Manikealaisuus (nykypersiaksi [آیین مانی] virhe: {{lang}}: script: arab not supported for code: fa (help) Āyin e Māni) oli yksi merkittävimmistä Iranin gnostilaisista uskonnoista, joka syntyi Sassanidien Persiassa 200-luvulla. Sen perusti tunnettu opettaja ja kirjoittaja perustajaprofeetta Manin (syyriankielinen, ܡܐܢܝ, n. 210–276 jKr.). Manin omaa tuotantoa—erityisesti hänen kuutta pyhää kirjaansa—on säilynyt vain fragmentteina, mutta laaja käännös‑ ja käsikirjoitusaineisto eri kielillä antaa hyvän kuvan opista ja yhteisöjen elämästä. Manikealaisuus oli suurimmillaan 300–700-lukujen välillä ja tuli tunnetuksi laajasta levittäytymisestään: kirkkoja ja kirjoituksia löytyi idässä aina Kiinasta ja uiguurialueilta sekä lännessä Rooman valtakunnan alueelta.
Oppi ja käytännöt
Manikealaisuuden keskeinen piirre oli voimakas dualismi: maailmankuva perustui kahden perusvoiman, valon ja pimeyden, vastakkainasetteluun. Kaikki näkyvä aineellinen katsottiin osittain pimeyden vaikutukseksi ja valon osien vankeudeksi. Pelastus tapahtui valon vapauttamisen kautta, mikä edellytti tietoa, moraalista kurinalaisuutta ja rituaalista puhdistusta. Manin esitti itsensä viimeisenä profeettana, joka yhdistää elementtejä kristinuskosta, zoroastrismista ja buddhalaisuudesta.
Yhteisössä erotettiin tyypillisesti kaksi ryhmää: valitut (eli munkki‑tai nunnaluokka), jotka noudattivat ankaraa paastoa, celibaattoa ja yksinkertaista elämäntapaa, sekä kuulijat (yleisö, maallikot), jotka tukivat valittuja ja saattoivat elää vähemmän askeettisesti. Manikealaisuuteen kuului rukouksia, paastoja, aineellisten nautintojen ja seksuaalisuuden hillintää sekä taiteellista ilmaisua: Manilla oli myös maalaustaiteeseen ja valokuvamaiseen kuvitukseen perustuva hyvämaineinen perintö ”valaistuksen kuvina”.
Kirjallisuus ja kieliversiot
Manin kirjoituksista tunnetaan alun perin kuusi pääteosta, jotka kirjoitettiin syyrian arameaksi ja joita kutsuttiin usein pyhiksi kirjoiksi. Lisäksi Manin sanottiin kirjoittaneen mm. Shāpuragan-teoksen keskipersiaksi valitakseen Sassanidien kuninkaan huomion. Uskonnon leviämisen myötä tekstit käännettiin laajasti: idässä tehtiin käännöksiä keskipersiaksi, parthialaiseksi, sogdiankielelle sekä myöhemmin uiguuri- ja kiinankielisiksi versioiksi. Lännessä manikealaisia teoksia käännettiin mm. kreikaksi, koptiksi ja latinaksi. Monet säilyneet käsikirjoitot löydettiin arkeologisesti Turfanin ja Dunhuangin alueelta, mistä on saatu runsaasti tietoa opillisista vivahteista ja rituaaleista.
Leviäminen ja vainot
Manikealaisuus saavutti laajaa suosiota kansojen ja valtakuntien rajojen yli, mutta menestys herätti myös kilpailua ja vastustusta. Sen ajatonta ja synteettistä luonnetta pidettiin uhkana vakiintuneille uskonnollisille auktoriteeteille. Uskonto kohtasi vainoa sekä kristittyjen että zarathustralaisten piireissä ja myöhemmin myös islamilaisilla alueilla. Roomalais‑kristillinen kirjoittajakunta tuomitsi manikealaisuuden harhaoppisena; tunnettu esimerkki on pyhä Augustinus, joka oli itse nuoruudessaan kuulunut liikkeeseen ennen kääntymistään kristinuskoon ja kirjoitti siitä myöhemmin kritiikin.
Persiassa ja muissa lähi-idän alueissa manikealaisuus joutui toistuvasti persialaisten papiston vainon kohteeksi, ja Sassanidien aikoina sen harjoittajia saatettiin rankaista ankarasti. Islamin leviämisen myötä järjestäytynyt vaino ja poliittiset muutokset hajottivat monia yhteisöjä Lähi‑idässä. Toisaalta Idässä, erityisesti Keski‑Aasiassa ja Kiinassa, manikealaisuus jatkoi elämäänsä vuosisatoja; uiguurien hovissa manikealaisilla oli merkittävä asema ja uiguurikirjoitukset ovat olleet arvokas lähde uskon historian tutkimukselle.
Häviäminen ja perintö
Manikealaisuuden koko maailmanlaajuinen järjestelmä hälveni vähitellen keskiajan kuluessa. Vaikka varmat aikarajat vaihtelevat alueittain, manikealaisuuden muodot ovat ulottaneet vaikutuksensa eri tavoin aina keskiajalle saakka ja jälkiä esiintyi Etelä‑Kiinassa vielä myöhäiskeskiajalla; osa tutkimuksista katsoo, että manikealaismotiivit katosivat paikallisiksi kansanuskonnollisiksi piirteiksi ja feodaalisten uskontojen sekoittumiksi ennen 1500‑lukua.
Akateemisesti manikealaisuus on merkittävä tutkimuskohde, koska se näyttää, miten läpikotaisin synteettinen uskonto voi levitä eri kulttuurien välillä ja sopeutua niihin. Säilyneet tekstit ja arkeologiset löydöt tarjoavat arvokkaan kuvan uskonnon opista, kielivalikoimasta ja lähetystyöstä sekä niiden vuorovaikutuksesta muuhun uskonnolliseen ja kulttuuriseen ympäristöön.
