Parsifal — Richard Wagnerin kolminäytöksinen ooppera (1882)
Parsifal on Richard Wagnerin kolminäytöksinen ooppera. Wagner otti suurimman osan tarinasta saksalaisen runoilijan Wolfram von Eschenbachin keskiaikaisesta runosta Parzival. Se oli viimeinen ooppera, jonka Wagner sai valmiiksi. Hän alkoi miettiä sitä vuonna 1857, mutta työsti sitä vasta sen jälkeen, kun hän oli saanut valmiiksi neljän oopperan sarjan, joka tunnetaan nimellä Ring-sykli ja joka esitettiin kokonaisuudessaan vuonna 1876 Bayreuthiin rakentamassaan erityisessä teatterissa (Festspielhaus). Wagner sävelsi oopperansa Parsifal niin, että se sopisi tämän uuden teatterin äänimaailmaan. Se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Tarina liittyy Arthurin legendoihin.
Wagner antoi teokselle saksankielisen alaotsikon Bühnenweihfestspiel, joka voidaan kääntää esimerkiksi ”näyttämön vihkimisfestivaalioopperaksi” tai ”näyttämön pyhitysnäytelmäksi”. Ensiesitys pidettiin Bayreuthin Festspielhausissa 26. heinäkuuta 1882, ja sen ensimmäisenä kapellimestarina toimi Hermann Levi. Esityksen ympärillä oli ajoittain kiivasta keskustelua, muun muassa säveltäjän omien poliittisten ja uskonnollisten näkemysten sekä henkilö- ja rekrytointikiistojen vuoksi.
Juoni lyhyesti
Ooppera kertoo nuoresta Parsifalista, joka kasvaa viattomana ja tietämättömänä maailmasta. Hän kohtaa Graalin ritarikunnan kärsimyksen: ritari Amfortas on saanut haavan pyhällä keihäällä (Lance) ja kärsii parantumattomasta tuskasta, koska ei kykene suorittamaan tehtäväänsä. Gurnemanz, vanha ritari, kertoo tarinan ja ohjaa Parsifalin ritareiden luo. Parsifal joutuu kohtaamaan kiusaukset, mukaan lukien Klingsorin ja hänen palvelijattarensa Kundryn temput, ja lopulta paranemisen mahdollisuus ja sovitus syntyvät myötätunnosta ja uhrista. Teos käsittelee teemoja kuten pelastava myötätunto (saks. Mitleid), viattomuus, synti ja sovitus.
Musiikki ja tyyli
Musiikillisesti Parsifal edustaa Wagnerin myöhäisimpää tyyliä: siinä on jatkuvaa musiikillista kehitystä, tiheää harmoniaa, runsasta orkesterikieltä ja laaja käyttö leitmotiveina eli toistuvina tunnusmotiiveina. Oopperassa on pitkät puhetyyliset kohtaukset, sanansaattajia kuten kuoroja käytetään usein liturgisesti, ja orkesteri luo monivivahteisen äänimaiseman. Wagner hyödyntää Bayreuthin Festspielhausin akustiikkaa: dynaamiset vaihtelut, hiljaisemmat kohdat ja orgaaninen sulautuminen näyttämöön ovat osa teoksen ilmaisua.
Henkilöhahmot ja symboliikka
Keskeisiä henkilöitä ovat Parsifal, Amfortas, Gurnemanz, Kundry ja Klingsor. Ooppera on täynnä kristillisiä ja keskiaikaisia symboleja: Graal, pyhä keihäs ja uhrin teemat yhdistyvät myyttisiin ja eettisiin kysymyksiin. Kundry on monitasoinen hahmo, joka edustaa sekä kipeää inhimillisyyttä että mystillistä pelastuksen mahdollisuutta.
Esityshistoria ja vastaanotto
Wagner toivoi, että Parsifal esitetään vain Bayreuthissa, ja sen esitysoikeuksia rajoitettiin pitkään. Teos jakoi kritiikin: jotkut pitivät sitä syvällisenä ja hengellisenä mestariteoksena, toiset kritisoivat sitä liiallisesta symboliikasta tai hitaasta etenemisestä. Myöhemmin 1900-luvulla Parsifal on ollut keskeinen osa oopperarepertuaaria ja herättänyt erilaisia tulkintoja—perinteisistä uskonnollisista lavastuksista modernistisiin ja minimalistisiin tuotantoihin. Erityisen merkittävä oli perinteiden murros toisen maailmansodan jälkeen, kun Wieland Wagnerin modernistiset ohjaukset Bayreuthissa 1950-luvulla muuttivat tapaa, jolla teosta esitetään ja tulkitaan.
Merkitys ja jälkivaikutus
Parsifal on jääriläinen osa Wagnerin tuotantoa ja laajemmin oopperahistoriaa: se on vaikuttanut musiikillisten kerrontatekniikoiden kehitykseen ja herättänyt keskustelua taiteen, uskonnon ja moraalin suhteista. Teos pysyy kiinnostavana sekä musiikillisesti että draamallisesti, ja sen tulkinnat jatkavat muuttumistaan eri aikakausien, ohjaajien ja yleisöjen myötä.
