Jalo villi

Noble Savagen esihistoriaa

Seitsemännellätoista vuosisadalla romanttisen "primitivismin" yhtenä piirteenä "hyvän villin" hahmoa pidettiin eurooppalaisen sivilisaation häpeäpilkkuna, joka oli tuolloin raakalaismaisten uskonsotien kourissa. Ihmisiä kauhistutti erityisesti Pyhän Bartolomeuksen verilöyly (1572), jossa noin 20 000 miestä, naista ja lasta teurastettiin kolmen päivän aikana pääasiassa Pariisissa mutta myös kaikkialla Ranskassa. Tämä sai Montaignen kirjoittamaan kuuluisan esseensä "Kannibaalit" (1587), jossa hän totesi, että vaikka kannibaalit syövät toisiaan seremoniallisesti, eurooppalaiset käyttäytyvät vielä barbaarisemmin ja polttavat toisensa elävältä, koska ovat eri mieltä uskonnosta. Myös espanjalaisten valloittajien alkuperäiskansojen kohtelu aiheutti paljon huonoa omaatuntoa ja syytöksiä. Sen todistanut Bartolomé de las Casas oli ehkä ensimmäinen, joka ihannoi amerikkalaisten alkuperäiskansojen yksinkertaista elämää. Hän ja muut tarkkailijat ylistivät amerikkalaisten alkuperäiskansojen yksinkertaisia tapoja ja kertoivat, etteivät he kyenneet valehtelemaan. Eurooppalainen syyllisyys kolonialismista ja vastikään keksittyjen aseiden käyttämisestä ihmisiin, joilla ei ollut aseita, innoitti fiktiivisiä käsittelyjä, kuten Aphra Behnin romaani Oroonoko eli kuninkaallinen orja, joka kertoo orjakapinasta Surinamissa Länsi-Intiassa. Behnin tarina ei ollut ensisijaisesti vastalause orjuutta vastaan, vaan se oli kirjoitettu rahan vuoksi, ja se täytti lukijoiden odotukset noudattamalla eurooppalaisen romaaninovellin konventioita. Kapinan johtaja Oroonoko on aidosti jalo, sillä hän on periytyvä afrikkalainen prinssi, ja hän valittaa menetettyä afrikkalaista kotimaataan perinteisin kultaisen ajan termein. Hän ei ole villi vaan pukeutuu ja käyttäytyy kuin eurooppalainen aristokraatti. Irlantilainen näytelmäkirjailija Thomas Southerne sovitti Behnin tarinan näyttämölle ja korosti sen sentimentaalisia piirteitä. Ajan myötä tarinan katsottiin käsittelevän orjuuden ja kolonialismin kysymyksiä, ja se pysyi hyvin suosittuna koko 1700-luvun ajan.

Oroonoko tappaa Imoindan Thomas Southernen Oroonokon esityksessä vuonna 1776.

Termin "Noble Savage" alkuperä

Englanninkielessä ilmaisu Noble Savage esiintyy ensimmäisen kerran Drydenin näytelmässä The Conquest of Granada (1672): "Olen yhtä vapaa kuin luonto teki ihmisen, / ennen kuin orjuuden alhaiset lait alkoivat, / kun jalo villieläin juoksi metsissä." Termiä "jalo villi" alettiin kuitenkin käyttää laajalti vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloinkin halventavana terminä. Ranskassa termi oli ollut "hyvä villimies" (tai hyvä "villimies"), ja ranskaksi (ja jopa 1700-luvun englanniksi) sanalla "savage" ei välttämättä ollut sellaisia julmuuden konnotaatioita, joita me nykyään liitämme siihen, vaan se tarkoitti "villiä" kuten villi kukka.

Ihannoitu kuva "luonnon herrasmiehestä" oli osa kahdeksastoista-luvun sentimentalismia, kuten myös muutkin hahmot, kuten hyveellinen maitotyttö, palvelija, joka on herraa fiksumpi (kuten Sancho Panza ja Figaro lukemattomien muiden joukossa), ja yleinen teema alhaisen syntyperän hyveellisyydestä. Luonnon herrasmies, olipa hän sitten eurooppalaissyntyinen tai eksoottinen, kuuluu näiden trooppien joukkoon viisaiden egyptiläisten, persialaisten ja kiinalaisten rinnalla. Hän on aina ollut olemassa, Gilgamesh-eepoksesta lähtien, jossa hän esiintyy Enkidduna, eläinten kanssa elävänä villinä mutta hyvänä miehenä, ja keskiaikaisen Parsifalin oppimattomana mutta jalona ritarina. Jopa Raamatun Daavid, paimenpoika, kuuluu tähän kategoriaan. Se, että hyveellisyys ja alhainen syntyperä voivat elää rinnakkain, on itse asiassa Abrahamin uskonnon vanha periaate, mikä on erityisen selvää kristinuskon perustajan kohdalla. Samoin ajatus siitä, että yhteiskunnasta - ja erityisesti kaupungeista - vetäytyminen liittyy hyveellisyyteen, on alun perin uskonnollinen.

