Jalo villi — määritelmä ja historia: käsitteen juuret ja merkitys
Tutustu "jalo villi" -käsitteeseen: määritelmä, juuret 1600–1700‑luvulla ja kulttuurinen merkitys primitivismin ja sentimentalismin kontekstissa.
Jalo villi on historian ja kulttuurisen keskustelun vakiintunut käsite, jolla tarkoitetaan idealisoitua kuvaa sivistyksestä ja moraalisesta korruptiosta vapaasta, "luonnollisesta" ihmistyypistä. Termiä on käytetty kuvaamaan ajatusta, jonka mukaan ilman yhteiskunnan ja sivistyksen vaikutusta ihmiset olisivat pohjimmiltaan hyviä ja viattomia.
Määritelmä ja merkitys
Ytimekkäästi sanottuna jalo villi yhdistää kaksi vastakkaista käsitettä: jalouden moraalinen arvo ja villiyden koskemattomuus tai luonnollisuus. Ajatus korostaa, että sivistys ja sivilisaatio eivät aina paranna ihmisluontoa; joskus ne voivat turmella yksilön hyveitä, tehdä käytöksestä teennäistä ja etäännyttää ihmisen alkuperäisistä arvoista.
Historia ja kehitys
Varsinaiset juuret löytyvät uuden ajan ajattelusta: ajatus alkoi esiintyä 1600-luvulla ja kehittyi laajemmin 1700-luvulla, jolloin sitä muokkasivat erityisesti valistusajan ja sentimentalismin virtaukset. Termi "jalo villi" esiintyi varhaisessa muodossaan kirjallisuudessa jo Drydenin teoksessa The Conquest of Granada (1672), mutta laajemmin ihannointi luonnollisesta ja sivistyksestä vapautetusta ihmisestä tuli tunnetuksi 18. vuosisadalla.
Keskeinen käänneajatus oli vastakohta perisyntiopille: sen sijaan, että ihmisluonto nähtäisiin synnynnäisesti turmeltuneena, jotkut ajattelijat korostivat ihmisen luonnollista hyvyyttä ja sitä, että yhteiskunta tai väärä kasvatus saa aikaan moraalista rappeutumista. Tämä ajatus syntyi osittain renessanssin humanismin ja valistuksen keskustelujen vaikutuksesta.
Keskeiset ajattelijat ja esimerkit
Yksi varhaisista kannattajista, joka ilmaisi ajatusta luonnon viattomuudesta, oli Anthony Ashley Cooper, 3. kreivi Shaftesbury. Hänen kannanottonsa kannusti kirjailijoita ja ajattelijoita etsimään "tapojen yksinkertaisuutta ja käytöksen viattomuutta", joka usein esiintyi ennen kaupankäynnin ja sivilisaation aiheuttamaa turmelusta — hänen katkelmansa tunnetaan suomennettuna muotoon: "etsimään sitä tapojen yksinkertaisuutta ja käytöksen viattomuutta, joka on usein tunnettu pelkkien villien keskuudessa, ennen kuin kaupankäyntimme turmeli heidät" (Neuvoja kirjailijalle, osa III. iii).
Myös esseisti Richard Steele otti kantaa ajankohtaisiin moraalikysymyksiin ja syytti aikansa tapojen turmeltuneisuutta usein väärästä kasvatuksesta. Myöhemmin Jean-Jacques Rousseau muotoili käsitettä edelleen vaikuttavalla tavalla — hänen ajatuksensa luonnontilasta ja ihmisen luonnollisesta hyvyydestä muovasivat käsitystä "jalo villistä" voimakkaasti ja levittivät sen Euroopan ajatteluun.
Primitivismin ja sentimentalismin rooli
Kahdeksannentoista vuosisadan primitivismin kultti ihannoi luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta. Jalo ja villi nähtiin usein arvokkaampina kuin erilaisten sivistyksen instituutioiden tuottamat muodot. Sentimentalismin kirjallisuudessa ja taiteessa korostettiin tunteita, vilpittömyyttä ja luonnollista hyvyyttä — kaikki elementtejä, jotka yhdistyivät jalo villin kuvassa.
Vaikutukset ja kritiikki
Jalo villi -kuva vaikutti laajasti kirjallisuuteen, filosofiaan ja myöhemmin myös kansallisiin myytteihin ja kansalliseen identiteettiin. Kuitenkin käsitteeseen liittyy myös problematiikkaa: se on usein idealisoinut ja yksinkertaistanut alkuperäiskansoja ja muita kulttuureja, mikä on johtanut väärinkäsityksiin ja jopa paternalismiin. Kolonialismin aikana tämä ilmiö saattoi toimia sekä romanttisena ihannointina että oikeutuksena erityyppisille interventioille.
