Urho Kaleva Kekkonen (3. syyskuuta 1900 - 31. elokuuta 1986) oli Suomen presidentti vuosina 1956-1982.

Kekkonen on syntynyt Pielavedellä. Hän osallistui Suomen sisällissotaan nuorena miehenä. Opiskeltuaan oikeustiedettä hän työskenteli juristina ja toimi eri virkatehtävissä, myös poliisin ja oikeuslaitoksen parissa. Poliittisesti hän vastusti ääriliikkeitä; uransa aikana hän oli vastakkain sekä vasemmiston että äärioikeiston kanssa (kommunisteja ja myöhemmin fasisteja).

Kekkosesta tuli sisäministeri vuonna 1937, ja tuolloin hän pyrki rajoittamaan fasistisen puolueen Isänmaallinen Kansanliiken (IKL) toimintaa ja kokoontumisia.

Toisen maailmansodan jälkeen Kekkosesta tuli vuonna 1950 Suomen pääministeri. Hän toimi pääministerinä useaan otteeseen 1950-luvulla ennen presidentiksi valintaa. Kekkosen ulkopoliittinen linja seurasi presidentti Juho Kusti Paasikiven periaatteita: tavoitteena oli ylläpitää hyviä suhteita erityisesti Neuvostoliittoon samalla kun Suomen itsenäisyys ja demokratia pyrittiin turvaamaan.

Paasikiven ja Kekkosen luoma ulkopoliittinen oppi, tunnettu Paasikiven ja Kekkosen linjana, tähtäsi siihen, että Suomi säilyi itsenäisenä, suvereenina, demokraattisena ja markkinataloutta noudattavana maana Neuvostoliiton välittömässä läheisyydessä. Käytännössä tämä tarkoitti aktiivista tasapainottelua idän ja lännen välillä ja puolueettomuuden korostamista.

Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi vuonna 1956 presidentti Paasikiven jälkeen. Hän pyrki pitämään Suomen puolueettomana maana, mikä kylmän sodan oloissa tarkoitti sitä, ettei Suomi kuulunut mihinkään sotilasliittoon, kuten Natoon tai Varsovan liittoon. Presidenttinä Kekkonen käytti aktiivista ulkopolitiikkaa ja henkilökohtaista diplomaattista otetta pyrkiessään turvaamaan Suomen asemaa ja rauhaa.

Urho Kekkonen oli merkittävänä toimijana myös kansainvälisissä rauhan- ja turvallisuuskysymyksissä. Hän johti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (CSCE/OSCE) Helsingin prosessia ja oli mukana Euroopan maiden, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen Helsingin sopimuksen synnyssä vuonna 1975, mikä oli tärkeä askel Itä–Länsi-suhteiden normalisoimisessa ja ihmisoikeuskeskustelun edistämisessä Euroopassa.

Kekkosen pitkäaikainen valtakausi herätti kotimaassa myös kritiikkiä. Hänellä oli huomattava vaikutusvalta puolueiden ja poliittisten nimitysten suhteen, ja hänen aikakaudestaan käytetään usein nimitystä "Kekkosen aika". Ulkopoliittinen linja, jossa pyrittiin säilyttämään hyvät suhteet Neuvostoliittoon vaikeina kylmän sodan vuosina, on herättänyt keskustelua ja analyysiä — osa tulkitsee linjaa pragmaattiseksi rauhan ylläpitämiseksi, toiset taas näkee siinä rajoituksia poliittiselle itsenäisyydelle (tästä keskustelusta käytetään joskus termiä finlandisaatio).

Kekkonen sairastui vakavasti vuonna 1981. Hänen terveytensä heikentyi niin, että hän ei enää pystynyt hoitamaan presidentin tehtäviä normaalisti, ja hänen pitkä virkakautensa päättyi vuonna 1982. Hän kuoli 86-vuotiaana vuonna 1986.

Urho Kekkosen perintö on monivivahteinen: hänet muistetaan vahvana ja pitkäaikaisena johtajana, jonka vaikutus ulottui Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan useiden vuosikymmenten ajaksi. Samalla hänen valtakautensa herättää edelleen keskustelua vallankäytöstä, demokratian toimivuudesta ja Suomen asemasta suurvaltasuhteissa.