Daavid: Israelin kuningas, Salomonin isä ja raamatullinen hahmo

Daavid oli nuorin paimen Iisain kahdeksasta pojasta; Iisain oli Ruutin pojanpoika (Ruut 4: 17, 22). Daavid oli isänsä tavoin paimen. Kun hän hoiti lampaita, hän käytti narua estääkseen villieläimiä vahingoittamasta niitä. Hän myös soitti harppua. Monet hänen elämänsä aikana kirjoittamistaan lauluista löytyvät Psalmien kirjasta.

Kun Saul, Israelin ensimmäinen kuningas, ei totellut Herran wikt:käskyä tuhota Amalek, Jumala lähetti häneen pahan hengen piinaamaan häntä. Hän kutsui paimen Daavidin palatsiinsa, koska Daavid osasi soittaa harppua, ja pehmeä musiikki rauhoitti Saulia, kun paha henki piinasi häntä. Saul "piti hänestä kovasti, ja Daavidista tuli yksi hänen haarniskankantajistaan". Niinpä "...aina kun Jumalan henki tuli Saulin päälle, Daavid otti harppunsa ja soitti sitä. Silloin Saulille tuli helpotus; hän tunsi olonsa paremmaksi, ja paha henki lähti hänestä." Hän asettaa tietämättään hoviinsa henkilön, jonka Jumala valitsi hänen tilalleen.

Kun Daavid oli noin kahdentoista vuoden ikäinen, hänen vanhempien veljiensä oli liityttävä armeijaan taistelemaan Israelin puolesta kuningas Saulin johdolla. Hänen isänsä oli huolissaan heistä ja lähetti Daavidin katsomaan, miten heidän käy. Hän otti harppunsa mukaansa, ja kuningas Saul, joka oli hyvin levoton, kuuli hänen soittonsa ja piti sitä rauhoittavana. Hän pyysi Daavidia jäämään armeijan mukana.

Daavidin saapuessa paikalle jättiläismäinen filistealainen vihollinen, Goljat, pilkkasi israelilaisia ja Jumalaa sanoen: "Kuka tulee ja taistelee minua vastaan? Jos hän voittaa, meistä tulee teidän orjianne, mutta jos minä voitan, teistä tulee meidän orjiamme!" Kaikki israelilaiset pelkäsivät. Kun Daavid näki tämän, hän suuttui kovasti ja sanoi: "Minä menen ja taistelen häntä vastaan!"

Daavidin usko oli hyvin erilainen kuin kuningas Saulin, joka Jumalaa ajattelematta sanoi heti: "Sinä et kykene... olet vain poika...". Mutta Daavid sanoi luottavaisesti: "Herra, joka pelasti minut leijonan ja karhun käpälästä, pelastaa (pelastaa) minut tämän filistealaisen kädestä." Hän ei luottanut omiin taistelutaitoihinsa vaan Jumalan voimaan, jonka kunniaa filistealaiset olivat loukanneet ja jonka liiton lupaukset israelilaiset olivat unohtaneet.

Kun kuningas Saul näki, että Daavid oli tarpeeksi rohkea taistelemaan Goljatia vastaan, hän suostui lähettämään hänet. Saul antoi Daavidille haarniskaa ja aseita, mutta ne olivat hänelle liian raskaita. Daavid sanoi Saulille, että hän käyttäisi sen sijaan slingiä. Sitten hän käytti sileää kiveä ja löi Goljatia otsaan, jolloin tämä kuoli välittömästi. Daavid katkaisi Goljatin pään Goljatin omalla miekalla. Vaikka Saul oli tyytyväinen voittoon, hän alkoi huolestua siitä, että Daavid alkaisi tavoitella valtaa.