Nykyajan antropologia ja historiantutkimus suhtautuvat käsitteeseen kriittisemmin: tutkijat korostavat, että "luonnollinen" ihmistila on historiallisesti ja kulttuurisesti rakentunut käsite, eikä yksiselitteisesti parempi tai moraalisesti puhtaampi kuin sivilisaatioiden muodot. Samalla käsite tarjoaa kuitenkin edelleen hedelmällisen peilin, jonka avulla voidaan kyseenalaistaa modernin yhteiskunnan arvoja ja etsiä vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää hyvinvointia ja moraalia.
Nykyinen merkitys
Tänään "jalo villi" on sekä kirjallisuuden ja filosofian historiallinen termi että metafora, jota käytetään keskusteltaessa luonnon, kulttuurin ja moraalin suhteesta. Se muistuttaa siitä, että sivistyksen tuomat hyödyt ja haitat kannattaa arvioida kriittisesti: mitä menetämme ja mitä saavutamme, kun siirrymme yksinkertaisemmasta elämänmuodosta monimutkaiseen yhteiskuntaan.
Lyhyesti: käsite on peräisin uusajan ajattelusta, saavutti laajan suosion 1700-luvulla ja on sittemmin herättänyt sekä ihailua että kriittistä arviointia — samaten se on säilyttänyt aseman kulttuurihistoriallisena käsitteenä, jonka juuret ja seuraukset ovat edelleen tutkijoiden ja kirjailijoiden kiinnostuksen kohteena.
Alkuperäisenä esityksenä mainittakoon vielä, että ajatus sai alkunsa 1600-luvulla ja kehittyi 1700-luvulla. Ajattelun varhaisista ilmaisuista löytyy myös viittauksia siihen, että ilman sivistystä ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä — ajatus, jota voi seurata ja kriittisesti arvioida edelleen nykyajassa (ajatus:).
Yksityiskohta Benjamin Westin teoksesta Kenraali Wolfen kuolema, joka on ihannoitu kuva Amerikan intiaanista.
Noble Savagen esihistoriaa
Seitsemännellätoista vuosisadalla romanttisen "primitivismin" yhtenä piirteenä "hyvän villin" hahmoa pidettiin eurooppalaisen sivilisaation häpeäpilkkuna, joka oli tuolloin raakalaismaisten uskonsotien kourissa. Ihmisiä kauhistutti erityisesti Pyhän Bartolomeuksen verilöyly (1572), jossa noin 20 000 miestä, naista ja lasta teurastettiin kolmen päivän aikana pääasiassa Pariisissa mutta myös kaikkialla Ranskassa. Tämä sai Montaignen kirjoittamaan kuuluisan esseensä "Kannibaalit" (1587), jossa hän totesi, että vaikka kannibaalit syövät toisiaan seremoniallisesti, eurooppalaiset käyttäytyvät vielä barbaarisemmin ja polttavat toisensa elävältä, koska ovat eri mieltä uskonnosta. Myös espanjalaisten valloittajien alkuperäiskansojen kohtelu aiheutti paljon huonoa omaatuntoa ja syytöksiä. Sen todistanut Bartolomé de las Casas oli ehkä ensimmäinen, joka ihannoi amerikkalaisten alkuperäiskansojen yksinkertaista elämää. Hän ja muut tarkkailijat ylistivät amerikkalaisten alkuperäiskansojen yksinkertaisia tapoja ja kertoivat, etteivät he kyenneet valehtelemaan. Eurooppalainen syyllisyys kolonialismista ja vastikään keksittyjen aseiden käyttämisestä ihmisiin, joilla ei ollut aseita, innoitti fiktiivisiä käsittelyjä, kuten Aphra Behnin romaani Oroonoko eli kuninkaallinen orja, joka kertoo orjakapinasta Surinamissa Länsi-Intiassa. Behnin tarina ei ollut ensisijaisesti vastalause orjuutta vastaan, vaan se oli kirjoitettu rahan vuoksi, ja se täytti lukijoiden odotukset noudattamalla eurooppalaisen romaaninovellin konventioita. Kapinan johtaja Oroonoko on aidosti jalo, sillä hän on periytyvä afrikkalainen prinssi, ja hän valittaa menetettyä afrikkalaista kotimaataan perinteisin kultaisen ajan termein. Hän ei ole villi vaan pukeutuu ja käyttäytyy kuin eurooppalainen aristokraatti. Irlantilainen näytelmäkirjailija Thomas Southerne sovitti Behnin tarinan näyttämölle ja korosti sen sentimentaalisia piirteitä. Ajan myötä tarinan katsottiin käsittelevän orjuuden ja kolonialismin kysymyksiä, ja se pysyi hyvin suosittuna koko 1700-luvun ajan.
