Claudio Monteverdi (s. Cremona 15. toukokuuta 1567; k. Venetsia 29. marraskuuta 1643) oli varhaisbarokin merkittävin säveltäjä ja eräs musiikinhistorian tärkeimmistä sillanrakentajista renessanssin monofonisen ja polyfonisen perinteen sekä barokin uuden dramaattisen ilmaisun välillä. Hän eli aikana, jolloin musiikkityyli muuttui nopeasti: vanhoista monofonisista ja renessanssipolyfonisista käytännöistä siirryttiin puhuvaan lauluun, basso continuo -käytäntöön ja korostuneeseen tekstin ilmaisullisuuteen.

Monteverdi työskenteli pitkään Mantovassa Gonzagan hoveissa, missä hän oli keskeisessä asemassa uuden oopperamuodon kehityksessä. Vuonna 1613 hän siirtyi pysyvästi Venetsiaan, ja toimi sieltä käsin noin kolmenkymmenen vuoden ajan Pyhän Markuksen (San Marco) kirkon musiikinjohtajana (maestro di cappella) — tämä oli tuohon aikaan Italian arvostetuin musiikkitehtävä.

Monteverdi uudisti sävellystapaa monin tavoin. Hän sovelsi toisen käytännön (ital. seconda pratica) periaatteita, joissa tekstin ilmaisullisuus ja dramaattinen vaikutus saivat etusijan tiukkaan kontrapunktiin nähden. Tämä herätti vastustusta teoreetikoissa, mutta Monteverdi puolusti uutta lähestymistapaa ja osoitti sen musiikillisena tehokkuutena. Hän käytti voimakkaasti basso continuota, monipuolista orkestrointia, recitativoa ja arioso-tyyppiä luodakseen selkeämpää draamaa ja yksilöllistä ilmaisuvoimaa laulussa.

Monteverdin tuotanto on laaja: hän julkaisi yhdeksän kirjaa madrigaaleja, jotka osoittavat hänen kehityksensä polyfonisista lähtökohdista kohti dramaattisempaa, ilmeikkäämpää tyyliä. Lisäksi hän kirjoitti runsaasti kirkkomusiikkia ja instrumentaaleja.

Merkittävimpiin teoksiin kuuluvat:

  • L'Orfeo (Orfeo) — sävellyksenä ja esityksenä uraauurtava teos, joka esitettiin Mantovassa vuonna 1607 ja jota pidetään yhtenä ensimmäisistä todellisista oopperoista; teos yhdistää mytologisen kertomuksen tehokkaaseen musiikilliseen dramatisointiin.
  • Il combattimento di Tancredi e Clorinda — lyhyempi madrigaalinen scèna, joka demonstroi Monteverdin kykyä kuvata dramaattisia kohtaamisia ja aseellisia yhteenottoja musiikin keinoin.
  • Il ritorno d'Ulisse in patria ja L'incoronazione di Poppea — myöhäisemmät oopperat, joissa Monteverdi kehitti vielä pidemmälle draaman ja musiikin vuorovaikutusta, ja jotka kuuluvat uuden italialaisen oopperaperinteen keskeisiin teoksiin.
  • vuoden 1610 Vesperin (Vespro della Beata Vergine) — monumentaalinen vespers-kokoelma, joka yhdistää perinteistä motettityyliä ja uudempaa konsertoitua soinnillisuutta sekä sisältää sekä suurimuotoisia kuoro- ja soolo-osuuksia että instrumentaaliosuuksia.

Monteverdin merkitys on sekä historiallinen että musikaalinen: hän oli yksi ensimmäisistä säveltäjistä, joka kirjoitti oopperaa draaman ehdoilla ja kehitti musiikin ilmaisullisuutta niin, että sävellys palvelee tekstiä ja tunteiden kuvausta. Hänen työnsä vaikutti suoraan myöhempään barokkimusiikkiin ja oopperan kehitykseen Euroopassa.

Useimmat Monteverdin teoksista julkaistiin hänen elinaikanaan, ja ne ovat edelleen keskeisiä sekä esityskäytössä että tutkimuksessa. Hänen elämäntyönsä näyttää, miten perinteestä voi syntyä uutta: Monteverdi yhdisti vanhat muotokulmat ja tuoreiden ilmaisukeinojen energian tavalla, joka muutti länsimaisen taidemusiikin kulun.