Francesco Petrarca (20. heinäkuuta 1304 - 19. heinäkuuta 1374), joka tunnetaan englanniksi nimellä Petrarch, oli italialainen oppinut, runoilija ja yksi varhaisimmista renessanssin humanisteista.

Petrarcaa kutsutaan usein "humanismin isäksi". Pietro Bembo loi 1500-luvulla Petrarcan ja vähemmässä määrin Dante Alighierin ja Giovanni Boccaccion teosten pohjalta mallin nykyaikaiselle italian kielelle. Petrarcan katsotaan kehittäneen sonetin Canzoniere-teoksessaan niin täydelliseksi, että se on yhä tänä päivänä ylittämätön, ja levittäneen sen käyttöä muihin eurooppalaisiin kieliin. Hänen sonettejaan ihailtiin ja jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa renessanssin aikana, ja niistä tuli lyyrisen runouden malli. Petrarca tunnettiin myös siitä, että hän oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka kutsuivat keskiaikaa pimeäksi keskiajaksi, vaikka negatiivinen myytti sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, on suurelta osin romanttisen kirjallisuuden perintöä.

Elämä lyhyesti

Francesco Petrarca syntyi Arezzossa vuonna 1304, mutta hänen perheensä muutti pian Avignoniin, jossa hän vietti osan nuoruudestaan ja sai oikeustieteellistä koulutusta. Aikuisikäänsä hän vietti vaihtelevasti Pohja-Italiassa ja Etelä-Ranskassa, ja hänellä oli laaja yhteiskunnallinen verkosto oppineiden, kirkonmiesten ja valtionhoitajien keskuudessa. Vuonna 1341 hänet kruunattiin runonlausunnan mestariksi (poeta laureatus) Roomassa — tunnustus, joka vahvisti hänen maineensa Euroopan johtavana runoilijana.

Keskeiset teokset

Petrarca kirjoitti sekä italian- että latinalaisella kielellä. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat:

  • Canzoniere (tunnetaan myös nimellä Rerum vulgarium fragmenta) — kokoelma italiankielisiä sonetteja ja runoja, joissa hän kuvaa ikuista, usein romanttisesti tulkittua rakkauttaan Lauraan. Teoksessa yhdistyvät henkilökohtainen tunneilmaisu ja antiikin runoperinteen kunnioitus.
  • Latinalaiset teokset — mm. "Africa" (epillinen runo), "Secretum" (filosofinen dialogi), "De remediis utriusque fortunae" (neuvoja onnen ja onnettomuuden varalle) sekä laajat kirjeet kuten "Epistolae familiares" ja "Seniles". Näissä näkyvät hänen laaja sivistyksensä, kiinnostuksensa moraaliteemoihin ja pyrkimys klassiseen kielelliseen selkeyteen.

Laura ja runous

Petrarcan runous on usein liitetty hänen rakkauskuvaukseensa Lauraa kohtaan, jonka nimeä hän käyttää useissa soneteissaan. Lauraa koskevat kertomukset perustuvat osin Petrarcan omaan kuvaukseen ja myöhempiin tulkintoihin; Lauraa pidetään joko historiallisena henkilönä (mahdollisesti Laura de Noves) tai runollisena tavoitteenä, jota Petrarca käyttää tutkimaan rakkautta ja henkistä kamppailua.

Humanismin edistäjä

Petrarca on merkittävä, koska hänelle antiikin tekstit eivät olleet pelkästään tiedon lähde vaan myös moraalisen ja esteettisen esikuvan mitta. Hän etsi ja keräsi muinaisajan käsikirjoituksia ja pyrki palauttamaan ja levittämään klassista kirjallisuutta. Hänen painotuksensa klassisen latinankielen puhtauteen ja antiikin kirjoittajien tutkimiseen toimi lähtölaukauksena myöhemmälle humanistiselle koulutukselle, jota 1400–1500-luvun renessanssin oppineet kehittivät edelleen.

Vaikutus ja perintö

Petrarcan muotoilu sonetille (tunnettu myöhemmin nimellä "petrarkalainen sonetti" — kahdeksan+kuusi ja usein voltaa sisältävä rakenne) vaikutti laajasti Euroopan runousperinteeseen: ranskasta ja italiasta muotoutui vaikutuksia Espanjaan, Englantiin (esimerkiksi Wyatt ja Surrey ottivat vaikutteita) ja muualle. Hänen kirjallinen maineensa, persoonallinen tyyli ja klassinen orientaatio tekivät hänestä mallin, jota jäljiteltiin vuosisatojen ajan.

Kritiikkiä ja myyttejä

Petrarchan käsitys menneisyydestä ja hänen vertaustensa kritiikki keskiajan kulttuuria kohtaan auttoivat synnyttämään käsitteen "pimeä keskiaika". On kuitenkin tärkeää huomata, että tämä käsitys muotoutui ja kärjistyi myöhempien aikakausien, erityisesti romanttisen kirjallisuuden, vaikutuksesta. Petrarcaa ei tule yksinkertaisesti nähdä ainoana keskiajan arvostelijana, mutta hänen kirjoituksillaan oli merkittävä vaikutus historialliseen narratiiviin.

Lopuksi

Petrarca kuoli Arquàssa (nykyään Arquà Petrarca) 19. heinäkuuta 1374. Hänen perintönsä näkyy sekä kirjallisuudessa että humanistisen kasvatuksen perinteessä: hän yhdisti henkilökohtaisen, tunteellisen runouden ja klassisen sivistyksen tavoitteet tavalla, joka avasi tien renessanssin laajemmalle kulttuurilliselle uudistumiselle.