Oroonoko tappaa Imoindan Thomas Southernen Oroonokon esityksessä vuonna 1776.
Termin "Noble Savage" alkuperä
Englanninkielessä ilmaisu Noble Savage esiintyy ensimmäisen kerran Drydenin näytelmässä The Conquest of Granada (1672): "Olen yhtä vapaa kuin luonto teki ihmisen, / ennen kuin orjuuden alhaiset lait alkoivat, / kun jalo villieläin juoksi metsissä." Termiä "jalo villi" alettiin kuitenkin käyttää laajalti vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja silloinkin halventavana terminä. Ranskassa termi oli ollut "hyvä villimies" (tai hyvä "villimies"), ja ranskaksi (ja jopa 1700-luvun englanniksi) sanalla "savage" ei välttämättä ollut sellaisia julmuuden konnotaatioita, joita me nykyään liitämme siihen, vaan se tarkoitti "villiä" kuten villi kukka.
Ihannoitu kuva "luonnon herrasmiehestä" oli osa kahdeksastoista-luvun sentimentalismia, kuten myös muutkin hahmot, kuten hyveellinen maitotyttö, palvelija, joka on herraa fiksumpi (kuten Sancho Panza ja Figaro lukemattomien muiden joukossa), ja yleinen teema alhaisen syntyperän hyveellisyydestä. Luonnon herrasmies, olipa hän sitten eurooppalaissyntyinen tai eksoottinen, kuuluu näiden trooppien joukkoon viisaiden egyptiläisten, persialaisten ja kiinalaisten rinnalla. Hän on aina ollut olemassa, Gilgamesh-eepoksesta lähtien, jossa hän esiintyy Enkidduna, eläinten kanssa elävänä villinä mutta hyvänä miehenä, ja keskiaikaisen Parsifalin oppimattomana mutta jalona ritarina. Jopa Raamatun Daavid, paimenpoika, kuuluu tähän kategoriaan. Se, että hyveellisyys ja alhainen syntyperä voivat elää rinnakkain, on itse asiassa Abrahamin uskonnon vanha periaate, mikä on erityisen selvää kristinuskon perustajan kohdalla. Samoin ajatus siitä, että yhteiskunnasta - ja erityisesti kaupungeista - vetäytyminen liittyy hyveellisyyteen, on alun perin uskonnollinen.
Hayy ibn Yaqdhan on islamilainen filosofinen kertomus (tai ajatuskokeilu), jonka Ibn Tufail on kirjoittanut kahdellatoista vuosisadalla Andalusiassa ja joka ylittää uskonnollisen ja maallisen välisen rajan. Tarina on kiinnostava, koska se oli uudenenglantilaisen puritaanisen jumalanpalvelijan Cotton Matherin tiedossa. Se on käännetty englanniksi (latinasta) vuosina 1686 ja 1708, ja se kertoo tarinan Hayysta, villistä lapsesta, jonka gaselli kasvattaa ilman ihmiskontaktia Intian valtameren autiolla saarella. Puhtaasti järkeään käyttäen Hayy käy läpi kaikki tiedon portaat ennen kuin hän pääsee ihmisyhteiskuntaan, jossa hän paljastuu luonnonuskonnon kannattajaksi, jonka Cotton Mather kristillisenä jumaluusoppineena samaisti alkukantaiseen kristinuskoon. Hayyn hahmo on sekä Luonnonihminen että viisas persialainen, mutta ei jalo villimies.
Amerikan intiaanien kuvauksen klassikko on Alexander Popen, epäilemättä aikansa kuuluisimman ja laajimmin käännetyn runoilijan, teos. Filosofisessa runossaan "Essee ihmisestä" (1734) Pope kirjoitti:
Katso, intiaani raukka, jonka kouluttamaton mieli /
Näkee Jumalan pilvissä tai kuulee hänet tuulessa; / Hänen sielunsa ylpeä Tiede ei koskaan opettanut harhailemaan / Kaukana kuin aurinkokävely tai maitotie; / Mutta yksinkertainen Luonto on antanut hänen toivolleen / Pilvisen kukkulan takana nöyreämmän taivaan; / Jonkun turvallisemman maailman metsän syvyydessä, / Jonkun onnellisemman saaren vesien aavikolla, / Missä orjat jälleen kerran näkevät isänmaansa, / Eivät paholaiset piinaa, kristityt janoavat kultaa. / Olla, se on hänen luontainen halunsa; / Hän ei pyydä enkelin siipeä, ei serafin tulta: / Vaan ajattelee, että kun pääsee tuohon taivaaseen, -
Hänen uskollinen koiransa pitää hänelle seuraa.
