Kylmä sota | kireät taistelut Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sekä Neuvostoliiton välillä

Ristiriitaiset maat

Suurin osa toisen puolen maista oli liittoutunut Naton kanssa, jonka voimakkain maa oli Yhdysvallat. Toisen puolen maista suurin osa oli liittoutunut Varsovan liiton kanssa, jonka voimakkain maa oli Neuvostoliitto.

Länsiblokki oli Yhdysvaltojen johtamien kapitalististen maiden nimi. Pohjois-Atlantin liitto (Nato) on vuonna 1949 perustettu liittouma, johon kuuluivat Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Länsi-Saksa, Kanada, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Espanja, Portugali, Italia, Norja, Tanska, Kreikka ja Turkki. Muita länsiblokin kanssa liittoutuneita maita ovat Israel, Brasilia, Etelä-Korea, Kenia (1960-1991), Bangladesh (1964-1968), Pakistan, Pohjois-Jemen, Malesia, Saudi-Arabia, Filippiinit, Etelä-Afrikka, Australia ja Uusi-Seelanti.

Itäblokki oli Neuvostoliiton johtama sosialististen maiden ryhmä. Varsovan liitto oli vuonna 1955 perustettu liittouma, johon kuuluivat Neuvostoliitto, Albania, Bulgaria, Tšekkoslovakia, Itä-Saksa, Unkari (vuoteen 1976 asti), Puola ja Romania. Muita itäblokin kanssa liittoutuneita maita olivat Angola (1975-1991), Kuuba, Bolivia, Kambodža (1977-1979), Etelä-Jemen, Tunisia, Nepal, Bhutan, Libya (1974-1991), Mongolia (1976-1988), Jamaika, Pohjois-Korea, Kiina ja Laos (1975-1991).

 

Tausta

Helmikuussa 1917 Venäjän keisarikunnan tsaari Nikolai II syöstiin vallasta, koska ihmiset olivat tyytymättömiä elinoloihinsa (kuten maaorjuuteen) erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana. Venäjän uusi hallitus oli demokraattinen sosialistinen hallitus. Valitettavasti se oli tehoton, ja ihmiset olivat edelleen tyytymättömiä. Marraskuussa 1917 Vladimir Leninin johtama kommunistiryhmä nimeltä bolsevikit syrjäytti uuden hallituksen, ja sitä tukivat neuvostoiksi kutsutut työväenryhmät. Bolševikit perustivat uuden kommunistisen hallituksen nimeltä Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta (jota kutsutaan myös yksinkertaisesti Neuvosto-Venäjäksi tai Venäjän SFSR:ksi).

Kaikki eivät kuitenkaan kannattaneet kommunisteja. Monet Venäjän keisarikuntaan kuuluneet maat, kuten Latvia, Liettua, Viro ja Valko-Venäjä, olivat lähteneet. Alkoi Venäjän sisällissota, jossa Neuvosto-Venäjän puna-armeija taisteli kommunisminvastaisten venäläisten valkoista armeijaa vastaan. Valkoinen armeija ei ollut kovin yhtenäinen tai organisoitu. Ensimmäisen maailmansodan liittoutuneet suurvallat, kuten Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska, tunkeutuivat Venäjälle tukeakseen valkoista armeijaa ja pysäyttääkseen puna-armeijan. Puna-armeija voitti lopulta sodan vuonna 1922 ja perusti Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton (jota kutsutaan myös Neuvostoliitoksi) sekä vastaperustetut Ukrainan, Armenian, Azerbaidžanin ja Georgian sosialistiset tasavallat.

Kylmän sodan alkaminen vuonna 1947 johtui uskomuksesta, että kaikista hallituksista tulisi joko kommunistisia tai kapitalistisia. Länsiliittoutuneet pelkäsivät, että Neuvostoliitto levittäisi kommunismia muualle Eurooppaan, ja olivat hyvin huolissaan siitä, että Neuvostoliiton agentit olivat sodan jälkeen oppineet tekemään atomipommeja.

