Bannockburnin taistelu

Tausta

Kun Skotlannin kuningas Aleksanteri III kuoli vuonna 1286, hänen perijänsä oli hänen tyttärentyttärensä Margaret, Norjan neito. Englannin kuningas Edward I järjesti, että hänen pojastaan, Englannin Edward II:sta, tuli hänen aviomiehensä ja että hän jakoi Skotlannin kruunun vuonna 1289. Margaret kuoli kuitenkin matkalla Norjasta Skotlantiin vuonna 1290. Tästä alkoi Skotlannissa ajanjakso, jota kutsutaan ensimmäiseksi Interregnumiksi (1290-1292). Skotlanti oli ilman hallitsijaa. Edvard I:tä pyydettiin valitsemaan kuningas niiden ehdokkaiden joukosta, joilla oli oikeus tulla kuninkaaksi. Hän valitsi Skotlannin Johanneksen. Mutta Edward vaati nyt valtaa Skotlannin kuninkaasta. Balliol ei voinut tehdä mitään ilman Edwardin hyväksyntää. Heinäkuussa 1295 Skotlannin parlamentti kokoontui ja otti suurimman osan vallasta pois John Balliolilta ja antoi sen valitsemalleen ryhmälle miehiä, joita kutsuttiin "kahdentoista neuvoston" nimellä. Tämä ryhmä teki Ranskan kuningas Filip IV:n kanssa sopimuksen nimeltä Auld Alliance. Kuningas Edward kokosi armeijansa Newcastleen ja valmistautui hyökkäämään Skotlantiin. Hän toi armeijansa Berwickiin ja valtasi kaupungin ja linnan. John Balliol lähetti kuningas Edwardille kirjeitä, joissa hän kieltäytyi tunnustamasta Edwardin oikeutta hallita Skotlantia. Kun Edward oli vallannut kaikki Skotlannin linnat, John Balliol antautui hänelle. John Balliol lähetettiin vankilaan Lontooseen, ja myöhemmin Edward antoi hänen asua Ranskassa. Vuonna 1296 Edward pakotti jokaisen Skotlannissa maanomistajan lupaamaan olla hänelle uskollinen. Skotlanti jäi ilman omaa kuningasta vuoteen 1306 asti, jolloin Robert Bruce julisti itsensä Skotlannin kuninkaaksi uhmaten Edward I:tä. Juuri ennen tätä Robert Bruce oli joutunut riitaan John Comynin kanssa. He kohtasivat Dumfriesissa sijaitsevan Greyfriars-kirkon alttarin edessä vuonna 1306, ja tappelussa John Comyn sai surmansa. Robert Bruce kruunattiin kuninkaaksi kolme viikkoa myöhemmin Sconessa. Paavi syytti Brucea Comynin murhasta ja erotti hänet kirkosta. Edward lähetti miehensä Brucen perään, mutta ei saanut häntä vangittua. Jatkui joukko rajakahakoita ja sotia. Vuonna 1310 Edward hyökkäsi jälleen Skotlantiin, mutta vähin tuloksin. Vuosien 1310 ja 1314 välillä Bruce ja hänen seuraajansa valtasivat miehittäviltä englantilaisilta sotilailta suuren määrän linnoja.

 

Stirlingin linnan piiritys

Keväällä 1313 Skotlannin kuninkaan veli Edward Bruce aloitti Stirlingin linnan piirityksen, jota Sir Philip Mowbray piti hallussaan Englannin kuninkaan puolesta. Keskikesään mennessä skotit eivät vieläkään pystyneet kukistamaan linnaa. Edward Bruce teki sopimuksen linnan komentajan Mowbrayn kanssa. Siinä sanottiin, että jos englantilaiset eivät vapauta linnaa seuraavan vuoden kesäkuun 24. päivään mennessä, se luovutetaan Brucelle. Edward Bruce meni veljensä luo kertomaan hyvät uutiset. Robert Bruce piti tätä kuitenkin virheenä. Se antoi Englannin kuninkaalle Edward II:lle vuoden aikaa saada armeija valmiiksi marssia varten Skotlantiin. Tähän asti Skotlannin kuningas oli välttänyt taisteluita Englannin armeijan kanssa. Kuningas Robert ei voinut muuta kuin valmistautua siihen, mitä oli varmasti tulossa. Lokakuussa 1313 kuningas Robert pakotti kaikki Skotlannissa vannomaan hänelle uskollisuutta tai menettämään maansa. Englannin kuningas oli nyt vaarassa menettää kaiken Skotlannissa. Edvard II ilmoitti 28. marraskuuta 1313 kokoavansa armeijan, joka saapuisi Skotlantiin ennen 24. kesäkuuta 1314.