Hayy ibn Yaqdhan on islamilainen filosofinen kertomus (tai ajatuskokeilu), jonka Ibn Tufail on kirjoittanut kahdellatoista vuosisadalla Andalusiassa ja joka ylittää uskonnollisen ja maallisen välisen rajan. Tarina on kiinnostava, koska se oli uudenenglantilaisen puritaanisen jumalanpalvelijan Cotton Matherin tiedossa. Se on käännetty englanniksi (latinasta) vuosina 1686 ja 1708, ja se kertoo tarinan Hayysta, villistä lapsesta, jonka gaselli kasvattaa ilman ihmiskontaktia Intian valtameren autiolla saarella. Puhtaasti järkeään käyttäen Hayy käy läpi kaikki tiedon portaat ennen kuin hän pääsee ihmisyhteiskuntaan, jossa hän paljastuu luonnonuskonnon kannattajaksi, jonka Cotton Mather kristillisenä jumaluusoppineena samaisti alkukantaiseen kristinuskoon. Hayyn hahmo on sekä Luonnonihminen että viisas persialainen, mutta ei jalo villimies.

Amerikan intiaanien kuvauksen klassikko on Alexander Popen, epäilemättä aikansa kuuluisimman ja laajimmin käännetyn runoilijan, teos. Filosofisessa runossaan "Essee ihmisestä" (1734) Pope kirjoitti:

Katso, intiaani raukka, jonka kouluttamaton mieli /

Näkee Jumalan pilvissä tai kuulee hänet tuulessa; / Hänen sielunsa ylpeä Tiede ei koskaan opettanut harhailemaan / Kaukana kuin aurinkokävely tai maitotie; / Mutta yksinkertainen Luonto on antanut hänen toivolleen / Pilvisen kukkulan takana nöyreämmän taivaan; / Jonkun turvallisemman maailman metsän syvyydessä, / Jonkun onnellisemman saaren vesien aavikolla, / Missä orjat jälleen kerran näkevät isänmaansa, / Eivät paholaiset piinaa, kristityt janoavat kultaa. / Olla, se on hänen luontainen halunsa; / Hän ei pyydä enkelin siipeä, ei serafin tulta: / Vaan ajattelee, että kun pääsee tuohon taivaaseen, -

Hänen uskollinen koiransa pitää hänelle seuraa.

Popen runo ilmaisee järjen aikakaudelle tyypillisen uskomuksen siitä, että ihmiset ovat kaikkialla ja kaikkina aikoina samanlaisia, mikä oli myös kristillinen oppi (Pope oli katolilainen). Hän kuvaa intiaaninsa uhrina ("köyhä intiaani"), joka on yhtä hyvä tai jopa parempi ja siten yhtä pelastuksen arvoinen, vaikka hän on vähemmän oppinut ja vailla suurempia pyrkimyksiä kuin eurooppalainen kollegansa. Hän on "bon sauvage", mutta ei jalo.

Romanttisen primitivismin attribuutit

• Elämä sopusoinnussa luonnon kanssa
• Anteliaisuus ja epäitsekkyys
• Viattomuus
• Kyvyttömyys valehdella, uskollisuus
• Fyysinen terveys
• Ylellisyyden halveksunta
• Moraalinen rohkeus
• "Luonnollinen" älykkyys tai synnynnäinen, kouluttamaton viisaus.

Ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tacitus liitti kaikki nämä ominaisuudet saksalaisiin barbaareihin Germaniassaan, jossa hän asetti heidät toistuvasti vastakkain pehmentyneiden, roomalaistuneiden ja turmeltuneiden gallialaisten kanssa ja kritisoi samalla omaa roomalaista kulttuuriaan siitä, että se oli etääntynyt juuristaan - mikä oli tällaisten vertailujen ikuinen tehtävä. Germaanit eivät eläneet helppouden "kulta-aikaa", vaan he olivat sitkeitä ja tottuneita vastoinkäymisiin, ominaisuuksia, joita Tacitus piti parempina kuin sivistyneen elämän "pehmeyttä". Antiikissa tämä "kovan primitivismin" muoto, jota pidettiin joko toivottavana tai pakenevana, oli retorisessa vastakohdassa "pehmeän primitivismin" kanssa, joka liittyi visioihin kadonneesta helppouden ja yltäkylläisyyden kultaisesta ajasta.

Myös kovat primitivistit ihailivat kautta aikojen spartalaisten legendaarista sitkeyttä ja sotilaallista urheutta, ja 1700-luvulla eräs skotlantilainen kirjailija kuvaili Highlandin maanmiehiä näin:

He ovat uskomattoman pidättyväisiä ja kärsivällisiä nälässä ja väsymyksessä; he ovat niin terästäytyneitä sään suhteen, että matkoillaan, vaikka maa olisi lumen peitossa, he eivät koskaan etsi taloa tai muuta suojaa kuin ruudun, johon he kääriytyvät ja menevät nukkumaan taivaan peiton alle. Sellaisten ihmisten täytyy olla sotilaita, jotka ovat voittamattomia . . .

Aiheeseen liittyvät sivut

• Kolonialismi
• Imperialismi
• New Age
• Jean-Jacques Rousseau
• Tieteellinen rasismi
• Orjuus
• Valkoinen ylivalta