Molemmat kansakunnat olivat vastustaneet natsi-Saksaa, vaikka Yhdysvallat teki yhteistyötä natsien tiedemiesten kanssa ja Neuvostoliitto oli päättänyt olla taistelematta Saksan kanssa Molotovin ja Ribbentropin sopimuksessa, ja molemmat miehittivät Puolan vuonna 1939. Saksa kuitenkin kääntyi Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941 ja hyökkäsi siihen operaatio Barbarossan aikana.

 

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa jäi raunioiksi. Voitokkaat liittoutuneet, jotka miehittivät sen, jakoivat sen neljään osaan. Saksan länsipuoliskosta yksi osa annettiin Yhdysvalloille, yksi Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja yksi Ranskalle. Itäisen puoliskon miehitti Neuvostoliitto. Myös Berliinin kaupunki jaettiin neljän maan kesken, vaikka se sijaitsi kokonaan itäisellä puoliskolla.

Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland tai BRD) eli Länsi-Saksa, jonka länsiliittoutuneet tunnustivat kesäkuussa 1949, oli kapitalistinen demokratia. Länsi-Berliini katsottiin osaksi maata. Neuvostoliitto nimesi Saksan osansa myöhemmin vuonna 1949 Saksan demokraattiseksi tasavallaksi (Deutsche Demokratische Republik tai DDR) eli Itä-Saksaksi; se oli kommunistinen diktatuuri.

Huhtikuusta 1948 toukokuuhun 1949 Neuvostoliitto saartoi Länsi-Berliinin estääkseen kaupunkia käyttämästä Länsi-Saksan valuuttaa. Yhdysvallat ja sen liittolaiset toimittivat kaupunkiin lentokoneita syyskuuhun 1949 asti niin sanotun Berliinin ilmasillan yhteydessä. Monet itäsaksalaiset halusivat asua Länsi-Saksassa paremman elämänlaadun ja poliittisen vapauden vuoksi. Vuonna 1961 Itä-Saksan hallitus rakensi Berliinin muurin, joka jakoi kaupungin kaksi puoliskoa, ja vartioi sitä ankarasti estääkseen useampien ihmisten pakenemisen länteen. Muuria pidettiin kylmän sodan ja Eurooppaa jakaneen rautaesiripun symbolina.

 
Winston Churchill, Harry S. Truman ja Josif Stalin Potsdamin konferenssissa vuoden 1945 puolivälissä.  


"Kolme suurta" Jaltan konferenssissa: Roosevelt ja Josif Stalin, vuoden 1945 alussa.  

1950s

Vakoilua eli vakoilua on harjoitettu jo pitkään, ja se oli hyvin tärkeää kylmän sodan aikana. Menestyksekkään ydinvakoilun jälkeen Manhattan-projektissa Neuvostoliitto loi vakoiluelimensä, erityisesti KGB:n. CIA johti amerikkalaisten toimia ulkomailla, ja FBI johti vastavakoilua. Ulkomaisten vakoojien kiinniottaminen ja kotimaisten kumouksellisten toimien torjunta olivat KGB:n tehtäviä.

Vuonna 1953 Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuoli, ja hänen tilalleen tulivat Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšov. Hruštšov otti myöhemmin Neuvostoliiton yksin hallintaan. Hruštšovin salainen puhe merkitsi stalinismin purkamisen aikaa, ja Hruštšov yritti kumota monia Stalinin tekemiä asioita (kuten Gulagin vankilat ja Stalinin henkilökultti).