 

Edward II saapuu Skotlantiin

Edwardin ensimmäinen tavoite oli tuoda Sterlingin linnaan tarvittavia elintarvikkeita, aseita ja uusia sotilaita ennen kuin heidän oli antauduttava. Hän alkoi koota suurinta armeijaa, jota Englannin kuningas oli koskaan johtanut. Hänellä oli 2 500 raskasta ratsuväkeä, joita kutakin seurasi yksi tai useampi ratsumies. Edward toi mukanaan 3 000 parasta walesilaista pitkäjousimiestä. Lopuksi hänellä oli 15 000 jalkaväen sotilasta, joista jokaisella oli miekka, kilpi ja keihäs. Hänen armeijansa oli yli 20 000 miestä, ja se alkoi marssia Berwickistä 17. kesäkuuta 1314 ja muodosti kymmenen divisioonaa. Hän oli saavuttanut Edinburghin 21. kesäkuuta, jolloin armeija sai täydennystä Edwardin laivoilta. Kesäkuun 22. päivään mennessä armeija teki uuvuttavan marssin Falkirkiin, joka oli vain 10 mailin päässä Sterlingin linnasta. Edwardin armeija eteni vanhaa roomalaista tietä pitkin, joka kulki Tor Wood -nimisen ikivanhan metsän läpi, Bannock burn -joen yli ja New Parkiin, Aleksanteri III:n aikana rajattuun metsästysalueeseen.

 

Skotlantilaiset valmisteet

Brucen armeija, kuten William Wallacen armeija ennen häntä, koostui pääasiassa jalkaväestä, joka oli aseistettu 18 jalan pituisilla keihäillä. Se oli jaettu kolmeen pääpataljoonaan (jalkaväki) ja neljänteen suurempaan pataljoonaan, jota kuningas itse komensi ja joka toimi reservinä. Toista pataljoonaa komensi Thomas Randolph, 1. Morayn jaarli. Kolmatta johti kuninkaan veli Edward Bruce. Neljättä osastoa komensivat Sir James Douglas ja hänen serkkunsa Walter Steward. Kevyttä, 500 miestä käsittävää ratsuväkeä komensi Robert Keith, Skotlannin Marischal. Kukin jalkaväkidivisioona muodostui Schiltron-muodostelmaan. Jokainen mies kantoi haukea pystyssä, ja ulkorivistö laski omansa alas muodostaakseen tappavan muurin teräviä metallin kärkiä. Schiltron kesti hevosilla ratsastavien ritarien hyökkäyksen. Mutta Bruce koulutti heidät myös hyökkäämään.

Brucen armeija oli kerääntynyt Tor Woodiin, joka tarjosi hyvän luonnollisen suojan. Sitten Bruce siirsi armeijansa pohjoiseen New Parkiin. Tämä oli tiheämmän metsän peittämä alue, jossa hänen liikkeensä voitiin piilottaa. Se voisi myös tarjota tarvittaessa suojaa perääntymistä varten. Skotlannin kuningas valitsi asemapaikkansa hyvin huolellisesti. Bannock burn (tai puro), joka englantilaisen armeijan oli ylitettävä matkalla Stirlingiin, oli luonnollinen este. Osa siitä oli liian syvä, jotta jalkaväki tai ratsuväki voisi ylittää sen. Alueella oli myös suota, jonka yli oli vaikea ratsastaa. Sir Thomas Gray kutsui sitä "pahaksi, syväksi ja märäksi suoksi". Itäpuolella oli jyrkkä pudotus, joka oli vähintään 50 metriä pitkä. New Parkin puut olivat länsipuolella. Myös kuoppia kaivettiin ansoiksi ratsuväen hyökkäyksen katkaisemiseksi. Mihin suuntaan englantilainen ratsuväki sitten yrittikin mennä, se sotkeutui ja oli helppo kohde skotlantilaiselle jalkaväelle. Ainoa kulkuväylä oli Falkirkista Sterlingiin johtava vanha tie. Tämä reitti oli ainoa kiinteä maasto, jota pitkin raskas ratsuväki saattoi liikkua.

