Paul von Hindenburg – Saksan sotamarsalkka ja presidentti (1847–1934)

Vuoden 1925 vaalit

Vuonna 1925 Hindenburg ei ollut kiinnostunut asettumaan ehdolle julkiseen virkaan. Ensimmäisen kierroksen jälkeen amiraali Alfred von Tirpitz, yksi DNVP:n johtajista, kävi Hindenburgin luona ja pyysi häntä asettumaan ehdolle.

Hindenburg suostui lopulta asettumaan ehdolle vaalien toisella kierroksella puolueettomana, vaikka hän oli konservatiivi. Koska Hindenburg oli Saksan suurin sotasankari, hän voitti vaalit 26. huhtikuuta 1925 pidetyllä toisella äänestyskierroksella.

Häntä auttoi se, että Baijerin kansanpuolue (BVP) vaihtoi tukensa SPD:n ehdokkaalta Marxilta ja että Saksan kommunistinen puolue (KPD) ei vetänyt pois ehdokkaansa Ernst Thälmannia. Jos he olisivat tehneet niin, heidän kannattajansa olisivat todennäköisesti äänestäneet SPD:tä, eikä Hindenburg olisi ehkä voittanut.

Ensimmäinen toimikausi

Hindenburg yritti pysytellä erossa päivänpolitiikasta ja olla seremoniallinen presidentti. Hän piti monarkiasta, mutta otti valansa Weimarin perustuslaille vakavasti.

Hindenburg valitti usein, että hän kaipasi eläkkeelle jäämisen rauhaa ja että politiikka oli täynnä taloustieteen kaltaisia ajatuksia, joita hän ei ymmärtänyt.

Hänen neuvonantajiinsa kuuluivat hänen poikansa Oskar, hänen vanha armeijan avustajansa kenraali Wilhelm Groener ja kenraali Kurt von Schleicher. Nuorempi Hindenburg toimi isänsä adjutanttina ja valvoi poliitikkojen pääsyä presidentin luo.

Schleicher esitti ajatuksen presidentinhallituksesta ja "25/48/53-kaavasta".

Presidenttihallituksessa liittokansleri on vastuussa presidentille eikä valtakunnansäätyyn. "25/48/53-kaava" oli perustuslain kolme artiklaa, jotka tekivät "presidentinhallituksen" mahdolliseksi:

• Artiklan 25 mukaan presidentti voi hajottaa valtakunnansäädyn.
• 48 artiklan mukaan presidentti saattoi allekirjoittaa hätätilalakeja ilman valtakunnansäätäjän suostumusta. (Reichstag saattoi kumota 48 artiklan nojalla hyväksytyn lain yksinkertaisella enemmistöllä kuudenkymmenen päivän kuluessa sen allekirjoittamisesta).
• 53 artiklan mukaan presidentti voi nimittää kanslerin.

Schleicher halusi Hindenburgin nimittävän kanslerin, jonka Schleicher valitsi. Jos tämä kansleri tarvitsi lakeja, hän saattoi käyttää 48 artiklaa. Jos valtakunnansääty uhkaisi kumota jonkin näistä laeista, Hindenburg voisi uhata hajottamisella ja kutsua koolle uudet vaalit. Hindenburg ei pitänyt ajatuksesta, mutta hänen poikansa ja muut neuvonantajansa painostivat häntä suostumaan siihen.

Presidentin hallitus

Ensimmäinen yritys "presidentinhallitukseksi" vuosina 1926-1927 epäonnistui poliittisen tuen puutteessa. Talvella 1929-1930 Schleicher piti useita salaisia tapaamisia katolisen keskustapuolueen (Zentrum) johtajan Heinrich Brüningin kanssa.

Tämän jälkeen Schleicher ryhtyi hajottamaan sosiaalidemokraattien ja Saksan kansanpuolueen muodostamaa "suuren koalition" hallitusta. Tämän seurauksena hallitus kaatui maaliskuussa 1930, ja Hindenburg nimitti Brüningin liittokansleriksi.

Brüning esitteli ensimmäisenä budjettiesityksen, jossa vaadittiin jyrkkiä menoleikkauksia ja jyrkkiä veronkorotuksia. Kun talousarvio heinäkuussa hylättiin, Brüning antoi Hindenburgin allekirjoittaa talousarvion 48 artiklan mukaisena poikkeuslakina. Kun valtakunnansääty äänesti budjetin peruuttamisesta, Brüning sai Hindenburgin hajottamaan valtakunnansäädöksen vasta kahden vuoden kuluttua sen toimikaudesta ja hyväksyi budjetin uudelleen 48 artiklan nojalla. Syyskuun 1930 vaaleissa natsit saivat 17 prosenttia äänistä. Myös Saksan kommunistinen puolue teki voittoja.

