivat myös aiheuttaa ristiriidan potilaan oikeuksien ja lääkäreiden, mielenterveysalan ammattilaisten ja lain toimivaltuuksien välillä.

Esimerkiksi monissa Yhdysvaltojen osavaltioiden laeissa sanotaan, että henkilö voidaan pakottaa sairaalaan, vaikka hän ei sitä haluaisi, jos lääkäri tai mielenterveysalan ammattilainen sanoo, että hän on itsetuhoinen. Yksi esimerkki on Floridan mielenterveyslaki vuodelta 1971. Joissakin osavaltioissa henkilö voidaan fyysisesti sitoa (esimerkiksi sitoa sairaalasänkyyn), jos hän yrittää lähteä sairaalasta. Joissakin osavaltioissa ensihoitajat ja lääkärit voivat myös antaa kemiallisia rajoitustoimenpiteitä (lääkkeitä, jotka saavat henkilön toimimaan yhteistyössä tai olemaan hyvin väsynyt), vaikka potilas ei haluaisi näitä lääkkeitä.

Jos sairaala uskoo, että henkilö on edelleen vaaraksi itselleen lyhyen sairaalassaolon jälkeen (yleensä 3 työpäivää), se voi pyytää tuomioistuimelta siviilipidätyshoitoa. Jos tuomari on samaa mieltä, hän määrää henkilön pysymään sairaalassa paljon pidemmän aikaa (yleensä kuukausia). Henkilöllä ei ole oikeutta poistua sairaalasta.

Tämä tarkoittaa, että monissa tapauksissa, jos lääkäri tai mielenterveysalan ammattilainen sanoo, että henkilö on itsetuhoinen, hän voi hävitä:

heidän oikeutensa päättää, menevätkö he sairaalaan.
heidän oikeutensa päättää, millaista lääketieteellistä hoitoa he haluavat tai eivät halua.
Heidän oikeutensa vapauteen

Kun on kyse mahdollisesti itsetuhoisista ihmisistä, laki pitää lääkäreiden ja mielenterveysalan ammattilaisten valtuuksia tärkeämpinä kuin potilaan oikeuksia.

Kysymyksiä ja vastauksia

Q: Mikä on itsemurhariskin arviointi?

V: Itsemurhariskin arviointi (SRA) on arviointi, jota käytetään henkilön itsemurhan todennäköisyyden määrittämiseen. Sen tekee yleensä mielenterveysalan ammattilainen, kuten neuvonantaja, ja se voi auttaa johtamaan hoitoon, joka voi vähentää tai lopettaa itsemurhaoireet.

K: Mitkä ovat SRA:n kaksi osaa?

V: SRA:n ensimmäinen osa koostuu keskustelusta lääkärin tai muun koulutetun mielenterveystyöntekijän kanssa, joka kysyy tarkat kysymykset siitä, mitä henkilö ajattelee ja tuntee ja mitä hänen elämässään tapahtuu (ns. kliininen haastattelu). Toisessa osassa käytetään yhtä tai useampaa itsemurhariskiä mittaavaa testiä, joita kutsutaan asteikoiksi. Esimerkkeinä voidaan mainita itsemurha-alttiutta, käyttäytymistä ja kognitiota mittaava asteikko (SABCS) ja Columbia-Suicide Severity Rating Scale (C-SSRS).

Kysymys: Onko SRA aina tarkka?

V: Ei, se ei aina anna tarkkaa tietoa henkilön itsemurhariskistä. Se antaa kuitenkin yleensä hyödyllisen pistemäärän, jonka perusteella voidaan tehdä päätöksiä tarvittavista hoidoista.

K: Kuinka usein SRA pitäisi tehdä?

V: SRA pitäisi tehdä useammin kuin kerran henkilön hoidon aikana, jos hänen riskitasonsa muuttuu ajan mittaan esimerkiksi uusien työmahdollisuuksien, ihmissuhteiden muodostumisen tai päättymisen jne. vuoksi. Jos henkilö on sairaalahoidossa, se on lisäksi tehtävä ennen kotiinlähtöä.

Kysymys: Miksi joillakin mielenterveyskuntoutujilla on vain vähän koulutusta SRA:n tekemiseen?

V: Suicide & Life-Threatening Behavior -lehdessä vuonna 2012 julkaistun artikkelin mukaan monilla mielenterveysalan työntekijöillä ei ole riittävää koulutusta SRA:n tekemiseen.

K: Mitä tapahtuu, jos sairaalat, lääkärit tai neuvonantajat eivät tee SRA:ta tarvittaessa?

V: Jos sairaalat, lääkärit tai neuvonantajat eivät tee SRA-arviointia tarvittaessa, heidät voidaan haastaa oikeuteen kuolemantuottamuksesta, jos itsemurhaa tekevä henkilö hakee sieltä apua, mutta ei ole saanut tätä arviointia. Huolimattomasta kuolemantapauksesta seuraa, että jotakin vaadittua ei ole tehty, minkä seurauksena joku on kuollut.