Paleoseeni on paleogeenin ensimmäinen geologinen aikakausi. Se alkoi liitukauden loputtua noin 66 miljoonaa vuotta sitten ja kesti noin 10 miljoonaa vuotta, päättyen noin 56 miljoonaa vuotta sitten. Paleoseenia seurasi eoseeni (eoseenikausi). Aikakausi jaetaan kansainvälisesti kolmeen eri ikäjaksoon: daniiniin, selandiiniin ja thanetiiniin.
Aikakauden alku – massasukupuuttoja ja geologiset vaikutukset
Paleoseeni alkoi ja päättyi merkittävien sukupuuttojen ja ympäristömuutosten sarjaan, jotka olivat luonteeltaan erilaisia. Aikakausi alkoi niin kutsutulla K/T‑ (nykyisin K–Pg) sukupuutostapahtumalla, jonka pääasiallisina syinä pidetään meteoriitin iskua (Chicxulubin kraatteri) ja laajaa vulkaanista basalttipurkausta, joka muodosti Deccanin ansat nykyisen Intian alueella. Nämä tapahtumat johtivat useiden eliöryhmien, esimerkiksi suurten ei‑linnun matelijoiden kuten dinosaurusten, pterosaurusten ja monien merireptilia‑ryhmien, massasukupuuttoon.
Ilmasto ja ympäristö
Paleoseenin ilmasto oli yleisesti ottaen lämmin ja kostea verrattuna nykyiseen — polaarialueilla kasvoi metsiä eikä merkittävää jääpeitettä ollut. Ajan kuluessa esiintyi kuitenkin vaihtelua: lämpimät olosuhteet laajenivat ja hiilidioksidipitoisuudet pysyivät korkeina, mutta ilmasto myös muuttui vaiheittain ennen paleoseeni–eoseeni-rajalla tapahtunutta voimakasta lämpenemistä. Tällä ajanjaksolla myös merien kemia ja hiiliravitsemus muuttuivat paikallisesti voimakkaasti.
Elämän toipuminen ja evoluutio
Kattavan sukupuuton jälkeen meri‑ ja maaekosysteemit alkoivat toipua ja monipuolistua nopeasti. Maaeläimistössä nisäkkäät alkoivat radiereida ja täyttää monia ekologisia lokeroita, joita dinosaurukset olivat aiemmin hallinneet. Varhaiset nisäkäslajit olivat pääosin pieniä, mutta paleoseenin kuluessa kehittyi useita kantamuotoja, joista myöhemmin kehittyivät mm. nykyiset lauma‑eläimet, hämähäkkieläimiä muistuttavat ryhmät ja varhaiset primaatit (plesiadapiformit).
Lintujen (neornitien) monimuotoisuus kasvoi, ja maalla menestyivät suuret lentokyvyttömät linnut, kuten esimerkiksi muinaisia Gastornis‑tyyppisiä lajeja. Kasvillisuus palautui suhteellisen nopeasti: angiospermit (kukkapuut) vakiinnuttivat asemansa, ja monia nykyisin tuntemiamme kasviryhmiä ilmestyi tai laajeni paleoseenin aikana.
Meressä foraminiferat, korallit ja muut pohjaeläimet sopeutuivat uusien olosuhteiden mukaan, mutta syvänmeren yhteisöt kärsivät paikallisista ja globaaleista happikatoon liittyvistä tapahtumista.
Paleoseeni–eoseeni‑rajalla tapahtunut muutos
Aikakauden loppua leimasi paleoseeni–eoseenin terminen maksimi, joka tunnetaan kansainvälisesti nimellä PETM (Paleocene–Eocene Thermal Maximum). Tämä lyhyt mutta voimakas lämpenemisjakso vaikutti nopeasti globaaliin ilmastoon ja meren kemiaan. PETM:n aikana valtamerien syvyyksistä puuttui paikoin happea (syvänmeren anoksinen tapahtuma, DOAE), mikä aiheutti merkittäviä kuolemia syvänmeren eliöissä. Tämän seurauksena 35–50 prosenttia syvänmeren pohjaeläimistä, kuten tietyistä foraminiferaa‑ryhmistä, katosi paikallisesti ja globaalit lajikoostumukset muuttuivat.
Merkitys geologialle ja biologialle
- Geologisesti paleoseeni merkitsee siirtymää liitukauden lopun dramaattisista tapahtumista kohti uudenlaista paleogeenista maailma‑järjestystä: tektoniset liikkeet jatkoivat mannerten järjestymisen muokkaamista ja vulkaaninen toiminta vaikutti ilmakehän koostumukseen.
- Biologisesti kyseessä oli elämän suuri uudelleenjärjestäytyminen: monet nykyisten ryhmien kantamuodot kehittyivät tai laajenivat tässä ajassa, erityisesti nisäkkäät ja linnut, ja nykyaikaiset ekosysteemit alkoivat muodostua.
Paleoseeni on siten keskeinen jakso ymmärrettäessä, miten elämä toipui massasukupuutosta, miten ilmasto ja meret reagoivat hiilen kiertoon liittyviin häiriöihin ja miten nykyisten eliöryhmien kantamuodot vakiintuivat.