Wolfram von Eschenbach
Oopperan musiikillinen tausta
Wagner muutti oopperan kuuntelutapaa enemmän kuin kukaan muu säveltäjä 1800-luvulla. 1700-luvulla ihmiset menivät oopperataloon ja istuivat aitiopaikoillaan keskustellakseen muiden ihmisten kanssa ja tullakseen nähdyksi. Säveltäjät kirjoittivat oopperoita, joissa oli suuria aarioita, joiden avulla laulajat pystyivät näyttämään taitonsa ja saivat yleisön taputtamaan.
Wagner muutti kaiken tämän. Hän kehitti pian oopperoita, joissa ei ole eroa resitatiivien (joissa tarina kerrotaan) ja aarioiden (suuret laulut solisteille) välillä. Hänen myöhempien oopperoidensa, erityisesti Parsifalin, musiikki on kuin pitkä, yhtenäinen linja, jossa on rikas, romanttinen harmonia. Musiikki kehittyy loogisesti, ja sen johtomotiivit (hyvin lyhyet musiikkikappaleet, jotka edustavat tiettyjä henkilöitä tai ajatuksia) auttavat musiikkia ja tarinaa kehittymään.
Parsifalin tarina
Tarina Parsifalista ja Graalin maljasta on säilynyt useissa eri muodoissa, jotka ovat peräisin vuosilta 1170-1220. Wagner, joka kirjoitti oopperoidensa sanat aina itse, käytti useiden näiden tarinaversioiden yhdistelmää oopperaa koskevien ideoidensa mukaisesti. Parsifal on nuori mies, joka on "puhdas hölmö" eli viaton ja hyvä mies, joka alkaa hiljalleen ymmärtää maailmaa. Graalin malja on malja, josta Jeesuksen Kristuksen oletetaan juoneen viimeisellä ehtoollisella. Pyhä keihäs on keihäs, jolla roomalaissotilaan oletetaan lävistäneen Jeesuksen kyljen, kun hänet asetettiin ristille. Graalin malja ja keihäs ovat pyhiä reliikkejä (menneisyydestä peräisin olevia asioita), jotka on annettu Titurelin ja hänen kristittyjen ritariensa hoidettavaksi. Titurel on rakentanut linnan, Montsalvatin, korkealle metsän kallioille vartioimaan niitä. Hänen on erityisesti varottava lähellä asuvaa Klingsoria. Klingsor on taikuri, jolla on puutarha täynnä kauniita kukka-neitoja. Nämä neidot ovat hänen vallassaan. Yksi heistä on Kundry. Hän on jo saanut houkuteltua useita nuoria ritareita Klingsorin valtaan. Edes Titurelin poika Amfortas ei voinut vastustaa Kundryn houkutusta. Häneltä vietiin keihäs ja hän haavoittui pahasti ennen kuin hänet pelastettiin. Oopperan alussa hän makaa tuskissaan. Ainoa asia, joka voisi parantaa haavan, olisi Pyhän keihään kosketus, joka Klingsorilla nyt on, ja ainoa henkilö, joka voisi saada keihään takaisin, on "puhdas hölmö", nuori mies, joka ei tiedä mitään maailman pahuudesta ja joka voi vastustaa kukka-neitojen kauneutta.
Oopperan tarina
I näytös
Ooppera alkaa orkesterin alkusoitolla (Wagner ei kutsu sitä "alkusoitoksi"). Kun esirippu nousee, Gurnemanz, yksi vanhemmista ritareista, herättää kaksi nukkuvaa palvelijaa. He polvistuvat ja rukoilevat, kun kuningas Amfortas tuodaan vuoteeltaan metsäjärveen kylvettämään haavojaan. Kundry saapuu paikalle ryntäämällä hevosellaan etsimään jotain, joka parantaisi haavan (kun Kundry on poissa Klingsorin luota, hän ei ole hänen vallassaan. Hän kokee, että Amfortasin haavoittuminen oli hänen syytään. Kun Kundry ei ole Klingsorin vallassa, hän on itse asiassa Graalin maljan uskollinen sanansaattaja).
Yhtäkkiä haavoittunut joutsen (Graalin ritarien pyhä lintu) kaatuu kuolleena Gurnemanzin jalkojen juureen. Parsifal oli tappanut joutsenen. Hän ei tiennyt, että se oli väärin, mutta kun ritarit ottavat hänet kiinni, hän tajuaa syyllisyytensä ja katkaisee nuolen. Ritarit kysyvät häneltä hänen nimeään, mutta Parsifal sanoo, ettei tiedä nimeään eikä sitä, mistä hän on kotoisin. Yhtäkkiä ritarit tajuavat, että Parsifal on heidän tarvitsemansa puhdas hölmö, joka voi vangita Pyhän keihään.
