Vanha persia – muinainen iranilainen kieli (n. 600–300 eaa.)

Vanha persia — muinainen iranilainen kieli (n. 600–300 eaa.): historia, Ahaaemenidien kirjoitukset ja arkeologiset löydöt Iranista, Irakista, Turkista ja Egyptistä.

Vanha persian kieli on toinen kahdesta todistetusta vanhasta iranilaisesta kielestä (avestanin ohella). Sitä käytettiin Akhamenidien kaudella (noin 600 eaa. - 300 eaa.). Vanhaa persiaa on löydetty nykyisestä Iranista, Irakista, Turkista ja Egyptistä.

Yleiskuva

Vanha persia (engl. Old Persian; vanha nimitys usein "old Persian") on indoeurooppalaisen kielikunnan iranilaiseen haaraan kuuluva kieli. Sitä käytettiin erityisesti sijaisena hallinnon ja monumentaalisten tekstien kielenä Akhamenidien valtakunnan aikana. Kielen tunnetuin lähde on reliefeihin ja kallioihin kaiverretut kuninkaalliset ilmoitukset, joista merkittävimpänä pidetään Behistunin (Bisotun) kalliokirjoitusta.

Kirjoitus ja aineisto

Vanha persia kirjoitettiin erityisellä kuneiform-variantilla, jota kutsutaan usein vanhan persian kuneiformiksi. Tämä kirjoitusjärjestelmä kehitettiin Akhamenidien aikana ja siinä on vain kourallinen merkkejä verrattuna mesopotamialaiseen kuneiformiin; merkit ovat pääosin foneettisia ja edustavat tavuja ja konsonantteja.

Keskeinen aineisto koostuu kallio- ja monumenttikaiverruksista (esim. Behistun, Persepolis, Susa) sekä muutamista muista epigrafisista löydöistä. Aineisto on vähäinen ja painottuu hallinnollisiin ja kunnianosoituksellisiin teksteihin, minkä vuoksi kieli tunnetaan pääosin morfologialtaan ja sanastoltaan oikeastaan vain osittain.

Kielen rakenne ja ominaisuuksia

Vanha persia säilyttää monia indoiranilaisia piirteitä: sillä oli taivutusmuotoja nomineissa (sijamuotoja) ja verbeissä (persoonataivutus, aikamuotoja ja aspektierotteluja). Sanasto ja grammattiset piirteet osoittavat läheistä sukulaisuutta muihin vanhoihin iranilaisiin muotoihin ja laajemmin indoeurooppalaiseen perheeseen. Kielen tutkimus perustuu osin vertailevaan kielitieteeseen ja rinnakkaistulkintoihin (esim. elamilaiset ja akkadialaiset tekstimuodot Behistunin tekstissä).

Suhde myöhempiin iranilaisiin kieliin

Vanha persia on yksi varhaisimmista kirjallisista iranilaisista kielimuodoista ja se on tärkeä lähde myöhemmän keskiiranilaisen (kuten keskipersian, pahlavin) ja sitä kautta nykyaikaisen persian (farsin) kehityksen ymmärtämiselle. Vaikka kielellinen jatkuvuus ei ole suora ja sen syntyyn on vaikuttanut myös muita alueellisia kielimuotoja (esim. parthialainen), vanha persia toimii merkittävänä esi-isänä ja vertailukohteena.

Tutkimuksen historia ja merkitys

Vanhan persian kirjoitusjärjestelmä ja kieli avautuivat länsimaiseen tutkimukseen 1800-luvulla; merkittävä läpimurto oli Behistunin tekstin purkaminen, jossa yhdistettiin vanhan persian tekstijä elamilaisiin ja babylonialaisiin vastineisiin. Kielen tutkimus on ollut keskeistä indoeurooppalaisten kielten ja muinaisen Lähi-idän historian tutkimuksessa, sillä vanha persia tarjoaa suoraa tietoa Akhamenidien hallinnosta, ideologiasta ja kansainvälisistä suhteista.

Esimerkki ja käännös

Tyypillinen avaus monissa Akhamenidien teksteissä on kuninkaan nimellä alkava formula, esimerkiksi translitteroituna muodot kuten Dārayavauš xšāyaθiya, joka tarkoittaa "kuningas Dareios". Tällaiset standardimuodot auttavat erittelemään tekstien funktiota ja kielen morfologiaa.

Yhteenveto: Vanha persia on pieni mutta erittäin tärkeä dokumentoitu iranilainen kielimuoto, joka antaa arvokkaita tietoja muinaisen Persian poliittisesta historiasta, kielestä ja kirjallisesta kulttuurista sekä toimii keskeisenä linkkinä vanhojen iranilaisten kielimuotojen ja myöhemmän persian välillä.

Hae kirjaimella