Creodontat ovat perinteisesti sukupuuttoon kuollut ryhmä nisäkkäiden, joka esiintyy fossiiliaineistossa paleoseenikaudelta aina miooseenikaudelle asti. Ne luokitellaan vanhoissa töissä usein sääntönä yhdeksi kokonaiseksi ryhmäksi mutta nykytutkimus osoittaa, että ”Creodonta” on todennäköisesti ei-luonnollinen (parafyletinen) taksoni: creodontit sisältävät useita erillisiä haaraumia, joilla on samanlainen lihansyöjä-ruokavalioon sopeutunut hampaisto. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että nykyaikaisten lihansyöjien ja kreodontien molempien ryhmien karnassihampaat eivät muodostu samoista hampaista, mikä on selkeä esimerkki evolutiivisesta yhteneväisyydestä.

Tunnuspiirteet

Kreodontit vaihtelivat kooltaan pienistä kissan- tai koiran kokoisista lajeista yli metrin kokoisiin petoihin. Niille oli tyypillistä:

  • pitkä, usein kapea kallo ja voimakkaat leukalihakset;
  • sahahalkaisun kaltaiseen lihansyöntiin erikoistuneet molaarit ja premolaarit (karnassiat), jotka kehittyivät eri hampaista kuin nykyisillä Carnivora-lajilla olevat karnassiat;
  • luuston rakenteessa vaihtelua — osa lajeista oli voimakkaarakenteisia ja maalla rypeviä, toiset ketteriä ja osin puissa liikkuvia;
  • ruokavalio, joka keskittyi lihaan mutta sisälsi lajeittain myös kaikkiruokaisuutta ja varhaisten kasvinsyöjien jäänteiden hyödyntämistä.

Levinneisyys ja fossiilit

Ensimmäiset kreodonttifossiilit tunnetaan paleoseenikaudelta (noin 60 miljoonaa vuotta sitten), ja ryhmän suurin menestyskausi oli eoseenikaudella, noin 55–35 miljoonaa vuotta sitten. Kreodontien fossiileja on löydetty laajasti Afrikasta, Euraasiasta ja Pohjois-Amerikasta, ja ne ovat olleet alueilla usein johtavia petoeläimiä. Ne kilpailivat sekä aikalaistensa mesonykidien (mesonykidien) että suurten kaikkiruokaisten entelodonttien (entelodonttien) kanssa, ja saattoivat lopulta syrjäyttää nämä ryhmät joillakin alueilla.

Ekologia ja elintavat

Kreodontit täyttivät monenlaisia ekologisia lokeroita: pienemmät lajit saalistivat hyönteisiä ja pieniä selkärankaisia, keskikokoiset lajit metsästivät jyrsijöitä ja lintuja, ja suuret hyaenodontimaiset petoeläimet (esim. Hyaenodon-tyyppiset suvut) aroilla ja avoimemmissa ympäristöissä saattoivat saalistaa jäniksiä, varhaisia alkueläimiä ja nuoria kasvinsyöjiä. Joillakin oksalla liikkuvilla suvuilla oli voimakkaat eturaajat ja koukkuuntuvat kynnet, kun taas suurimmilla lajeilla korostuivat kylkiluuta suojaavat rakenteet ja voimalihaksisto.

Kuolema sukupuuttoon — miksi ne hävisivät?

Kreodontien asema heikkeni vähitellen, kun Carnivora-lajille kuuluvat nykyaikaiset lihansyöjäryhmät kehittyivät ja levittäytyivät laajemmalle. Carnivora-ryhmällä oli useissa suhteissa etuja: kehittynyt karnassihampaiden asento, monipuolisempi aivokoko ja käyttäytymisen sopeutuvaisuus sekä mahdollisesti tehokkaampi lisääntyminen ja sosiaalinen metsästys. Lisäksi ilmastonmuutokset, elinympäristöjen muuttuminen ja uusien kilpailijoiden sekä saaliseläinten evoluutio loivat yhdistelmän paineita, jotka johtivat creodontien taantumiseen ja lopulta sukupuuttoon joillakin alueilla.

Joillakin alueilla, erityisesti Oligoseeniajan Afrikassa, kreodontit kuitenkin pysyivät johtavina petoina pidempään. Viimeinen tunnettu creodont-suku kuoli sukupuuttoon noin 8 miljoonaa vuotta sitten — esimerkiksi myöhäisen miotsoseen ajoittuvat Dissopsalis-fossiilit ovat esimerkki ryhmän pitkästä kestävyydestä. Lopulta nykyaikaiset lihansyöjät valtasivat niiden ekologiset markkinaraon.

Merkitys paleontologiassa

Creodontit ovat tärkeä ryhmä ymmärtäessä maapallon varhaisten mammalipetoeläinten ekologiaa ja evoluutiota. Niiden fossiilit kertovat sekä siitä, miten lihansyöjät sopeutuivat eri elinympäristöihin että siitä, miten samanlaisiin ratkaisuihin voidaan päästä erillisten evolutiivisten haarojen kautta (evolutiivinen yhteneväisyys). Aiheesta on laaja kirjallisuus, ja uusimmat filogeneettiset tutkimukset tarkentavat edelleen kreodontien paikannusta nisäkkäiden sukupuun eri haaroihin.