Brüning hallitsi 48 artiklan kautta; sosiaalidemokraatit eivät koskaan äänestäneet sen puolesta, että hänen 48 artiklan mukaisia lakiesityksiään ei peruutettaisi, jotta ei järjestettäisi uusia vaaleja, jotka voisivat hyödyttää vain natseja ja kommunisteja.

Vuoden 1932 vaalit

Maaliskuussa 1932 pidettyjen vaalien ensimmäisellä kierroksella Hindenburg oli ennakkosuosikki, mutta hänellä ei ollut ehdotonta enemmistöä. Huhtikuussa 1932 pidetyssä vaalin loppukierroksella Hindenburg voitti Hitlerin ja nousi presidentiksi.

Presidentinvaalien päätyttyä Schleicher piti toukokuussa 1932 useita salaisia tapaamisia Hitlerin kanssa ja luuli, että Hitler oli suostunut tukemaan uutta "presidentinhallitusta", jota Schleicher oli rakentamassa.

Toukokuussa 1932 Schleicher sai Hindenburgin erottamaan Groenerin puolustusministerin tehtävästä nöyryyttääkseen sekä Groeneriä että Brüningiä. Toukokuun 31. päivänä 1932 Hindenburg erotti Brüningin liittokanslerina ja korvasi hänet Schleicherin ehdottamalla Franz von Papenilla.

von Papenin hallitus halusi avoimesti tuhota Saksan demokratian. Brüningin hallituksen tavoin von Papenin hallitus oli "presidentin hallitus", joka hallitsi 48 artiklan avulla.

Hindenburg hajotti Reichstagin Schleicherin toivomuksesta ja määräsi uudet vaalit heinäkuulle 1932. Schleicher ja von Papen uskoivat molemmat, että natsit saisivat enemmistön paikoista ja tukisivat von Papenin hallitusta.

Natsipuolueesta tuli valtakunnanoikeuden suurin puolue, ja Hitleristä odotettiin tulevan liittokansleri. Kun Hindenburg tapasi Hitlerin 13. elokuuta 1932 Berliinissä, Hindenburg hylkäsi Hitlerin vaatimukset kanslerin virasta.

Kokouksen pöytäkirjan piti presidentin kansliapäällikkö Otto Meißner. Pöytäkirjan mukaan:

Hindenburg antoi Hitlerin tapaamisesta lehdistötiedotteen, jossa näytti siltä, että Hitler oli vaatinut ehdotonta valtaa ja että presidentti oli kieltäytynyt siitä. Hitler raivostui tästä lehdistötiedotteesta.

Kun valtakunnansääty kokoontui syyskuussa 1932, sen ensimmäinen ja ainoa teko oli antaa massiivinen epäluottamuslause von Papenin hallitukselle. Vastauksena von Papen käski Hindenburgia hajottamaan Reichstagin marraskuussa 1932 pidettäviä vaaleja varten. Vuoden 1949 perustuslain mukaan epäluottamuslauseen yhteydessä oli valittava uusi kansleri, joten näin ei voinut tapahtua.

Toisissa valtakunnansäätyvaaleissa vuonna 1932 natsit menettivät jonkin verran kannatustaan, mutta pysyivät valtakunnansäädyn suurimpana puolueena. Seurasi toinen neuvottelukierros Hindenburgin, von Papenin ja von Schleicherin sekä Hitlerin ja muiden natsijohtajien välillä.

Hitler vaati edelleen, että Hindenburg antaisi hänelle kanslerin viran. Hindenburg ei voinut hyväksyä tätä, joten von Papen ehdotti Hindenburgille sotatilalain julistamista ja demokratian lakkauttamista.

Von Papen sai Oscar Hindenburgin tukemaan suunnitelmaa, ja he taivuttelivat presidentin sivuuttamaan perustuslaille vannomansa valan ja hyväksymään suunnitelman. Schleicher näki von Papenin uhkana, joten hän esti sotatilalain suunnitelman sanomalla, että se saisi natsi-SA:n ja kommunistiset Punaisen rintaman taistelijat kapinoimaan ja että puolalaiset hyökkäävät ja Reichswehr ei pystyisi selviytymään.

Hindenburg inhosi ajatusta Hitleristä liittokanslerina, mutta Meißnerin, von Papenin ja Oskar Hindenburgin painostuksesta presidentti päätti nimittää Hitlerin liittokansleriksi. Tammikuun 30. päivän aamuna 1933 Hindenburg vannoi Hitlerin kanslerinvalan presidentinlinnassa.

Hindenburgilla oli keskeinen rooli natsien Machtergreifungissa (vallankaappaus) vuonna 1933. Hän ei osallistunut suunnitteluun, mutta ei myöskään estänyt Hitleriä. Hitlerin johtamassa "kansallisen keskittymisen hallituksessa" natsit olivat vähemmistönä. Suurin osa ministereistä oli peräisin von Papenin ja von Schleicherin hallituksista. Hitlerin lisäksi ainoat muut natsiministerit olivat Hermann Göring ja Wilhelm Frick.

