Jalkaviulu (viola da gamba) on historiallinen jousisoitin, jota soitetaan jousella. Se kuuluu viulujen ja sellojen kanssa samaan perheeseen jousisoittimia, mutta eroaa modernista viulusta useilla tavoilla: jalkaviuluja soitettiin yleisesti 1400-luvulta 1400-luvulta aina 1700–1800-luvuille saakka 1800-luvulle, ja niillä oli oma runsaasti kehitetty soitin- ja sävellyskäytäntönsä.

Historia

Jalkaviulujen suosio kasvoi erityisesti renessanssin ja barokin aikana. Ne olivat keskeisiä kamariyhtyeissä eli "consorteissa" ja soivat sekä soolona että yhtyeissä. Kun 1600-luvulla 1600-luvulla syntyi modernimpi viuluperhe (viulu, alttoviulu, sello) ja konsertti- ja orkesteritoiminta laajeni, jalkaviulun asema muuttui: viuluperheen kehitys ja ihmisten käynti yhä useammin suurissa konserttisaleissa ja oopperoissa lisäsivät viulun ja sellon suosiota, jolloin jalkaviulut alkoivat väistyä. Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet keskeinen soitin suurissa orkestereissa, vaan säilyttivät asemansa lähinnä kamari- ja hovimusiikkikonteksteissa.

Rakenne ja ääni

Jalkaviuluja valmistettiin eri kokoisina — sisällyttäen sopraano-, altto-, tenori- ja bassimallit — ja ne pidettiin usein sylissä tai polvien välissä, mistä nimi da gamba (ital. "jalasta") on peräisin: pieniä soitinmalleja pidettiin sylissä ja isompia polvien välissä. Jalkaviulut erosivat moderneista viuluista monin tavoin: niissä oli tavallisesti kuusi (joissain malleissa seitsemän) kieltä, mutta rakenne, kielet ja viritys vaihtelivat alueittain ja aikakauden mukaan. Usein niissä oli nauhat eli frettilistaus otelaudalla, ja frettit olivat perinteisesti tehty suolinauhasta.

Soitin tuottaa pehmeämmän, lämpimämmän ja hieman hillitymmän soinnin kuin moderni viuluperhe; sen sointi sopii erityisen hyvin hiljaisempaan kamariympäristöön ja moniin barokkimusiikin ilmaisullisiin vivahteisiin.

Soittotapa ja tekniikka

Jalkaviulua soitettiin eri tavalla kuin nykyaikaisia viuluja: jousi pidettiin usein kämmen ylöspäin, toisin kuin nykyään viulujen, alttoviulujen ja sellojen yleinen yläote. Otelauta oli frettinen, joten intonaatio ja sävelkorjaukset tapahtuivat eri tavalla kuin fretittömissä viuluissa/selloissa, ja esitystyyliin kuului runsas ornamentointi, divisions-tyyliset variaatiot sekä sointukentän hellä ilmaisu.

Repertuaari ja merkittäviä tekijöitä

Jalkaviululle kirjoitettiin paljon soolohittejä ja kamarisävellyksiä etenkin Englannissa, Ranskassa ja Italiassa. Tunnettuja säveltäjiä ja virtuooseja ovat muun muassa Thomas Campionin ja Tobias Humen kaltaiset varhaisemmat tekijät sekä ranskalaiset mestarit kuten Marin Marais ja Antoine Forqueray, jotka laajensivat soittimen soolorepertuaaria barokin aikana. Lisäksi löytyi paljon sävellyksiä vihkonimikkeiksi, basso continuo -käyttöä sekä oppaita jalkaviulun soittotekniikkaan (esimerkiksi Christopher Simpsonin ja muiden kirjoitukset).

Hiipuminen ja herääminen

Viuluperheen nousun myötä jalkaviulujen käyttö julkisessa konserttitoiminnassa väheni 1700-luvun lopulta lähtien, mutta soitin ei kadonnut kokonaan: maan tasolla ja erityisissä piireissä jatkettiin soittoa ja rakennustaitoa. 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla historiallisesti informoidun esityskäytännön (early music) liikkeen myötä jalkaviulut ovat kokeneet vahvan renessanssin; nykyään soitin on vakiintunut osa varhaisbarokin ohjelmistoa, ja moderneja jalkaviuluja rakennetaan sekä sävelletään uutta musiikkia sekä sooloon että yhtyeisiin.

Nykyään jalkaviulun soittaminen kiinnostaa niin ammattilaisia kuin harrastajiakin, ja instrumentille on olemassa oppimateriaalia, soittokouluja sekä kansainvälisiä festivaaleja ja yhtyeitä, jotka ylläpitävät ja kehittävät perinnettä.