Yhdysvaltain sisällissota | sisällissota Amerikan yhdysvalloissa

Tausta

Kun Yhdysvallat perustettiin vuonna 1776, useimmat osavaltiot sallivat orjuuden. Seuraavien 84 vuoden aikana pohjoiset osavaltiot päättivät kuitenkin, että orjuus oli huono asia, ja kielsivät sen. Etelän osavaltiot pitivät orjuuden laillisena. Afrikasta tulleet orjat viljelivät näissä osavaltioissa tupakkaa, puuvillaa ja muita rahakasveja. Tilanne oli hyvin erilainen pohjoisessa, jossa teollinen vallankumous johti siihen, että yhä useammat ihmiset työskentelivät tehtaissa maatilojen sijaan.

Yhdysvallat jakautui orja- ja vapaavaltioihin. Vuoteen 1860 mennessä nämä ryhmät olivat vihaisia toisilleen. Harva halusi lopettaa orjuuden etelässä, ja niinpä amerikkalaiset kiistelivät siitä, pitäisikö orjuuden antaa levitä territorioihin ja uusiin osavaltioihin lännessä. Kansasissa käytiin 1850-luvun lopulla taisteluita siitä, pitäisikö alueella sallia orjuus.

Abraham Lincoln voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit vuonna 1860 republikaanisen puolueen edustajana. Hän ei silloin halunnut kieltää orjuutta osavaltioissa. Kuten lähes kaikki muutkin, hän uskoi, että Yhdysvaltain perustuslaki ei sallinut liittovaltion hallituksen kieltää orjuutta (orjuuden kieltävä muutos hyväksyttiin myöhemmin, vuonna 1865). Hän myös ajatteli, että sen äkillinen kieltäminen suututtaisi etelän.

Sen sijaan Lincoln ja hänen republikaaninen puolueensa olivat sitä mieltä, että orjuus olisi kiellettävä Yhdysvaltain alueilla. He ajattelivat, että orjuus kuolisi sukupuuttoon, jos se ei voisi mennä uusiin paikkoihin.

Lincolnista tuli presidentti 4. maaliskuuta 1861. Vaalien ja Lincolnin presidentiksi tulon välisen neljän kuukauden aikana seitsemän eteläistä osavaltiota julisti itsenäisyytensä unionista. Yhdysvaltain väistyvä presidentti James Buchanan sanoi, että tämä oli vastoin lakia, mutta hän ei voinut tehdä mitään estääkseen heitä.

Republikaaninen puolue piti irtautumista kapinana. Mikään maa maailmassa ei koskaan tunnustanut Konfederaatiota erilliseksi kansakunnaksi. Tämä johtui unionin harjoittamasta diplomatiasta, Euroopassa vallinneista orjuuden vastaisista tunteista ja etelän satamien saartamisesta pohjoisesta sekä sotimisesta Yhdysvaltoja vastaan.

Seitsemän ensimmäistä liittoutumaan liittynyttä osavaltiota olivat Etelä-Carolina, Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja Texas. Neljä muuta liittyi taistelujen alkamisen jälkeen: Virginia, Arkansas, Tennessee ja Pohjois-Carolina. Konfederaatio väitti Kentuckyn ja Missourin kuuluvan sille, mutta ne eivät koskaan liittyneet Konfederaatioon. Kentucky, Missouri ja Maryland olivat orjavaltioita, jotka pyrkivät välttämään puolelle asettumista. Delaware tuki unionia, vaikka se oli orjavaltio. Myös Virginian läntiset piirikunnat päättivät pysyä unionissa ja perustivat uuden osavaltion, Länsi-Virginian.

 
Osavaltiot vuonna 1861    7 ensimmäistä konfederaation osavaltiota    4 Konfederaation osavaltiota, jotka lähtivät myöhemmin    Orjuuden sallivat unionin valtiot    Orjuuden kieltäneet unionin valtiot    Alueet, jotka eivät vielä olleet valtioita mutta olivat silti alueita. Länsi-Virginia ei ollut vielä eronnut Virginiasta  

Taistelu alkaa

Taistelut alkoivat, kun liittoutuneet ampuivat ja heittivät pommeja Etelä-Carolinassa sijaitsevaan unionin armeijan Fort Sumteriin. Sen jälkeen Lincoln pyysi unionin osavaltioita tuomaan sotilaita taistelemaan konfederaatiota vastaan.