Yhdysvalloissa vallitsi "punainen pelko", ja kun Neuvostoliitto räjäytti oman atomipomminsa, siitä aiheutui suuri poliittinen seuraus, ja Yhdysvaltain hallitus sai kaikki pelkäämään kommunisteja. Monien alojen kuuluisat ihmiset, jotka olivat aiemmin olleet kommunistien kannattajia, kuten Larry Adler, menettivät asemansa. Monet näyttelijät joutuivat "mustalle listalle", joten heitä ei palkattu näyttelemään elokuvissa, mikä pilasi heidän uransa. Monet uskoivat Yhdysvaltain senaattoria Joseph McCarthya, kun hän syytti joitakin tärkeitä amerikkalaisia kommunisteiksi, mukaan lukien joitakin korkeita valtion virkamiehiä.

1950-luvulla alkoi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen avaruuskilpailu. Se alkoi, kun Neuvostoliitto lähetti Sputnik 1 -satelliitin Maan kiertoradalle ensimmäisenä maana avaruudessa. Yhdysvallat vastasi tähän perustamalla NASA:n ja lähetti pian omia satelliittejaan avaruuteen. Neuvostoliitto lähetti myös ensimmäisen ihmisen (Juri Gagarin) Maan kiertoradalle ja väitti sen todistaneen kommunismin olevan parempi ideologia.

1950-luvulla Yhdysvallat (presidentti Dwight Eisenhowerin johdolla) loi "New Look" -nimisen politiikan, jonka tarkoituksena oli leikata puolustusmenoja ja lisätä ydinaseiden määrää pelotteeksi, jotta Neuvostoliitto ei voisi hyökätä länteen. Myös Neuvostoliitto lisäsi ydinasevoimiaan, mikä johti vastavuoroiseen varmennettuun tuhoon.

Vuoden 1956 Suezin kriisissä kylmän sodan liittolaisuudet rikkoutuivat ensimmäistä kertaa merkittävällä tavalla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat asettuivat yhden osapuolen ja Iso-Britannia ja Ranska toisen osapuolen puolelle. Länsiliittoutuneet päättivät myös antaa neuvostojoukkojen tukahduttaa Unkarin vuoden 1956 vallankumouksen.

Yhdysvaltain varapresidentti Richard Nixon kävi useita keskusteluja Hruštšovin kanssa 1950-luvulla. Yksi näistä oli vuonna 1959 Moskovassa sijaitsevassa mallikeittiössä käyty "keittiökeskustelu". Keskusteluissa korostuivat amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten väliset poliittiset ja taloudelliset erot. Seuraavana vuonna Yhdysvaltojen U-2-vakoilukone syöksyi maahan Neuvostoliitossa. Jännitteet maiden välillä lisääntyivät.

 
Kenraali Douglas MacArthur, YK:n komentajakomentaja (istuu), tarkkailee Incheonin laivastopommitusta USS Mount McKinley -alukselta, 15. syyskuuta 1950.  


Mao Zedong ja Josif Stalin Moskovassa joulukuussa 1949.  


Presidentti Truman allekirjoittaa vuoden 1949 kansallisen turvallisuuslain muutoksen vieraiden kanssa Oval Officessa.  

Kuuban ohjuskriisi (1962)

Kun Yhdysvallat oli hyökännyt Kuubaan ja epäonnistunut Sikojenlahdella, Neuvostoliitto yritti toimittaa Kuubaan ydinohjuksia. Kuubassa olevien ohjusten avulla Neuvostoliitto olisi voinut tehokkaasti tähdätä lähes koko Yhdysvaltoihin. Vastauksena Yhdysvallat lähetti suuren määrän laivoja saartamaan Kuuban estääkseen Neuvostoliittoa jakamasta aseita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat, että Neuvostoliitto ei enää antaisi ydinaseita Kuuballe, jos Yhdysvallat ei hyökkää Kuubaan uudelleen. Tämä oli kylmän sodan korkein jännitysjakso, ja se oli lähimpänä ydinsotaa, jota mahdollisesti seurasi maailmanlaajuinen konflikti.

