Kansainliitto (ranskaksi La Société des Nations) oli ensimmäinen laajamittainen kansainvälinen organisaatio, jonka tehtävänä oli ylläpitää maailmanrauhaa ja edistää kansainvälistä yhteistyötä. Liitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan seurauksena ja sen periaatteet kirjattiin Versailles’n rauhansopimukseen. Virallisesti Kansainliitto aloitti toimintansa vuonna 1920 ja sillä oli päämaja Genevessä, Sveitsissä. Se oli Yhdistyneiden Kansakuntien edeltäjä: Yhdistyneet Kansakunnat perustettiin myöhemmin osin Kansainliiton kokemusten pohjalta.

Perustaminen ja rakenne

Kansainliiton ideoi erityisesti Woodrow Wilson, Yhdysvaltain presidentti ensimmäisen maailmansodan aikana. Wilsonin visio oli keskittyä sovitteluun, yhteiseen turvallisuuteen ja kansainväliseen oikeuteen. Liiton perussopimukseen (Covenant) kuului ajatus, että jäsenvaltiot ratkaisisivat riitansa rauhanomaisesti, kieltäytyisivät sodasta aggressiotapauksissa ja voisivat käyttää taloudellisia pakotteita rikkomusten estämiseksi.

Rakenne koostui pääasiassa kahdesta elimestä:

  • Yleiskokous, jossa jokaisella jäsenvaltiolla oli yksi ääni ja joka käsitteli yleisiä kysymyksiä ja budjettiasioita.
  • Neuvosto, johon kuului pysyviä ja vaihtuvia jäseniä; pysyviä jäseniä olivat aluksi Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Japani. Neuvosto käsitteli kiireellisiä turvallisuuskysymyksiä.
Lisäksi Kansainliitolla oli sihteeristö, lautakuntia ja alajaostoja, jotka työskentelivät esimerkiksi kansanterveys-, pakkovapautus- ja pakolaisasioiden parissa.

Toiminta ja saavutukset

Kansainliitto ei ollut täysin epäonnistunut: se sai aikaan merkittäviä tuloksia humanitaarisilla ja hallinnollisilla alueilla. Sen tärkeimpiä saavutuksia olivat muun muassa:

  • pakolaisten ja siirtolaisten aseman parantaminen ja niin kutsutut Nansen-passeja koskevat ratkaisut;
  • rokotus- ja kansanterveysaloitteet sekä yhteistyö kansanterveydellisten ongelmien hoidossa (esim. tappavampien tautien torjunta ja kansainväliset sopimukset huumausaineiden valvonnasta);
  • pakko- ja orjuuden vastaiset aloitteet sekä työolosuhteisiin liittyvä yhteistyö (Kansainvälinen työjärjestö teki läheistä yhteistyötä Liiton kanssa);
  • joissain tapauksissa riitojen sovittelu ja alueellisten konfliktien hillitseminen 1920-luvulla.
Monia Kansainliiton asiantuntijaelimiä ja käytäntöjä siirtyi myöhemmin osaksi YK:n järjestelmiä.

Kriisit, rakenteelliset puutteet ja syyt kaatumiseen

Kansainliiton ongelmat liittyivät sekä rakenteeseen että jäsenpoliittiseen todellisuuteen. Keskeisiä heikkouksia olivat:

  • Suuret valtiot eivät aina olleet mukana tai niiden sitoutuminen oli puutteellista: Yhdysvallat ei liittynyt Liittoon, vaikka Wilson oli sen tärkeä puuhamies. Tämän vuoksi Liiton oli vaikea käytännössä saada maailmanlaajuista auktoriteettia.
  • Puute täytäntöönpanovälineissä: Liitolla ei ollut omia asevoimia, ja taloudelliset pakotteetkin olivat usein tehoton uhka, koska suurvallat eivät aina noudattaneet tai tukeneet niitä.
  • Etujen ja tasa-arvon ristiriidat: Suurvaltojen edut (erityisesti Ison-Britannian ja Ranskan) vaikuttivat usein siihen, että pienempien valtioiden turvallisuutta ei suojeltu aidosti.
  • Päätöksenteon hitaus ja poliittinen epäyhtenäisyys: Liiton käytännöt olivat byrokraattisia, ja kansalliset intressit hidastivat nopeaa reagointia kriiseissä.

Esimerkkejä kriiseistä, jotka paljastivat Liiton rajoitukset:

  • Kun Japanin keisarikunta hyökkäsi Mantsuriaan (Koillis-Kiinaan) vuonna 1931, Liitto perusti Lyttonin komission selvittämään tilanteen. Selvitystyö kesti pitkään — käytännössä yli vuoden — ja lopulta Japani vain jätti komission päätelmät huomiotta ja erosi Liitosta vuonna 1933.
  • Kun Italia hyökkäsi Abessiniaan (Etiopiaan) vuonna 1935, Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja asetti osittaisia taloudellisia pakotteita. Ne kuitenkin osoittautuivat riittämättömiksi: Italia jatkoi toimintaansa ja vetäytyi lopulta Liitosta.
Nämä tapaukset heikensivät vakavasti Kansainliiton uskottavuutta ja osoittivat, ettei se pystynyt estämään suurvaltojen aggressiota.

Jäsenyydet ja merkittävät jäsenpoistumat

Kansainliiton jäsenkunta muuttui 1920- ja 1930-luvuilla. Alun perin mukana oli useita entisiä keisarikuntia ja uusia itsenäisiä valtioita. Merkittäviä käännekohtia olivat mm.:

  • Saksa liittyi Liittoon vuonna 1926, mutta erosi vuonna 1933 natsien noustua valtaan.
  • Neuvostoliitto (myöhemmin Neuvostoliitoksi kutsuttu) liittyi vuonna 1934, mutta se erosi tai erotettiin 1939 sen jälkeen, kun sen toiminta nähtiin ristiriitaisena Liiton tavoitteiden kanssa.
  • Japani eroasi Liitosta 1933 Mantsurian tapauksen jälkeen ja Italia 1937 Abessinian sodan seurauksena.
Ajoittain jäseninä oli useita kymmeniä valtioita — Liiton jäsenmäärä vaihteli, ja se ei ollut aina edustava maailmanlaajuisesti.

Lopullinen päättyminen ja perintö

Kansainliiton toimintakyky rapautui vähitellen 1930-luvulla kasvaneen kansainvälisen jännityksen ja aggressiivisten suurvaltojen toimien myötä. Toisen maailmansodan sytyttyä Liiton rooli oli käytännössä loppunut. Virallisesti Kansainliitto lakkautettiin vuonna 1946 ja monet sen toiminnoista, asiantuntijaelimistä ja asiakirjoista siirtyivät tai inspiroivat uutta maailmanjärjestöä: Yhdistyneitä Kansakuntia, jotka perustettiin sodan jälkeen laajempaa jäsenkuntaa ja tehokkaampia päätöksentekomekanismeja varten.

Vaikka Kansainliitto epäonnistui päätavoitteessaan estää toinen maailmansota, sen perintö on merkittävä: se loi pohjaa kansainväliselle oikeudelle, kehitti kansainvälisiä sopimusmalleja, edisti kansanterveyttä ja sosiaalipolitiikkaa sekä näytti, että valtiot voivat järjestää yhteistoimintaa monilla aloilla. Monien nykyisten kansainvälisten instituutioiden juuret ulottuvat Kansainliiton aikakauteen.