Popen runo ilmaisee järjen aikakaudelle tyypillisen uskomuksen siitä, että ihmiset ovat kaikkialla ja kaikkina aikoina samanlaisia, mikä oli myös kristillinen oppi (Pope oli katolilainen). Hän kuvaa intiaaninsa uhrina ("köyhä intiaani"), joka on yhtä hyvä tai jopa parempi ja siten yhtä pelastuksen arvoinen, vaikka hän on vähemmän oppinut ja vailla suurempia pyrkimyksiä kuin eurooppalainen kollegansa. Hän on "bon sauvage", mutta ei jalo.
Romanttisen primitivismin attribuutit
- Elämä sopusoinnussa luonnon kanssa
- Anteliaisuus ja epäitsekkyys
- Viattomuus
- Kyvyttömyys valehdella, uskollisuus
- Fyysinen terveys
- Ylellisyyden halveksunta
- Moraalinen rohkeus
- "Luonnollinen" älykkyys tai synnynnäinen, kouluttamaton viisaus.
Ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tacitus liitti kaikki nämä ominaisuudet saksalaisiin barbaareihin Germaniassaan, jossa hän asetti heidät toistuvasti vastakkain pehmentyneiden, roomalaistuneiden ja turmeltuneiden gallialaisten kanssa ja kritisoi samalla omaa roomalaista kulttuuriaan siitä, että se oli etääntynyt juuristaan - mikä oli tällaisten vertailujen ikuinen tehtävä. Germaanit eivät eläneet helppouden "kulta-aikaa", vaan he olivat sitkeitä ja tottuneita vastoinkäymisiin, ominaisuuksia, joita Tacitus piti parempina kuin sivistyneen elämän "pehmeyttä". Antiikissa tämä "kovan primitivismin" muoto, jota pidettiin joko toivottavana tai pakenevana, oli retorisessa vastakohdassa "pehmeän primitivismin" kanssa, joka liittyi visioihin kadonneesta helppouden ja yltäkylläisyyden kultaisesta ajasta.
Myös kovat primitivistit ihailivat kautta aikojen spartalaisten legendaarista sitkeyttä ja sotilaallista urheutta, ja 1700-luvulla eräs skotlantilainen kirjailija kuvaili Highlandin maanmiehiä näin:
He ovat uskomattoman pidättyväisiä ja kärsivällisiä nälässä ja väsymyksessä; he ovat niin terästäytyneitä sään suhteen, että matkoillaan, vaikka maa olisi lumen peitossa, he eivät koskaan etsi taloa tai muuta suojaa kuin ruudun, johon he kääriytyvät ja menevät nukkumaan taivaan peiton alle. Sellaisten ihmisten täytyy olla sotilaita, jotka ovat voittamattomia . . .
Aiheeseen liittyvät sivut
- Kolonialismi
- Imperialismi
- New Age
- Jean-Jacques Rousseau
- Tieteellinen rasismi
- Orjuus
- Valkoinen ylivalta
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä on jalo villi?
V: Jalo villi on 1600-luvulta peräisin oleva käsite, jonka mukaan ihmiset ovat ilman sivistystä luonnostaan hyviä ja sivistys turmelee heidät.
K: Milloin jalon villin käsite kehittyi?
V: Jalon villin käsite kehittyi 1700-luvulla.
K: Kuka ilmaisi jalon villin ajatuksen ensimmäisten joukossa?
V: Yksi ensimmäisistä, joka ilmaisi ajatuksen jalosta villistä, oli Shaftesbury.
K: Mitä Shaftesbury uskoi siitä, milloin ihminen oli "turmeltunut"?
V: Shaftesbury uskoi, että kauppa ja sivistys "turmelivat" ihmiset.
K: Mikä oli vastakohta perisyntiopille?
V: Perisyntiopin vastakohta oli ajatus jalosta villistä.
K: Mikä oli 1700-luvun "primitivismin" kultti?
V: Kahdeksannentoista vuosisadan "primitivismin" kultti oli ajatus siitä, että jalo, sivistyksen turmelematon villi oli arvokkaampi ja aidosti jalompi kuin nykyaikainen sivistyneen koulutuksen tuote.
K: Milloin ilmaisu "jalo villi" esiintyi ensimmäisen kerran?
V: Ilmaisu "jalo villi" esiintyi ensimmäisen kerran Drydenin teoksessa The Conquest of Granada (1672).
Etsiä