Myöhemmin kuningas Saul nimitti Daavidin erinomaisten taistelutaitojen ja Jumalalle osoitetun uskollisuuden vuoksi Daavidin korkeaan sotilasarvoon ja nai hänet oman tyttärensä Michalin kanssa. Aina kun Daavid lähti taisteluun, hän palasi sieltä voittajana, ja koko kansa oli häneen tyytyväinen, ja kuningas Saul piti häntä hyvin arvossa. Daavidista tuli Saulin pojan Joonatanin läheinen kumppani ja ystävä. Mutta eräänä päivänä, kun kuningas Saul oli tulossa ulos tervehtimään kansaansa, kaupungin naiset tulivat ulos laulamaan ja tanssimaan tamburiinien ja luuttujen kanssa. Ja tanssiessaan he lauloivat seuraavat sanat:

Kun Saul kuuli tämän laulun, hänet valtasi raivo ja kateus, ja hän alkoi epäillä, että kansa piti Daavidista enemmän kuin hänestä.

Saulin mustasukkaisuus alkoi sitten kuumentua vihaksi, ja hän halusi tappaa Daavidin, mutta ei vielä omin käsin - ja niinpä hän pyysi Daavidia naimisiin tyttärensä Merabin kanssa, mutta Daavid kieltäytyi kohteliaasti, ja Merab meni naimisiin Meholasta kotoisin olevan Adrielin kanssa. Sitten hän taas pyysi Daavidia naimaan Michalin, joka oli rakastunut Daavidiin. Daavid kieltäytyi jälleen. Lopulta hän pyysi häntä tuomaan sata filistealaisten esinahkaa, ja sitten hän antaisi morsiamen. Kun Daavid kuuli tämän, hän ilahtui siitä, että hänestä tulisi Saulin vävy, ja suostui. Saul ajatteli: "Nyt hänet tapetaan filistealaisten kädestä!" Saul ajatteli: "Nyt hänet tapetaan filistealaisten kädestä!" Mutta Jumala oli Daavidin kanssa, eikä hänelle käynyt kuinkaan. Saul käski Joonatania ja kaikkia virkamiehiä tappamaan Daavidin, mutta Joonatan rakasti Daavidia hyvin paljon (ja oli tehnyt hänen kanssaan ystävyyssopimuksen) ja varoitti Saulia siitä. Saul kuunteli, mutta myöhemmin hän suuttui jälleen ja yritti edelleen tappaa Daavidin. Monta kertaa Daavid ei tappanut Saulia, kun hänellä oli siihen tilaisuus, vaan sanoi sen sijaan: "Miten voin tappaa Herran voidellun?" ja säästi Saulin; ja monta kertaa Saul siunasi Daavidin ja teki parannuksen ja päätti lopettaa yritykset tappaa Daavid - mutta hän palasi aina keihään kanssa.

Taistelussa filistealaisia vastaan Saulin pojat Joonatan, Abinadab ja Malki-Shua saivat surmansa (eloonjäänyt poika, Ish-Bosheth tai Esh-Baal, nousi myöhemmin Abnerin toimesta kuninkaaksi). Saul haavoittui, ja hän käski haarniskansa kantajaa tappamaan hänet ennen kuin "...nämä ympärileikkaamattomat kaverit tulevat ja ajavat minut läpi ja pahoinpitelevät minua". Haarniskan kantaja ei uskaltanut tehdä sitä, joten Saul "...otti oman miekkansa ja kaatui siihen" ja tappoi itsensä. Myös haarniskan kantaja tappoi itsensä. "Niin Saul ja hänen kolme poikaansa ja hänen haarniskankantajansa ja kaikki hänen miehensä kuolivat yhdessä samana päivänä."

Eräs amalekilainen tuli Daavidin luo ja valehteli tappaneensa Saulin, luultavasti toivoen, että Daavid palkitsisi hänet. Daavid tajusi, että Saul oli kuollut, repi vaatteensa ja itki. Hän ei ollut iloinen kuullessaan, että Saul oli kuollut, ja hän jopa tappoi amalekilaisen luullessaan, että tämä oli Saulin murhaaja. Hänet voideltiin uudelleen kaikkien nähden.

