Thomas Bailey Aldrich

Life

Varhainen elämä ja koulu

Thomas Bailey Aldrich syntyi New Hampshiren Portsmouthissa 11. marraskuuta 1836. Kun Aldrich oli lapsi, hänen isänsä muutti New Orleansiin. Kymmenen vuoden kuluttua Aldrich lähetettiin takaisin Portsmouthiin valmistautumaan collegeen. Tästä ajasta hänen elämässään puhutaan hänen puoliksi omaelämäkerrallisessa (fiktiivisestä hahmosta kirjoitetussa, mutta osittain hänestä itsestään kertovassa) tarinassaan The Story of a Bad Boy (1870), jossa "Tom Bailey" on nuori sankari.

Työ

Aldrich luopui opiskelusta isänsä kuoltua vuonna 1849. Hän liittyi 16-vuotiaana setänsä New Yorkissa sijaitsevaan liikekonttoriin vuonna 1852 ja alkoi työskennellä sanoma- ja aikakauslehtien parissa. Aldrich ystävystyi 1860-luvun alun New Yorkin "boheemin" muiden nuorten runoilijoiden, taiteilijoiden ja älykköjen kanssa, joihin kuuluivat Edmund Clarence Stedman, Richard Henry Stoddard, Fitz Hugh Ludlow, Bayard Taylor ja Walt Whitman. Vuosina 1856-1859 Aldrich työskenteli Home Journal -lehdessä, jota tuolloin toimitti Nathaniel Parker Willis. Sisällissodan aikana hän toimi New York Illustrated Newsin päätoimittajana.

Vuonna 1865 Aldrich palasi takaisin Uuteen Englantiin, jossa hän toimi kymmenen vuoden ajan Bostonissa Ticknorin ja Fieldsin - tuohon aikaan he olivat hyvin arvostettuja - eklektisen viikkolehden Every Saturday päätoimittajana. Sen tekeminen lopetettiin vuonna 1875. Vuosina 1881-1890 Aldrich oli tärkeän Atlantic Monthly -lehden päätoimittaja. Päätoimittajana hän sai aikaan jännitteitä kustantajansa Henry Houghtonin kanssa, kun hän ei suostunut julkaisemaan (maksettuja) tilausartikkeleita ystäviltään, kuten Woodrow Wilsonilta ja Marion Crawfordilta. Kun Houghton riiteli Aldrichin kanssa siitä, että tämä oli kieltäytynyt ystävänsä Daniel Coit Gilmanin artikkeleista, Aldrich uhkasi irtisanoutua työstään, ja niin hän lopulta tekikin kesäkuussa 1890.

Samaan aikaan Aldrich jatkoi yksityistä kirjoittamistaan sekä proosana (kuten useimmissa kirjoissa) että säkeistössä (runot, laulut jne.). Hänellä oli monia taitoja. Hänet tunnettiin hyvin runouden muodoista. Hänen lukuisat runokirjansa, lähinnä The Ballad of Babie Bell (1856), Pampinea, and Other Poems (1861), Cloth of Gold (1874), Flower and Thorn (1876), Friar Jerome's Beautiful Book (1881), Mercedes and Later Lyrics (1883), Wyndham Towers (1889) sekä kokoomateokset vuosilta 1865, 1882, 1897 ja 1900, osoittivat, että Richrich oli lyyrisesti taitava ja kevytkenkäinen runoilija. Kriitikot sanoivat, että hänen työnsä muistutti Robert Herrickiä.

Aldrichin pidemmät kertovat tai dramaattiset runot eivät menestyneet yhtä hyvin. Tärkeitä teoksia ovat muun muassa "Hesperidit", "Kun sulttaani menee Ispahaniin", "Ennen sadetta", "Nimetön tuska", "Tragedia", "Meriliepeet", "Tiikerililjat", "Yksi valkoinen ruusu", "Palabras Cariñosas", "Kohtalo" tai kahdeksanrivinen runo "Identiteetti".

Aldrich kirjoitti realismia ja hiljaista huumoria sisältäviä teoksia alkaen tarinakokoelmasta Marjorie Daw and Other People (1873). Hänen kirjoissaan Prudence Palfrey (1874), The Queen of Sheba (1877) ja The Stillwater Tragedy (1880) oli enemmän dramaattista toimintaa. Ensimmäisessä esiteltiin Portsmouthia rakkaudellisella otteella, joka näkyi lyhyemmässä hauskassa tarinassa A Rivermouth Romance (1877). An Old Town by the Sea (1893) -teoksessa Aldrich kirjoitti jälleen synnyinpaikastaan. Matkustaminen ja kuvailu ovat aiheena teoksessa From Ponkapog to Pesth (1883).

Avioliitto ja myöhempi elämä

Aldrich meni naimisiin ja sai kaksi poikaa. Mark Twainin kerrotaan vihanneen Aldrichin vaimoa Liliania. Hän kirjoitti vuonna 1893: "Luoja, miten minä inhoan tuota naista! Hän on idiootti - täysi idiootti - eikä tiedä sitä ... ja hänen miehensä, vilpittömin mies, joka kulkee ... on sidottu loppuelämäkseen tähän tyhjään helvetinhölmöön, tähän vaatetelineeseen, tähän pörräävään, höpöttävään, lörpöttelevään, lörpöttelevään paskiaiseen!"."

Aldrichin perhe oli Bostonin entisen pormestarin ja suklaamagnaatin Henry L. Piercen läheisiä ystäviä (hän teki paljon rahaa suklaabisneksellä). Kun Pierce kuoli vuonna 1896, hän testamenttasi Aldricheille kotinsa Cantonissa, Massachusettsissa.

Vuonna 1901 Aldrichin pojalla Charlesilla, joka oli mennyt naimisiin edellisenä vuonna, todettiin tuberkuloosiksi kutsuttu sairaus. Aldrich rakennutti kaksi taloa, yhden pojalleen ja toisen hänelle ja hänen perheelleen, Saranac Lakeen, New Yorkiin, joka oli tuohon aikaan johtava taudin hoitokeskus. Maaliskuun 6. päivänä 1904 Charles Aldrich kuoli tuberkuloosiin 34-vuotiaana. Perhe lähti Saranac Lakesta eikä koskaan palannut takaisin.

Aldrich kuoli Bostonissa 19. maaliskuuta 1907. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Kaikesta huolimatta menen nukkumaan; sammuttakaa valot." Hänen elämänsä on kirjoittanut Ferris Greenslet (1908).

Thomas Bailey Aldrichin talo, osa Strawbery Banke -museota, Portsmouth, New Hampshire.


147 Park Avenue, Saranac Lake. Aldrich kutsui sitä "piikkisian" nimellä, koska siinä oli niin paljon hyviä puolia. "Cure Porches" on talon toisella puolella. Nykyään se on bed and breakfast.