 
Heinäkuun 26. päivän liikkeen lippu  


Leonid Brežnev ja Richard Nixon Brežnevin Washingtonin-vierailun aikana kesäkuussa 1973; tämä oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen liennytyksen huippukohta.  

Lievennys (1962-1981)

Kuuban ohjuskriisin päättäneen sopimuksen jälkeen molempien osapuolten väliset suhteet rauhoittuivat. Useita sopimuksia, joiden tarkoituksena oli vähentää ydinaseiden määrää, allekirjoitettiin. Vuonna 1964 Yhdysvallat hyökkäsi presidentti Lyndon Johnsonin johdolla Pohjois-Vietnamiin, mikä johti amerikkalaisten ja Etelä-Vietnamin nöyryyttävään tappioon vuonna 1975. Tämän liennytyksen aikana Yhdysvallat alkoi rakentaa hyviä suhteita Kiinan kansantasavaltaan, joka oli aiemmin ollut Neuvostoliiton liittolainen.

 

End

Lievennyspolitiikka päättyi vuonna 1981, kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan määräsi massiivisen sotilaallisen vahvistamisen haastaakseen Neuvostoliiton vaikutusvallan kaikkialla maailmassa. Yhdysvallat alkoi tukea antikommunisteja kaikkialla maailmassa rahalla ja aseilla. Ajatuksena oli auttaa heitä kaatamaan kommunistihallitukset.

Neuvostoliiton talous oli tällä vuosikymmenellä hidas, koska sotilasmenot olivat kaikkien aikojen korkeimmillaan. Ne yrittivät pysyä Yhdysvaltojen mukana sotilasmenoissa, mutta eivät pystyneet siihen. Neuvostoliiton Afganistanin sodassa, joka alkoi vuonna 1979, neuvostoliittolaisilla oli vaikeuksia taistella vastarintaryhmiä vastaan, joista osa oli Yhdysvaltojen aseistamia ja kouluttamia. Neuvostoliiton epäonnistunutta hyökkäystä Afganistaniin verrataan usein Yhdysvaltain epäonnistumiseen Vietnamin sodan aikana.

1980-luvun lopulla Neuvostoliiton uusi johtaja Mihail Gorbatshov pyrki tekemään Yhdysvalloista liittolaisen sodan aiheuttamien maailmanlaajuisten ongelmien korjaamiseksi, ja lopullisena tavoitteena oli ydinaseiden poistaminen. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, koska Reagan vaati ydinohjuspuolustusjärjestelmää. Neuvostoliiton kansa oli jakautunut. Jotkut halusivat Gorbatshovin taistelevan kovemmin ydinaseiden poistamiseksi, mutta toiset eivät halunneet hänen puhuvan lainkaan Yhdysvaltojen kanssa. Sekavat tunteet loivat poliittisen sisäisen taistelun ilmapiirin, eikä kansaa enää yhdistetty yhden päämäärän taakse. Myös kommunistinen puolue alkoi murentua.

Berliinin muurin murtumisen jälkeen vuonna 1989 ja ilman kommunistista hallintoa, joka piti Neuvostoliiton muodostaneet maat koossa, se jaettiin pienempiin maihin vuonna 1991, kuten Venäjään, Ukrainaan, Liettuaan ja Georgiaan. Itä-Eurooppa köyhtyi ja hajosi ja palasi kapitalismiin. Kylmä sota oli ohi.

Kaikki historioitsijat eivät ole yhtä mieltä siitä, milloin kylmä sota päättyi. Joidenkin mielestä se päättyi, kun Berliinin muuri murtui, mutta toisten mielestä se päättyi, kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991.

 
Reagan puhuu Berliinin muurin Brandenburgin portilla, mikä innoitti Mihail Gorbatshovia "repimään tämän muurin alas".  


Gorbatshov ja Reagan allekirjoittavat keskipitkän kantaman ydinsopimuksen Valkoisessa talossa vuonna 1987.