Sillä välin Saulin ainoa jäljellä oleva poika Ish-Boset, Abner, Saulin sukulainen, teki hänestä kuninkaan. "Sota Saulin suvun ja Daavidin suvun välillä kesti pitkään. Daavid vahvistui ja vahvistui, kun taas Saulin suku heikkeni ja heikkeni.", Myöhemmin Abner makasi yhden Saulin jalkavaimon kanssa, ja Ish-Boset kysyi: "Miksi sinä makasit isäni jalkavaimon kanssa?". Ish-Boset epäili, että Abner halusi tulla kuninkaaksi hänen sijastaan (kuninkaan jalkavaimon kanssa nukkumista pidettiin hyvin tärkeänä). Abner suuttui kovasti ja päätti auttaa Daavidia sen sijaan. Daavidin armeijan komentaja Joab ei kuitenkaan pitänyt Abnerista, koska Abner oli tappanut hänen veljensä. Ehkä hän myös ajatteli, että hänen työnsä armeijan johtajana ei olisi turvassa, jos Abner auttaisi Daavidia, koska Abnerilla oli paljon valtaa Israelin pohjoisissa heimoissa. Niinpä Jooab tappoi hänet puukottamalla häntä vatsaan. Daavid kirosi Jooabia Abnerin murhasta ja sanoi, ettei hän osallistunut tappamiseen.

Kun Ish-Boset kuuli Abnerin kuolleen, hän huolestui suuresti: pohjoiset heimot olivat nyt ilman vahvaa johtajaa. Kaksi miestä, Rekab ja hänen veljensä Baana, surmasivat Ish-Bosetin hänen talossaan ja veivät hänen päänsä Daavidille sanoen: "Tänä päivänä Herra on kostanut herrani, kuninkaan, Saulille." Hän sanoi: "Tänä päivänä Herra on kostanut Saulille." Daavid suuttui kovin ja tappoi heidät: hän katkaisi Ish-Bosetin tappaneet kädet ja uutisen mukana juosseet jalat. He hautasivat Ish-Bosetin pään Abnerin hautaan.

Silloin kaikki Israelin sukukunnat tulivat Daavidin luo ja tekivät hänet Israelin kuninkaaksi.

Muutama vuosi sen jälkeen, kun Daavid oli valloittanut Jerusalemin, hän kysyi: "Onko ketään... kenelle voisin osoittaa ystävällisyyttä Joonatanin tähden?" Muistaen antamansa lupauksen. He löysivät kuningas Saulin palvelijan nimeltä Ziba, joka kertoi, että siellä oli vielä Joonatanin poika, joka oli rampa molemmista jaloista ja jonka nimi oli Mefiboset. Daavid kertoi Mefibosetille, että hän saisi takaisin kaiken sen maan, joka Saulilla oli ollut hänen ollessaan kuninkaana, ja että Mefiboset saisi aina syödä hänen pöydässään - se oli suuren kunnian merkki. Mefiboset kumartui ja huusi: "Mikä sinun palvelijasi on, että otat huomioon minunlaiseni kuolleen koiran?" Siitä lähtien Mefiboset asui Jerusalemissa ja söi aina kuninkaan pöydässä kuin yksi Daavidin pojista.

Eräänä päivänä Daavid käveli palatsinsa katolla, kun hän näki hyvin kauniin naisen kylpemässä. Daavid sai selville, että naisen nimi oli Batseba, Eliamin tytär ja heettiläisen Uurian vaimo, joka oli yksi Daavidin kuninkaallisista vartijoista. Daavid "lähetti sanansaattajat hakemaan häntä... ja hän makasi hänen kanssaan". Tämän vuoksi Daavid rikkoi lopulta kuudennen, seitsemännen, yhdeksännen ja kymmenennen käskyn Hän tuli pian raskaaksi. Lain mukaan sekä Daavidin että Batseban oli kuoltava syntinsä vuoksi. Daavid pakotti Uurian palaamaan taistelusta ja yritti saada hänet palaamaan kotiin ja makaamaan Batseban kanssa, jotta kaikki luulisivat, että kyseessä olisi Uurian poika. Mutta Uuria ei lähtenyt kotiin sanoen: "Arkki ja Israel ja Juuda asuvat teltoissa... Miten voisin mennä kotiini... ja maata vaimoni kanssa?". Hänen antaumuksensa osoitti, kuinka syntinen Daavid oli. Lopulta, kun Daavid ei voinut saada häntä lähtemään kotiin, hän päätti pakottaa Uurian kuolemaan, jotta hän voisi itse naida Batseban nopeasti. Hän sanoi: "Laita Uuria etulinjaan, jossa taistelut ovat kiivaimpia (väkivaltaisimpia). Sitten vetäydy (mene pois) hänen luotaan, jotta hänet lyödään maahan ja hän kuolee." Tämän vuoksi Uuria kuoli.

