Harmaavalas (Eschrichtius robustus) on paaluvala (suodatinsyöjä), jolla on jopa 25 cm:n (10 tuuman) paksuinen rasvakerros. Koska harmaavalasemo puolusti vasaansa niin raivokkaasti, että se saattoi hyökätä valaanpyytäjien kimppuun ja kaataa heidän veneitään, valaanpyytäjät kutsuivat harmaavalasta usein paholaiskalaksi. Harmaavalaat ovat kookkaita, matalaprofiilisia valaita, joiden iho on laikukas ja usein peittynyt simpukka- ja loismuodostumien jäljiltä syntyneillä arvilla.

Kuvaus ja tunnistettavat piirteet

Harmaavalas on keskimäärin 12–15 metriä pitkä, ja sen ruumiin muoto on tanakka. Yksi lajin tuntomerkeistä on selän alueella oleva pieni, hampumainen harjanne tai kyhmyjä (knuckles) peräaukon edessä sen sijaan, että sillä olisi selkäevä. Iho on harmaa ja laikukas, mikä johtuu arpeutumisesta ja kertyneistä levä- ja simpukkakasvustoista. Usein niiden ihossa näkyy myös paksuja simpukkaryhmiä ja valaanloisia.

Levinneisyys ja vaellus

Harmaavalas vaeltaa vuosittain laumoittain kylmistä, ravinnerikkaista pohjoisista ruokailualueista kohti lämpimiä tropiikin tai subtrooppisten alueiden lisääntymis- ja poikasten syntymisalueita. Tunnetuimmat vaellukset tapahtuvat Pohjoisella Tyynellämerellä, missä itäinen populaatio käy kesäisin Arktisen alueen merenpohjan tuntumassa syömässä ja talveksi suuntaa Baja Californian poukamiin lisääntymään ja synnyttämään. Vaelluksen pituus voi olla useita tuhansia kilometrejä suuntaansa.

Ravinto ja ruokinta

Harmaavalas on erikoistunut pohjan lähellä tapahtuvaan suodatusruokintaan: se kaivaa merenpohjasta sedimenttiä, imeskelee pohjaan tarttuneita pikkuravun ja muiden äyriäisten ryhmiä ja suodattaa ravinnon paaluissa. Pääasiallisina saaliksina ovat muun muassa pohjaeläimet kuten amfipodit, pienet äyriäiset ja muut benttiset eliöt. Harmaavalaat käyttävät suun ja kitalaen suodatusrakenteita ravinnon erottamiseen vedestä.

Syvyys ja sukelluskyky

Harmaavalaat ovat erittäin ketteriä uimareita; ne voivat sukeltaa jopa 30 minuuttia ja mennä 155 metrin syvyyteen, vaikka tyypillisesti ne ruokailijat viihtyvät matalammissa, rajatuissa saaristo- ja rannikkoalueissa, joissa ne käyttävät pohjanmakuuta ravinnon keräämiseen.

Lisääntyminen ja elinkaari

Harmaavalaiden lisääntyminen tapahtuu trooppisilla tai subtrooppisilla varvastheillä/tukialueilla, missä naaras synnyttää yleensä yhden poikasen kerrallaan. Lisääntymiskausi ja kantamisen kesto vaihtelevat, mutta poikanen syntyy suhteellisen suureena ja kehittyneenä, jonka emo suojelee tarkasti. Eliniäksi harmaavalaiden arvioidaan usein elävän useita vuosikymmeniä; yksilöitä on havaittu elävän yli 50-vuotiaiksi.

Kommunikaatio ja käyttäytyminen

Harmaavalaat ääntelevät murahduksia, naksahduksia ja vihellysääniä, joilla ne voivat kommunikoida toisten harmaavalaiden kanssa. Ne ovat sosiaalisia ja usein nähtävissä pareittain tai pienissä ryhmissä. Emo ja vasen muodostavat hyvin tiiviin siteen ensimmäisten elinkuukausien aikana.

Uhat ja suojelu

  • Perinteinen rannikko- ja teollinen valaanpyynti on voimakkaasti vähentänyt lajin kantaansa historian aikana, mutta tietyt populaatiot ovat sittemmin toipuneet osittain suojelutoimien ansiosta.
  • Nykyisiä uhkia ovat muun muassa verkkoihin tarttuminen ja kalastuskestävyys (verkko- ja onkiongelmat), alusten törmäykset, meriliikenteen ja teollisuuden melu, elinympäristöjen häviäminen sekä ilmastonmuutoksen vaikutukset meren ekosysteemeihin ja ravintoketjuihin.
  • Joissain alueissa läntinen tai harvinaisempi populaatio on edelleen erittäin uhanalainen ja tarvitsee erityistoimia suojeluun.

Kiinnostavia faktoja

  • Harmaavalas tunnetaan poikkeuksellisesta käyttäytymisestään pohjanmakuussa ruokailussa, mikä erottaa sen monista muista suurista valaista.
  • Sen paksu rasvakerros auttaa selviytymään kylmissä vesissä ja varastoi energiaa vaellusten ja lisääntymisen aikana.
  • Luonnossa emo voi puolustaa vasaa niin voimakkaasti, että se on historiallisesti johtanut vaaratilanteisiin ihmisten kanssa, minkä vuoksi valaanpyytäjät nimittivät sitä usein paholaiskalaksi.

Harmaavalas on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten lajit sopeutuvat erityisiin ekologisiin lokeroihin (kuten pohjaruokintaan) ja miten ihmisen toiminta voi vaikuttaa sekä negatiivisesti että suojelun kautta positiivisesti niiden eloonjäämiseen. Se on useissa maissa suojeltu ja tutkittu laji, jonka vaellusten seuraaminen antaa myös tietoa meriekosysteemien tilasta.