Kohtaus vaihtuu. Ritarit ottavat ehtoollisen. Amfortas kärsii hirvittävistä tuskista, mutta hänen on suoritettava velvollisuutensa seremoniassa. Kun Graalin malja näytetään, se kimaltelee kirkkaasti salissa. Ritarit painuvat polvilleen. Vain Parsifal ei tunnu ymmärtävän kaiken merkitystä.
Toinen näytös
Tapahtumapaikkana on Klingsorin taikapuutarha linnan luona. Kundry on kutsuttu hänen luoksensa, mutta on nyt aivan erilainen: hänellä ei ole omia voimia, ja Klingsor hallitsee ja kiduttaa häntä. Klingsor huomaa kaukaa lähestyvän Parsifalin, jota hän odottaa, ja lähettää taikaritarinsa taistelemaan tätä vastaan odottaen, että Parsifal kukistaa heidät. Ritarien vaimot, kukka-neidot, näkevät Parsifalin ja kutsuvat häntä nimeltä. Kukaan ei ole koskaan ennen kutsunut häntä nimeltä. Kun yksi heistä suutelee häntä huulille, Parsifali tajuaa yhtäkkiä, mitä hänen on tehtävä. Hän muistaa nyt kaiken, mitä ensimmäisessä näytöksessä tapahtui, ja ymmärtää sen merkityksen. Hän heittää neidon sivuun. Klingsor ilmestyy ja heittää keihään Parsifalia kohti, mutta se pysähtyy maagisesti Parsifalin pään yli. Parsifal tarttuu siihen ja tekee ristinmerkin. Linna tuhoutuu, puutarhat katoavat, ja Parsiparsi lähtee takaisin Graalin maljan luo.
III näytös
Monta vuotta kestäneen matkan jälkeen Parsifal palaa Graalin maljan metsään. Gurnemanz on nyt hyvin vanha. Kundry työskentelee ritarien palveluksessa. Parsifal itse on pukeutunut mustaksi ritariksi. Kundry tunnistaa hänet, mutta Gurnemanz ei. Hän on harmissaan siitä, että aseistettu muukalainen tulee pyhänä päivänä (on pitkäperjantai). Parsifal heittää keihään maahan, laskee aseensa ja riisuu kypäränsä. Gurnemanz tajuaa, kuka se on. Hän auttaa tätä pukeutumaan kuin Graalin ritarin. Kundry pesee hänen jalkansa ja kuivaa ne pitkillä hiuksillaan. Gurnemanz siunaa Parsifalin pään. Parsifal on nyt Graalin maljan ritari, ja hän kastaa Kundryn. Titurel on juuri kuollut, ja Amfortas, yhä kauheissa tuskissa, tulee esiin paljastamaan Graalin maljan. Parsifal astuu sisään ja koskettaa haavaa keihään kärjellä. Amfortasin tuska muuttuu onneksi, pyhäkkö avataan, Graalin maljaa ympäröi valo. Ritarit polvistuvat, Kundry kuolee rauhallisesti. Kaikki on annettu anteeksi. Musiikki loppuu kliimaksiin, joka perustuu Graalin maljan ja sakramentin johtomotiiveihin.
Parsifal, 1. näytös. Lavastus Arnaldo dell'Ira n.1930.
Parsifal postikortti noin 1900, tuntematon taiteilija
Parsifal, 3. näytös. Paul von Joukowskyn lavastus, 1882.
Parsifalin esitykset
Vuoteen 1903 asti Bayreuth Festspielhaus oli ainoa paikka, jossa Wagnerin oopperaa Parsifal sai esittää. Vuonna 1903 ooppera esitettiin New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Pian sitä esitettiin myös muualla.
Wagner kuvaili Parsifalia mielellään "ein Bühnenweihfestspieliksi" ("Juhlanäytelmä näyttämön vihkimistä varten"). Bayreuthissa on tullut perinteeksi, että oopperan ensimmäisen näytöksen jälkeen ei taputeta.
Ensimmäisen esityksen kapellimestarina toimi Münchenin oopperan hovikapellimestari Hermann Levi. Wagner vastusti sitä, että Parsifalia johti juutalainen (Levin isä oli itse asiassa rabbi). Wagner ehdotti ensin, että Levi kääntyisi kristityksi, mutta Levi kieltäytyi. Sitten Wagner kirjoitti kuningas Ludwigille, että hän oli päättänyt ottaa Levin. Tämä siitä huolimatta, että (hän väitti) saaneensa valituksia siitä, että "kaikista teoksista juuri tämän kristillisimmän teoksen" pitäisi olla juutalaisen johtama. Kuningas ilmaisi tyytyväisyytensä tähän. Hän sanoi, että "ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikki veljiä". Wagner kirjoitti kuninkaalle, että hän "pitää juutalaista rotua puhtaan ihmisyyden ja kaiken sen jalouden synnynnäisenä vihollisena".
Festspielhaus 1870-luvulla
