Etelä-Afrikan rajasodalla tarkoitetaan konfliktia, joka käytiin vuosina 1966–1990 pääasiassa Lounais-Afrikassa (nykyisessä Namibiassa) Etelä-Afrikan hallinnon ja paikallisten itsenäisyysliikkeiden, erityisesti SWAPOn, välillä. Sota tunnetaan myös nimillä Namibian itsenäisyystaistelu ja South African Border War. Konflikti kytkeytyi laajemmin alueelliseen ja kylmän sodan geopoliittiseen tilanteeseen.
Konfliktin syyt ovat pitkät ja monitasoiset. Sen juuret juontavat ensimmäiseen maailmansotaan, jolloin Etelä-Afrikka hyökkäsi ja valloitti Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan Britannian imperiumin ja muiden ensimmäisen maailmansodan liittolaisten puolesta. Sodan jälkeen alue annettiin hallittavaksi Etelä-Afrikalle Kansainliiton mandaattialueena, ja Etelä-Afrikka jatkoi alueen hallintoa myös toisen maailmansodan jälkeen. Kansainliitto ja myöhemmin kansainvälinen yhteisö odottivat, että alueen asukkaat voisivat lopulta hoitaa itsehallintonsa, mutta käytännössä Etelä-Afrikka pyrki pitämään huomattavaa kontrollia alueesta.
Toisen maailmansodan jälkeen Etelä-Afrikka kieltäytyi luovuttamasta Lounais-Afrikkaa ehdotettuun Yhdistyneiden Kansakuntien edunvalvontasopimukseen ja pyrki sen sijaan liittämään aluetta itseensä viidentenä maakuntana. Integroimisyritykset sisälsivät muun muassa lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä sekä paikallisen valkoisen väestön poliittisten oikeuksien laajentamista, esimerkiksi antamalla oikeuden valita edustajia Etelä-Afrikan parlamenttiin. Tämä sisälsi apartheid-ajattelun piirteitä ja aiheutti voimakasta vastustusta mustan väestön keskuudessa.
Vastareaktiona perustettiin v. 1962 SWAPO (South West Africa People’s Organization), joka vaati Lounais-Afrikan itsenäisyyttä ja lopetti väkivallattoman toimintansa jälkeen aseellisen taistelun muodostamalla sissiryhmän PLANin (People’s Liberation Army of Namibia). Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden tuki mahdollisti sissien koulutuksen ja aseistuksen, ja vuodesta 1966 alkaen SWAPO:n joukot suorittivat hyökkäyksiä Etelä-Afrikan turvallisuusjoukkoja vastaan. Etelä-Afrikan turvallisuusviranomaiset ja armeija vastasivat iskuilla ja partioinnilla, ja osin tästä syntyi rajasodan luonne: sissitaistelua alueella ja rajan yli suuntautuneita sotilaallisia operaatioita.
Sota laajeni merkittävästi vuonna 1975, kun Angola itsenäistyi ja sen sisäinen valtataistelu johti MPLA:n valtaan, joka sai tukea Kuubalta ja Neuvostoliitolta. MPLA-hallitus antoi tukikohtia SWAPO:lle, minkä seurauksena Etelä-Afrikan joukot tekivät hyökkäyksiä Angolan puolelle tuhotakseen näitä tukikohtia. Angolan valtiojoukot ja Kuuban lähettämät sotilaat joutuivat yhä useammin aseelliseen vastakkainasetteluun Etelä-Afrikan puolustusvoimien (SADF) kanssa. Konflikti sekoittui käytännössä Angolan sisällissotaan ja kansainväliseen pyrkimykseen vaikuttaa alueen valtatasapainoon; yhdeksi tunnetuimmista taisteluista nousi mm. Cuito Cuanavalen taistelukenttä 1980-luvun loppupuolella.
Vuoden 1980-luvun lopun kansainvälisen painostuksen, kuluneisuuden ja neuvottelujen myötä saavutettiin ratkaisu, joka johti rauhaan. Vuonna 1988 Etelä-Afrikka, Angola ja Kuuba allekirjoittivat ns. kolmikantasopimuksen (Tripartite Accord), jossa sovittiin joukkojen vetäytymisestä ja poliittisista ehdoista. Kuuba suostui vetäytymään Angolasta osana järjestelyä, ja Etelä-Afrikka sitoutui vetäytymään Lounais-Afrikasta ja tueksi annettiin polku kohti alueen itsenäisyyttä. Ratkaisun toteuttamisen ja järjestelyjen seurauksena Lounais-Afrikka eteni kohti itsenäisyyttä, ja se itsenäistyi virallisesti Namibiaksi vuoden 1990 alussa. UNTAG (Yhdistyneiden Kansakuntien siirtymäjoukot) valvoivat vuoden 1989 kansanäänestyksiä ja vaaleja, joiden seurauksena SWAPO voitti ja Sam Nujoma valittiin maan ensimmäiseksi presidentiksi.
Rajasota jätti laajat inhimilliset ja yhteiskunnalliset jäljet. Taisteluissa ja sitä seuranneissa yhteenotoissa kuoli arviolta tuhansia ihmisiä, ja satojatuhansia pakeni tai joutui siirtymään. Alueelle jääneet sotaromut ja miinat aiheuttivat pitkään vaaran siviileille ja hidastivat jälleenrakennusta. Konflikti vaikutti myös naapureihin ja loi pitkän uptin alueellista epäluottamusta. Lisäksi sota vahvisti Namibian poliittista ja sosiaalista rakennetta: SWAPO nousi hallitsevaksi poliittiseksi voimatekijäksi, ja uuden valtion haasteiksi jäivät maa-asiat, taloudellinen kehitys, veteraanien asema ja toipuminen apartheid-kauden rakenteista.
Etelä-Afrikan rajasodan merkitys on kaksinainen: se oli sekä Namibian itsenäisyysliike että osa laajempaa kylmän sodan valtapeliä Afrikassa. Rauhan saavuttaminen ja Namibian itsenäisyys olivat tärkeitä askelia alueen stabiloitumisessa, mutta sodan seuraukset näkyvät ja vaativat työtä yhä: jälleenrakennus, miinojen raivaus, oikeudenmukaisuus kärsineille ja poliittinen integraatio ovat olleet keskeisiä teemoja itsenäisen Namibian kehityksessä.