Brucen kolme tärkeintä divisioonaa olivat kukin noin 1 000 miestä. Hänen oman reservidivisioonansa vahvuus oli kaksinkertainen eli noin 2 000 miestä. Marischalin kevyttä ratsuväkeä oli noin 500 hevosta, ja mukana oli pieni joukko jousimiehiä. Skotlannin armeijaan kuului yhteensä 5 000-6 000 miestä. Tämä oli noin neljäsosa Edwardin joukoista.

 
Makedonialainen falangi. Skotlantilainen schiltron- eli "siilimuodostelma" oli aivan samanlainen. Skotit oli koulutettu puolustautumaan ja myös hyökkäämään.  

Ensimmäinen taistelupäivä

Englannin armeija saavutti Tor Woodin 23. kesäkuuta ja pysähtyi. Stirlingin linnan englantilainen komentaja Sir Philip Mowbray otti heidät vastaan. Hän kertoi kuninkaalle, ettei taisteluun ollut tarvetta. Edward oli täyttänyt velvollisuutensa vapauttaa linna tulemalla kolmen peninkulman päähän. Lisäksi hän oli nähnyt Brucen valmistelut ja varoitti yrittämästä hyökätä skottien kimppuun raskaalla ratsuväellä. Edward II:n ja hänen komentajiensa tavoin Mowbray uskoi, että skotit perääntyisivät nähdessään Edwardin suuren armeijan koon. Edwardin joukkojen etujoukko Gloucesterin johdolla oli jo ylittänyt Bannockburnin yli kulkevan kahluuväylän kohti skotlantilaisten linjoja. Englantilainen ritari Henry de Bohun ratsasti seuralaisensa edellä, kun hän näki skotlantilaisen kuninkaan tarkastavan joitakin linjojaan. De Bohun laski keihäänsä ja hyökkäsi. Robert the Bruce oli ratsastanut pienellä ratsuhevosella ja aseistettu taistelukirveellä. Hän olisi voinut yksinkertaisesti siirtyä miehensä taakse ja antaa heidän torjua hyökkäävän sotaratsun ja ratsastajan. Sen sijaan hän käänsi hevosensa ja ratsasti kohti de Bohunia. Viime hetkellä Bruce käänsi hevosensa sivuun, eikä osunut de Bohunin keihääseen. Sitten hän nousi jalustimiinsa ja laski kirveensä alas sellaisella voimalla, että se leikkasi de Bohunin kypärän läpi tappaen hänet välittömästi. Molemmat armeijat hiljenivät ällistyneinä, sitten skotlantilaisten sotilaiden keskuudessa nousi suuri hurraa-huuto. Sitten Brucen oman divisioonan yläneläiset hyökkäsivät englantilaista ratsuväkeä vastaan, joka oli yhä rivissä. Gloucesterin jaarlin ja useiden muiden hevoset kompastuivat pudotessaan piilossa oleviin kuoppiin. Kreivi pelastettiin, mutta englantilainen ratsuväki pakeni hyökkääviä skotteja. Kuningas Robert pysäytti heidän hyökkäyksensä, ja he palasivat riveihinsä. Tämä osoitti, miten kurinalaisia skotlantilaiset sotilaat olivat.

