Reichstag-palo (saksaksi Der Reichstagsbrand) syttyi Saksan parlamentin kokouspaikassa, Reichstag-rakennuksessa, kun rakennukseen tehtiin tuhopoltto Berliinissä 27. helmikuuta 1933. Palo oli käännekohta: sitä käytettiin poliittisena laukaisimena ja se oli keskeinen tapahtuma natsi-Saksan perustamisessa.

Tilanne ennen ja tapahtumien kulku

Helmikuun lopun Berliini oli poliittisesti kuumentunut: Adolf Hitler oli nimitetty liittokansleriksi vain kuukautta aiemmin, ja vasemmiston järjestöt sekä kommunistit olivat Saksan poliittisen vastakkainasettelun keskiössä. Yön aikana paloi suurelta osin Reichstagin istuntosali; palomiehet ja poliisi kutsuttiin paikalle, mutta osa rakennuksesta oli jo pahoin vaurioitunut.

Rakennuksen sisältä löydettiin Marinus van der Lubbe, hollantilainen kommunisti, ja hänet pidätettiin. Natsien tulkinnan mukaan palon taustalla oli kommunistinen salaliitto. Pian palon jälkeen pidätettiin van der Lubbe sekä useita muita kommunistijohtajia. Adolf Hitler, josta oli neljä viikkoa aiemmin tullut Saksan liittokansleri, vaati presidenttiä Paul von Hindenburgia määräämään poikkeustoimia "Saksan kommunistisen puolueen vastakkainasettelun" torjumiseksi.

Poikkeuslaki ja poliittiset seuraukset

Seuraavana päivänä, 28. helmikuuta 1933, presidentti von Hindenburg allekirjoitti liittokansleri Hitlerin kehotuksesta asetuksen, joka tunnetaan nimellä Reichstagin palon asetus (Reichstagsbrandverordnung). Asetuksella keskeytettiin ja rajoitettiin laajasti perustuslaillisia vapauksia: asetuksella keskeytettiin useimmat kansalaisvapaudet Saksassa.

Seuraavaksi parlamentissa hyväksyttiin 23. maaliskuuta 1933 vuoden 1933 valtuutuslaki (Ermächtigungsgesetz), joka antoi hallitukselle lainsäädäntövaltaa ilman parlamentin hyväksyntää. Tätä edelsivät voimakkaat painostuskeinot, joiden avulla kommunistien edustajat oli ensin tehokkaasti poistettu poliittisesta toiminnasta. Monet kommunistit pidätettiin – mukaan lukien kaikkien kommunistisen puolueen parlamentin jäsenet – minkä seurauksena natsit käytännössä saavuttivat parlamenttivaikutusvallan ja Hitleristä tuli nopeasti käytännössä diktaattori. Seuraavat vaalit ja lakeihin perustuvat toimet lujittivat tätä valtaa ja mahdollistivat laajemman valtiojohtoisen uhka- ja vainotoiminnan vastustajia kohtaan.

Oikeudenkäynti ja tutkinta

Maaliskuun alussa 1933 Berliinissä asetettiin syytteeseen joukko henkilöitä. Kolme miestä, joiden joukossa oli korkea-arvoisia bulgarialaisia Kominternin agentteja, tuotiin oikeuteen. Kansainvälisesti tunnetuin oikeudenkäynti oli Leipzigin oikeudenkäynti syksyllä 1933, jossa ns. bulgarialaiset syytetyt (mm. Georgi Dimitrov) puolustautuivat ja lopulta vapautettiin, kun heidän todistuksensa ja kansainvälinen huomio kääntyivät heidän hyväkseen. Van der Lubbe tuomittiin yksin syylliseksi; hänet teloitettiin myöhemmin (teloitus 10. tammikuuta 1934).

Historiallinen kiistely ja arkeologioiden merkitys

Palon tekijän ja tekijänoikeuksien osalta ei ole yksimielisyyttä. Jotkut tutkijat ovat katsoneet, että Marinus van der Lubbe toimi yksin ja että natsit hyödynsivät tilaisuutta politiikan voimakkaaseen muutokseen. Toiset ovat ehdottaneet, että natsit olisivat voineet järjestää tai edesauttaa palon saadakseen poliittisen tekosyyn oppositioiden tukahduttamiseen. Historiografinen keskustelu jatkuu: tutkijat kuten Fritz Tobias, Ian Kershaw ja monet muut ovat analysoineet poliittista kontekstia, oikeudenkäynteihin liittyviä todisteita sekä sen ajan järjestöjen toimia ja motiiveja. Nykyinen tutkimus painottaa usein sitä, että vaikka todisteet natsien järjestelystä ovat kiistanalaisia, tapausta käytettiin välittömästi ja tietoisesti vallan keskittämiseen ja opposition lamauttamiseen.

Laajemmat seuraukset

Reichstagin palon jälkeen seurasi nopea ja järjestelmällinen demokratian alasajo: poliittinen oppositio lamautettiin, kommunistinen puolue kiellettiin käytännössä, ja uusien lakien kautta oikeusvaltiota heikennettiin. Tämä mahdollisti mm. ensimmäisten keskitysleirien perustamisen poliittisille vastustajille, viranomaisjärjestelmän ja paikallishallinnon Gleichschaltungin (yhtenäistämisen) sekä lopulta natsismin totalitaaristen rakennepiirteiden vakiintumisen. Reichstagin palo on siksi keskeinen esimerkki siitä, miten väkivaltainen tapahtuma voidaan muuttaa laajemmiksi oikeudellisiksi ja poliittisiksi muutoksiksi, jotka romahduttavat demokraattiset instituutiot.

Palon ja sitä seuranneiden toimien vaikutukset näkyivät koko 1930-luvun läpi ja avasivat tien natsivaltion täysimittaiselle vallalle, jonka seuraukset olivat tuhoisat niin Saksassa kuin koko Euroopassa.