Savoijin herttuakunta oli monarkinen valtio, jonka hallitsijana oli Savoijien dynastia. Se sijaitsi pääosin Pohjois-Italiassa ja ulottui ajoittain myös Lounais-Ranskassa. Suku otti nimensä historiallisesta Savoyn alueesta (ransk. Savoie). Herttuakunnan asema ja rajat muuttuivat vuosisatojen kuluessa, kun Savoijien vaikutus kasvoi niin Alppien pohjois- kuin eteläpuolella.
Alun perin alue oli kreivikunta, joka korotettiin herttuakunnaksi vuonna 1416. Savoijien valta laajeni vähitellen sekä liittojen että sotien kautta; he hallitsivat tärkeitä alppipasseja ja pietarointikauppareittejä, mikä teki heistä strategisesti merkittävän tekijän Euroopan politiikassa.
Herttuakunnan historiallinen pääkaupunki oli Chambéry, mutta 1500-luvun puolivälissä hallitsijat siirsivät pääkaupungin etelämmäksi. Vuonna 1563 Emmanuel Philibert muutti hovin ja hallinnon Torinoon, joka sittemmin muodostui dynastian tärkeäksi asuin- ja hallintokeskukseksi. Kruununperijälle annettiin usein arvonimi Piemonten prinssin, ja perheen virallisena asuntona toimi muun muassa Torinon kuninkaallinen palatsi.
Savoijin valta-asema vahvistui edelleen 1600–1700-luvuilla. Heidän alueisiinsa kuului Piemonten maakuntaa ja ajoittain vaikutusalueita Milanon seudulla. 1700-luvun alussa herttuan arvo- ja valtapaikat muuttuivat: vuoden 1713 rauhansopimukset (Utrecht) ja niiden seuraukset johtivat siihen, että Savoijin hallitsijat saivat ensin Sisilian kuninkuuden ja myöhemmin — vuonna 1720 — vaihto-operaation myötä Sardinian kuningaskunnan kruunun, minkä myötä dynastian johtaja nousi kuninkaaksi ja valtio kehittyi kuningaskunnaksi (ns. Sardinian kuningaskunta, myöhemmin usein kutsuttu Piemontiksi tai Sardinia-Piemontiksi).
Herttuakunta oli kooltaan pieni suhteessa suuriin italialaisiin valtioihin, mutta sen dynastiset ja poliittiset suhteet olivat laajat. Se oli naapuri muun muassa Parman herttuakunnalle sekä suuremmalle ja vauraammalle Toscanan suurherttuakunnalle. Dynastiset avioliitot ja diplomatia liittivät Savoijin usein kiinteäksi osaksi laajempaa italialaista ja eurooppalaista valtapeliä.
1800-luvulla Savoijin valtiollinen keskus, kuningaskunta Sardinia, johti Italiaa yhdistänyttä liikettä (risorgimento). Sen hallitsijat ja pääministerit, kuten Camillo di Cavour, ajoivat kansallista yhdistymistä sekä modernisointia. Vuonna 1860, osana italialaista yhdistymisprosessia ja Ranskan antaman sotilaallisen tuen ehtona, Savoyn alueet sekä Nizza luovutettiin Ranskalle Torinon sopimuksen seurauksena. Lopullisesti Italian kuninkaaksi nousi Savoijin hallitsija, Viktor Emmanuel II:sta, ja vuonna 1861 syntyi yhdistynyt Italia, jossa Savoijien dynastia oli kuninkaallinen suku.
Savoijin herttuakunnan perintö näkyy yhä aluetta koskevassa arkkitehtuurissa, linnastoissa, oikeus- ja hallintokäytännöissä sekä kulttuurissa. Sen sijainti Alppien reunalla teki siitä historian saatossa tärkeän sillan eteläisen ja pohjoisen Euroopan välillä.