Kun kuningas Robert palasi, hänen veljensä ja hänen komentajansa arvostelivat kuningasta (niin paljon kuin uskalsivat) siitä, että tämä oli vaarantanut henkensä tällä tavoin. Robert Bruce ei vastannut heille. Hän vain tuijotti rikkinäistä taistelukirvestään. Kun kuningas katseli ympärilleen ja näki englantilaisen ratsuväen liikkuvan heidän vasemmalla puolellaan. Hän osoitti ratsuväkeä ja sanoi Thomas Randolphille: "Ruusu on pudonnut rintakorustasi". Välittömästi Randolph ratsasti miestensa luo ja siirsi schildtonin avoimeen maastoon englantilaisten ritarien tielle. Kun heidän johtajansa Sir Henry Beaumont näki skottien lähestyvän, hän sanoi: "Odotellaan vähän; annetaan heidän tulla eteenpäin; annetaan heille tilaa". Sir Thomas Gray vastasi: "Epäilen, että mitä tahansa annatte heille nyt, he saavat kaiken liian pian." Sir Henry sanoi Thomas Graylle: "Jos pelkäätte, niin lähtekää pois!" Sir Henry sanoi Thomas Graylle: "Jos pelkäätte, niin lähtekää pois!" Sir Thomas vastasi: "Minä en lähde tänään pelosta", ja hyökkäsi useiden muiden ritarien kanssa skotlantilaista skiltronia vastaan. Monet kuolivat keihäiden seivästämänä. Sir Thomas itse jäi vangiksi. Loput englantilaisista ritareista piirittivät skiltronin ja hyökkäsivät skottien kimppuun joka puolelta. Mutta skiltron piti, ja englantilaiset alkoivat turhautuneina heittää aseitaan skotteja kohti. Kun vasemman skiltronin komentaja Sir James Douglas näki ystävänsä olevan pulassa ja pyysi Brucea menemään hänen apuunsa. Mutta kun hän palasi miehensä luokse, Randolph oli voittanut päivän. Eteenpäin etenevä Randolphin skiltron jakoi englantilaisen ratsuväen kahtia. Puolet jäljelle jääneistä englantilaisista pakeni takaisin englantilaisten linjoille, kun taas puolet pakeni Sterlingin linnaan. Menetettyään vain yhden Yeomanin skotit ottivat kypäränsä pois lepäämään päivän kuumuudesta.

Sir Alexander de Seton oli jättänyt salaa Englannin kuninkaan armeijan ja tullut Robert Brucen luo sinä yönä. Hän ei halunnut enää palvella Englannin kuningasta ja tarjoutui liittymään Brucen joukkoihin. Hän lupasi henkensä uhalla, että englantilaiset olivat lannistuneet ja että jos Bruce hyökkäisi huomenna heidän kimppuunsa, hän voittaisi taistelun.

Englantilaiset siirtyivät palon etelä- ja itäpuolella olevilta soilta kovemmalle maalle. Heidän oli juotettava kaikki sotaratsut, vetohevoset ja härät. Kun siirto oli saatu päätökseen, oli jo melkein aamunkoitto. Heidän ympärillään olevat vuorovesi-joet olivat kuitenkin nousseet, eivätkä he voineet ylittää niitä kuten aiemmin. Englantilaiset olivat nyt ahtautuneet pieneen tilaan, jossa he eivät voineet liikkua vapaasti.

 
Bruce voittaa de Bohunin yksinään  

Toinen taistelupäivä

Robert Bruce näki, missä englantilaiset yöpyivät. Heidän kapea rintamansa antoi Skotlannin armeijalle etulyöntiaseman, jos englantilaiset eivät liikahtaneet ennen aamua. Aamulla englantilaiset eivät olleet liikkuneet. Pian aamunkoiton jälkeen 24. kesäkuuta kolme skotlantilaista divisioonaa tuli metsästä ja alkoi liikkua kohti englantilaisia. Englantilaiset nousivat hevostensa selkään suuressa hämmennyksessä. Kun skottien skiltit alkoivat hyökätä englantilaisten linjojen kimppuun, ritarit ja sotilaat eivät pystyneet liikkumaan. Ne olivat niin ahtaalla, että miehet työnnettiin Bannockin polttoveteen niiden takana.