Konfederaation mukaan kaikki linnakkeet ja muut liittovaltion rakennukset etelässä kuuluivat heille. Fort 12. huhtikuuta 1861 konfederaation joukot hyökkäsivät linnakkeeseen ja pakottivat siellä olleet unionin sotilaat antautumaan. Sen jälkeen Lincoln pyysi jokaisesta unionin osavaltiosta vapaaehtoisia liittymään unionin armeijaan. Neljä muuta eteläistä orjavaltiota liittyi konfederaation puolelle sen sijaan, että olisi toimittanut joukkoja taistelemaan heitä vastaan.

Yhdysvaltain laivasto esti muita aluksia menemästä eteläisiin satamiin tai lähtemästä niistä. Tämä esti Konfederaatiota myymästä puuvillaa ja muita tavaroita ja vaikeutti etelän aseiden ja sotatarvikkeiden ostamista.

 

Sota

Yhdysvaltain sisällissota käytiin kolmella tärkeällä maa-alueella eli "teattereilla". Itäinen teatteri oli Appalakkien itäpuolinen alue. Läntinen teatteri käsitti kaiken Appalakkien ja Mississippi-joen välissä sekä joen varrella. Trans-Mississippi-teatteri käsitti Mississippi-joen länsipuolisen alueen.

Sekä Yhdysvaltojen että Konfederaation pääkaupungit sijaitsivat itäisellä teatterialueella. Washington DC oli ollut Yhdysvaltojen pääkaupunki vuodesta 1800 lähtien. Kun Etelävaltio irtautui, sen ensimmäinen pääkaupunki oli Montgomery, Alabama, mutta se siirsi pääkaupungin Richmondiin, Virginiaan. Richmond ja Washington DC ovat vain noin 145 kilometrin (90 mailin) päässä toisistaan.

Yksi sodan ensimmäisistä taisteluista käytiin Virginiassa. Unioni yritti marssia Richmondiin, mutta liittoutuneet pysäyttivät heidät Bull Runin ensimmäisessä taistelussa 21. heinäkuuta 1861. Unionin Potomacin armeija yritti sitten vallata Richmondin Peninsula-kampanjassa keväällä 1862, mutta Robert E. Lee tuli Pohjois-Virginian armeijan johtajaksi ja kukisti unionin armeijan. Hän voitti sitten toisen Bull Runin taistelun elokuussa 1862. Lee yritti voittaa sodan hyökkäämällä Marylandiin, mutta hän hävisi Antietamin taistelun ja vetäytyi Virginiaan. Itäinen teatteri oli unionille vaikein taistelu, sillä se pääsi Virginiassa pitkälle vasta vuonna 1864. Muilla alueilla he pärjäsivät paljon paremmin.

Sodassa käytiin paljon taisteluita alusten välillä, mutta unionilla oli vahvempi ja suurempi laivasto. Lincoln asetti konfederaatiot saartoon, joten unionin laivasto ei päästänyt yhtään laivaa etelän satamiin tai satamista. Konfederaatiot käyttivät saartojuoksijoiksi kutsuttuja aluksia tuodakseen Euroopasta tavaroita, kuten aseita. Molempien osapuolten laivastot taistelivat myös joilla. Laivoihin kuului muun muassa rautalaivoja, joiden kylkiä suojasi rauta, ja puuvillalaivoja, joiden kyljissä käytettiin puuvillaa. Hampton Roadsin taistelussa konfederaation rautalaiva Virginia taisteli unionin rautalaiva Monitoria vastaan. Se oli maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun kaksi rautalaivaa taisteli toisiaan vastaan.

Läntisellä sotatoimialueella suuri osa taisteluista käytiin Mississippi-joen varrella. Ulysses S. Grant oli tärkeä unionin kenraali lännessä. Konfederaatiot yrittivät lähettää sotilaitaan Kentuckyn osavaltioon kesällä 1861. Vuoden 1862 alkukuukausina unionin armeija sai konfederaatiot vetäytymään Kentuckysta ja Tennesseen länsiosasta. He yrittivät vallata Tennesseen länsiosan takaisin hyökkäämällä Grantin armeijaa vastaan Shilohin taistelussa, mutta Grant voitti taistelun. Sen jälkeen konfederaatiot yrittivät lähettää sotilaitaan Kentuckyn itäosaan syksyllä 1862, mutta hävisivät Perryvillen taistelun ja poistuivat sitten Kentuckysta. Seuraavan vuoden aikana unioni otti haltuunsa loput Tennesseen alueesta.