Daavid meni naimisiin Batseban kanssa, mutta "...se, mitä Daavid oli tehnyt, ei miellyttänyt Herraa." Niinpä profeetta Naatan meni ja kertoi hänelle, että hän oli tehnyt hyvin pahan synnin. Daavid näki olevansa syyllinen ja oli hyvin pahoillaan. Hän sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan." Naatan kertoi Daavidille, että hän sai anteeksi, eikä Herra armollisesti antanut Daavidin kuolla, kuten lain mukaan piti. Naatan kuitenkin sanoi, että Batseban ensimmäinen poika, joka oli syntynyt heidän syntiensä seurauksena, kuolisi. Kun Naatan oli lähtenyt kotiin, lapsi sairastui ja kuoli. Daavid oli hyvin surullinen, mutta hyväksyi nöyrästi syntinsä seuraukset. Batseba sai toisen pojan, ja he antoivat hänelle nimen Salomo. Herra rakasti häntä ja käski nimetä hänet Jedidaksi (se tarkoittaa Herran rakastamaa) Tämä nimi osoitti, että Herra rakasti Salomoa siitä lähtien, kun hän oli syntynyt, ja se osoitti myös, että Herra rakasti yhä Daavidia, vaikka hän oli tehnyt syntiä.

Daavidin sukuun kuuluneen kuningas Zedekian kukistamisen jälkeen hänen sukujuuriaan jatkoivat eksilarkit.Eksilarkkien suvun jälkeläisiä asui eri paikoissa vielä kauan sen jälkeen, kun virka oli kuollut sukupuuttoon. Hiskian jälkeläinen Hiyya al-Daudi, Andalusian gaon, kuoli Abraham ibn Daudin mukaan vuonna 1154 Kastiliassa. Useat suvut johtivat vielä 1300-luvulla sukujuurensa Joosiaan, Chorasaniin karkotetun Daavid ben Zakkain veljeen (ks. sukuluettelot teoksessa [Lazarus 1890] s. 180 ja sitä seuraavat). Karaiittisten eksilarkkien jälkeläisiin on viitattu edellä.Useat juutalaiset suvut Iberian niemimaalla ja Mesopotamiassa jatkoivat myöhäiskeskiajalla perinnettä eksilarkkien jälkeläisistä, kuten Abravanelin, Benvenisten, Hajj Yachyan ja Ben-Davidin suvut. Erään perinteen mukaan myös Juuda Loew ben Bezalelin sukujuuret juontavat juurensa babylonialaisiin eksilarkkeihin (geonien aikana) ja siten myös Daavidin dynastiaan, mikä on kuitenkin kiistanalaista. Toisen perimätiedon mukaan Belziin (hasidien dynastiaan) kuuluva amsterdamilainen rabbi Elazar Rokeach oli kuningas Daavidin suvun jälkeläinen. Myös toinen rabbidynastian Charlap on tiettävästi peräisin kuningas Daavidin suvusta.

Leonard Cohenin laulussa "Hallelujah" on viittauksia Daavidiin ("oli salainen sointu, jota Daavid soitti, ja se miellytti Herraa", "Hämmentynyt kuningas säveltää Hallelujahin") ja Batsebaan ("näit hänen kylpevän katolla") sen ensimmäisissä säkeistöissä.