Gloucesterin jaarli ja Edward II olivat riidelleet yön aikana. Gloucester oli sitä mieltä, että englantilaisten sotilaiden pitäisi levätä vielä yksi päivä ennen taistelua. Kuningas syytti häntä epälojaaliudesta. Gloucester oli yhä vihainen, kun torvet antoivat merkin kokoontumisesta. Niinpä hän nousi hevosen selkään pukematta takkia ja ryntäsi Edward Brucen komentamaan skiltroniin. Skotit eivät tunnistaneet häntä ilman päällystakkia, joten he eivät säästäneet häntä. Jaarli ja useat hänen mukanaan olleet saivat surmansa yrittäessään murtautua keihäsmuurin läpi.

Kaksi muuta skotlantilaista divisioonaa siirtyi Edward Brucen luo. Randolph siirtyi Brucen vasemmalle puolelle. James Douglas nousi Randolphin viereen. Yhdessä kaikki kolme skiltronia täyttivät kapean taistelukentän. Ne työntyivät eteenpäin sekavien englantilaisten kimppuun. Haavoittuneet hevoset ilman ritareitaan juoksivat takaisin englantilaisten riveihin. Edwardin armeija oli nyt niin ahtaalla, että se pystyi tuskin liikkumaan. Skotit työntyivät heidän kimppuunsa edestä. Takimmaiset rivit työnnettiin veteen ja suolle.

Tähän asti englantilaisia ja walesilaisia pitkäjousimiehiä (jousiampujia) ei ollut käytetty täysimääräisesti hyväksi. Heidät siirrettiin englantilaisten linjojen oikealle puolelle. Sieltä he pystyivät ampumaan nuolia skotlantilaisten armeijaan suurella teholla. Robert Bruce oli kuitenkin varautunut tähän tapahtumaan. Hänen 500 kevyttä ratsumiestä, joita johti Keith, Marischal, hajottivat nopeasti englantilaiset ja walesilaiset jousimiehet. monet englantilaisista ja walesilaisista jousimiehistä juoksivat takaisin englantilaisten linjoille. Tämä aiheutti lisää sekaannusta, ja myös jalkaväki alkoi juosta karkuun. Skotlannin kuningas lähetti nyt reserviosastonsa Douglasin taakse. Kun englantilaiset näkivät toisen suuren skottien joukon liittyvän taisteluun, he alkoivat perääntyä. Kuningas Edvardin joukot olivat häviämässä taistelua kaikkialle, minne hän katsoi.

 
Kaavio Bannockburnin taistelusta - ensimmäinen päivä. Vertaa...  


Kaavio Bannockburnin taistelun toisesta päivästä.  

Edward II:n pako

Pembroken jaarli ja sir Giles d'Argentan vartioivat Englannin kuningasta. Koska taistelu oli nyt hävitty, heidän oli saatava kuningas turvaan. He johdattivat hänet pois taistelukentältä ja kohti Sterlingin linnaa. Samaan aikaan useat skotit tunnistivat kuninkaan ja yrittivät vangita hänet. Kuningas torjui heidät keihäänsä avulla. Hän vapautui ja ratsasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Sterlingin linnaan. Linnassa Sir Philip Mowbray ei päästänyt kuningas Edwardia sisään. Hän kertoi kuninkaalle, että hänen oli nyt luovutettava linna ja että kuningas otettaisiin vangiksi. Mowbray antoi kuitenkin Edward II:lle ritarin, joka johdatti kuninkaan ja hänen seurueensa turvaan. Edvard kääntyi 500 ratsumiehen kanssa kohti Linlithgow'ta. Sir James Douglas sai Robert Brucelta luvan ajaa takaa Englannin kuningasta. Joukon Keithin ratsumiesten kanssa Douglas pysytteli Edwardin perässä, kun tämä pakeni etelään. Englannin kuningasta jahdatessaan Douglas ja hänen miehensä kohtasivat Sir Lawrence de Abernethyn, joka oli 80 miehen voimin matkalla Edwardin luo Bannockburniin. Kuultuaan, että kuningas oli hävinnyt taistelun, hän liittyi miehineen Douglasin seuraan ja yritti vangita Edwardin. Englantilaiset yrittivät houkutella heidät taisteluun Winchburgissa, mutta Douglas pysytteli heidän sivustallaan.Abernethyn miehistä huolimatta skotit eivät olleet tarpeeksi vahvoja taistelemaan Edwardin ritareita vastaan. Takaa-ajo jatkui aina Dunbarin linnaan asti. Lojaalisuudet rajalla olivat tähän aikaan hyvin epävarmoja. Paikallinen jaarli oli asettunut Edwardin puolelle. Niinpä kuningas sai paeta veneellä takaisin Englantiin vain muutaman lähimmän seuraajansa kanssa. Loput hänen 500 ratsumiehestään jätettiin etsimään tiensä takaisin Englantiin parhaansa mukaan.