Hindenburgin mielestä natsien valta oli rajallinen, varsinkin kun hänen suosikkipoliitikkonsa von Papen oli varakansleri ja Preussin valtakunnanvaltuutettu.

Hitlerin ensimmäinen teko liittokanslerina oli pyytää Hindenburgia hajottamaan valtakunnansääty, jotta natsit ja D.N.V.P. voisivat kasvattaa paikkamääräänsä, ja Hindenburg suostui siihen.

Helmikuun alussa 1933 von Papen sai allekirjoitettua 48 pykälän mukaisen lain, joka rajoitti lehdistönvapautta. Reichstagin tulipalon jälkeen Hindenburg allekirjoitti laiksi Reichstagin tulipaloa koskevan asetuksen.

Uuden valtakunnansäädyn avajaisissa 21. maaliskuuta 1933 Krollin oopperatalossa natsit järjestivät hienostuneen seremonian, jossa Hindenburg oli pääroolissa ja jonka oli tarkoitus merkitä preussinsaksalaisen perinteen ja uuden natsivaltion välistä jatkuvuutta.

Krollin oopperatalossa järjestetty seremonia rauhoitti monia saksalaisia, erityisesti konservatiivisia saksalaisia, siitä, että elämä olisi hienoa uuden hallinnon aikana. Maaliskuun 23. päivänä 1933 Hindenburg allekirjoitti valtuutuslain.

Hindenburg oli edelleen hyvin suosittu, mutta hänen terveytensä heikkeni. Natsit pitivät huolen siitä, että aina kun Hindenburg esiintyi julkisuudessa, Hitler oli hänen mukanaan ja että Hitler oli aina hyvin kunnioittava presidenttiä kohtaan. Natsien propagandistit toivoivat, että ihmiset luulisivat Hindenburgin pitävän Hitleristä, ja Hitleristä tulisi suositumpi.

Ainoa kerta, kun Hindenburg yritti pysäyttää natsien lakiesityksen, oli huhtikuun alussa 1933. Reichstag oli hyväksynyt lain ammatillisen virkamieskunnan palauttamisesta. Sen mukaan kaikki valtakunnan, osavaltioiden tai paikallisten piirien palveluksessa olevat juutalaiset virkamiehet olisi erotettava välittömästi.

Hindenburg kieltäytyi allekirjoittamasta lakiesitystä, elleivät kaikki ensimmäisen maailmansodan juutalaiset veteraanit, sodan aikana virkamiespalveluksessa palvelleet juutalaiset virkamiehet ja ne juutalaiset virkamiehet, joiden isät olivat veteraaneja, saisi jäädä virkaan. Hitler suostui, jotta laki saataisiin allekirjoitettua, vaikka hän uskoi, että juutalaiset olivat yrittäneet heikentää Saksan asemaa maailmansodan aikana. Juuri Hindenburg sanoi, että Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, koska poliitikot ja muut "puukottivat armeijaa selkään". Hindenburg ei uskonut tarinaa. Hän sanoi sen, jotta hänen sodanaikainen sijaisensa Erich von Ludendorff ei kirjoittaisi muistelmiinsa pahoja asioita. Hitler kuitenkin uskoi tarinan ja käytti sitä saadakseen vallan.

Hindenburg pysyi presidenttinä, kunnes hän kuoli keuhkosyöpään kotonaan Neudeckissa Itä-Preussissa 2. elokuuta 1934.

Päivää ennen Hindenburgin kuolemaa Hitler lensi Neudeckiin ja vieraili hänen luonaan. Hindenburg, vanha ja seniili, luuli tapaavansa keisari Vilhelm II:n ja kutsui Hitleriä "Teidän Majesteetillenne".

Hän oli Saksan viimeinen presidentti vuoteen 1945 asti, jolloin Karl Dönitz nimitettiin presidentiksi Hitlerin testamentilla. Hindenburgin kuoleman jälkeen Hitler julisti presidentin viran pysyvästi avoimeksi ja sulautti sen kanslerin virkaan nimellä Führer und Reichskanzler (Führer und Reichskanzler), jolloin hänestä itsestään tuli Saksan valtionpäämies ja hallituksen päämies.

Hindenburg haudattiin Tannenbergin muistomerkkiin Itä-Preussin Tannenbergin (nykyisin Stębark, Puola) lähelle. Hindenburg sanoi kuitenkin aina haluavansa tulla haudatuksi vaimonsa viereen. Vuonna 1945 saksalaiset joukot poistivat hänen ja hänen vaimonsa arkut pelastaakseen heidät lähestyviltä neuvostojoukoilta ja räjäyttivät muistomerkin räjähteillä.