Club des Hashischins eli hasisklubi (joskus myös Club des Hashishins tai Club des Hachichins) oli pariisilainen tiede‑ ja taidepiiri, joka 1840-luvulla kokeili huumeiden, erityisesti hasiksen, vaikutuksia luovaan ajatteluun ja tietoisuuden muutoksiin. Klubia voi ymmärtää osana aikakauden orientalistista ihastusta ja kasvatettua kiinnostusta mielentilan vaihteluihin: sen jäsenet halusivat systemaattisesti kokeilla, mitä mielikuvitukselle ja luovuudelle tapahtuu, kun tajuntaa muutetaan kevyesti tai voimakkaammin.
Kerho toimi suunnilleen vuosina 1844–1849. Sen piiriin kuului joitakin Pariisin kirjallisesta ja taiteellisesta elämästä tunnetuimpia nimiä: tohtori Jacques‑Joseph Moreau, Théophile Gautier, Charles Baudelaire, Victor Hugo, Honoré de Balzac, Gérard de Nerval, Eugène Delacroix ja Alexandre Dumas, père. On syytä huomata, että jotkut mainituista olivat aktiivisia osallistujia, toiset enemmän vierailevia kiinnostuneita; kokoonpano vaihteli istunnoittain. Kuukausittaiset "istunnot" pidettiin Hôtel de Lauzunissa (tuolloin Hôtel Pimodan) Île Saint‑Louis'ssa, jossa tilaa oli sisustettu orientalistiseen tyyliin ja illan ohjelma noudatti rituaalimaisia muotoja.
Gautier kuvasi kokemuksiaan ja seurueen toimintaa artikkelissaan "Le Club des Hachichin", joka julkaistiin Revue des Deux Mondes -lehdessä helmikuussa 1846. Vaikka Gautieria on usein pidetty yhtenä klubin perustajista, hän itse kertoi saapuneensa istuntoon vasta tuona iltana ja kirjoitti siitä havainnoillisen reportaasin. Artikkeli levitti tietoa kerhosta laajemmin ja vaikutti siihen, miten aikakauden lukijat ymmärsivät hasiksen käytön kulttuurisessa ja taiteellisessa kontekstissa.
Kerhon jäsenet pukeutuivat usein "arabityylisiin" asuihin ja loivat illanviettoon eksoottisen tunnelman. He nauttivat kahvia, johon oli sekoitettu tiivistettyä kannabisainesta ja mausteita; resepti muistutti Lähi‑idästä tuttua majun‑tyyppistä seosta. Alkupäiväkirjoissa ja kertomuksissa mainittuja aineksia ovat olleet esimerkiksi kaneli, muskottipähkinä, pistaasipähkinä, sokeri, appelsiinimehu ja voi. Lopputulos kuvattiin usein paksuksi, vihreäksi tahnaksi, lähes hilloksi, jonka annostelua ja vaikutusta seurattiin tarkasti.
Tohtori Moreau (Myöhemmin tunnettu nimellä Moreau de Tours) oli kerhon lääketieteellinen asiantuntija ja teki huumeiden vaikutuksista systemaattisia havainnointeja. Hän julkaisi aiheesta tutkimuksen, jonka ranskalainen alkuperäisnimi oli Du hachisch et de l'aliénation mentale: études psychologiques; teos pyrki vertaamaan hashish‑indusoituja tiloja psykiatrisiin sairauksiin ja pohtimaan aineen käyttöä tutkimusvälineenä. Moreau havaitsi, että kannabistuotteet pystyivät matkimaan monia psyykkisen sairauden oireita ja että niiden avulla voitiin saada näkyville mielen mekanismeja, joita muuten oli vaikea tutkia.
Charles Baudelaire suhtautui kokemuksiin kriittisemmin: hän totesi, että vaikka huume saattoi tuottaa uusia ideoita ja erikoisia havaintoja, se muokkasi nopeasti käyttäjän persoonallisuutta ja saattoi tehdä luomisprosessista riippuvaisen aineen vaikutuksesta. Monet klubiaktiivit kokivatkin myöhemmin, että vain pilven alla syntyneet oivallukset tuntuivat luovalta tulvalta, mikä herätti huolta riippuvuudesta ja luovan autenttisuuden häviämisestä. Toisaalta Gérard de Nervalin ja muiden kuvaamat näyt olivat osaltaan myötävaikuttamassa symbolismin kehitykseen ja mytologisoivaan, unenomaisen estetiikan syntyyn.
Klubin toiminta hiipui 1840‑luvun lopulla. Syinä olivat kiinnostuksen laimeneminen, osin negatiiviset kokemukset ja 1848–1849 poliittinen sekä sosiaalinen myllerrys Ranskassa. Hasisklubin perintö kuitenkin säilyi: se jäi osaksi eurooppalaista kirjallista muistia esimerkkinä siitä, miten taiteilijat ja tutkijat kokeilivat tietoisuuden rajoja ja miten huumausaineet vaikuttivat taiteellisiin suuntauksiin. Nykyhistoriassa Club des Hashischins nähdään sekä kokeellisena tutkimusryhmänä että symbolismin ja dekadenttien liikkeiden varhaisena innoittajana, mutta myös varoituksena aineiden väärinkäytön riskeistä.