Toinen suuri joukko Edwardin ritareita pakeni Bothwellin linnaan. Siellä linnan komentaja Walter Gilbertson otti heidät vastaan. Gilbertson vaihtoi kuitenkin pian puolta ja otti kaikki englantilaiset vangiksi. Loput Edwardin suuresta armeijasta hajaantuivat joka suuntaan. Yrittäessään paeta skotlantilaisia schildroneita monet hukkuivat Bannockburniin ja Forth-jokeen. Suuri osa otettiin vangeiksi ja myöhemmin lunastettiin lunnaat. Englantilainen matkatavarajuna jäi jäljelle. Sen hopea, kulta ja ylellisyystavarat, joita aateliset toivat mukanaan, olivat yksinään omaisuuden arvoisia. Yhdessä vangeista maksettujen lunnaiden kanssa tämä toi Skotlantiin äkillistä vaurautta.

 

Historiallinen merkitys

Sodat Englannin kanssa eivät olleet vieläkään ohi. Menisi vielä 14 vuotta, ennen kuin Skotlanti olisi vapaa Englannin hallinnasta. Bannockburnin taistelu oli kuitenkin skottien kannalta merkittävä voitto. Ennen taistelua monet pitivät Robert the Brucea vallananastajana (teeskentelijänä). Hänellä oli vain vähän kannatusta Skotlannissa. Bannockburnin jälkeen Robert Brucesta tuli kansallissankari. Hän sai suurimman osan Skotlannin kansasta tuen. Hänen poliittiset kilpailijansa Skotlannissa kuitenkin kärsivät. Ehkä kukaan ei kärsinyt enempää kuin Comynin perhe ja kannattajat. Sekä Badenochin John Comyn että Kilbriden Edward Comyn kuolivat Bannockburnissa. Heidän mukanaan kuolivat kaikki toiveet siitä, että Englanti voittaisi ja palauttaisi tämän suvun valtaan.

Bannockburnissa kuolleet englantilaiset haudattiin arvonsa mukaisin kunnianosoituksin. Yli 500 palautettiin Englantiin lunnaita vastaan. Englannissa olevat skotlantilaisvangit palautettiin vastineeksi. Robert Brucen vaimo, tytär ja sisar palautettiin. Rajasodat jatkuivat, mutta vuosina 1314-1328 painopiste siirtyi Pohjois-Englannissa. Kaikkien ryöstöretkien tarkoituksena oli saada Edvard II tunnustamaan Robert Bruce Skotlannin kuninkaaksi. Lisäksi Englannin oli luovuttava vaatimuksistaan Skotlantia kohtaan ja tunnustettava sen itsenäisyys. Englantilaiset ottivat opikseen Bannockburnista. Skotit eivät ilmeisesti oppineet. Myöhemmässä Dupplin Moorin ja Halidon Hillin taistelussa sama taktiikka, joka toi voiton Bannockburnissa, toi heille tappion. William Mackenzie kirjoitti: "Englannin aseet eivät ole koskaan kärsineet näin täydellistä katastrofia; Skotlannin aseet eivät ole koskaan toistaneet näin merkittävää suoritusta."

 
Robert the Bruce, Pilkington Jackson, lähellä Bannockburn Heritage Centeriä.