Pohjoisvaltiot saivat lähes koko Mississippi-joen hallinnan valloittamalla joen varrella sijaitsevat kaupungit syksyllä 1862 ja keväällä 1863. Konfederaatio piti kuitenkin edelleen hallussaan Vicksburgia, joka oli tärkeä kaupunki ja linnake. Jos ne pysyivät hallussaan, konfederaatiot pystyivät siirtämään sotilaita ja tarvikkeita joen toiselta puolelta toiselle. Grant aloitti Vicksburgin piirityksen toukokuussa 1863. Piiritys jatkui 4. heinäkuuta 1863 asti, jolloin siellä olevat konfederaatiot antautuivat Grantille. Se oli yksi sodan käännekohdista, sillä se jakoi Konfederaation kahteen osaan.

Myös Mississippi-joen laakson länsipuolella Trans-Mississippi-teatterissa käytiin taisteluita. Kaksi tärkeää taistelua olivat esimerkiksi Wilson's Creekin taistelu ja Pea Ridgen taistelu. Konfederaatiot yrittivät tunkeutua Uuteen Meksikoon helmi- ja maaliskuussa 1862, mutta heidät kukistettiin Glorieta Passin taistelussa. Kun unioni valtasi Vicksburgin, alue erotettiin muusta Konfederaation osavaltiosta. Alueella käytiin muitakin taisteluita Vicksburgin valtauksen jälkeen.

Vicksburgin piirityksen aikana lännessä toinen käännekohta tapahtui idässä. Voitettuaan joitakin taisteluita Lee päätti hyökätä uudelleen pohjoiseen. Lee ja hänen Pohjois-Virginian armeijansa menivät Pennsylvaniaan. Konfederaation armeija kohtasi unionin armeijan Gettysburgin lähellä Pennsylvaniassa ja kävi Gettysburgin taistelun, joka kesti 1.-3. heinäkuuta 1863. Gettysburgissa kuoli enemmän sotilaita kuin missään muussa sisällissodan taistelussa, jonka unioni voitti. Lee ja hänen joukkonsa työnnettiin takaisin etelään, eivätkä he enää voineet hyökätä pohjoiseen.

Vicksburgista käsin Grant johti armeijaa viimeistelemään Tennesseen hallinnan Chattanoogan kampanjassa. Tämän jälkeen Lincoln päätti, että Grant oli hänen paras kenraalinsa, ja asetti Grantin kaikkien unionin armeijoiden johtoon. Lincoln teki myös William Tecumseh Shermanista kenraalin, joka johti unionin joukkoja Tennesseestä Georgiaan. Grant johti monia hyökkäyksiä Leen armeijaa vastaan Virginiassa. Taistelut muodostivat Overland Campaignin.

Unioni menestyi paremmin, kun Sherman marssi toukokuussa 1864 Georgiaan, keskelle Konfederaation osavaltioita. Syyskuussa hän valtasi tärkeän kaupungin Atlantan. Sen jälkeen Sherman johti "marssia merelle" ja valtasi Savannahin. Sen jälkeen hän marssi pohjoiseen Etelä-Carolinan ja Pohjois-Carolinan läpi. Konfederaation kenraali Joseph E. Johnston hyökkäsi Shermanin kimppuun Bentonvillen taistelussa. Sherman voitti taistelun. Vielä 1900-luvullakin etelävaltiolaiset muistavat Shermanin marssin tuhonneen monia koteja, maatiloja ja rautateitä, mutta hänen sotilaitaan syytetään asioista, joita he eivät olisi voineet tehdä, koska he olivat liian kaukana.

Vuoden 1864 loppupuolella Leen armeija oli vaikeuksissa, sillä sillä oli vähemmän sotilaita ja tarvikkeita kuin Grantin armeijalla. Philip Sheridanin avustuksella Grantin armeija alkoi hiljalleen työntyä Virginiaan. Huhtikuun 1865 alussa he voittivat useita taisteluja Leen armeijaa vastaan ja valtasivat Richmondin. Lee päätti, että hänellä oli liian vähän sotilaita jatkaakseen taistelua. Hän antautui Grantille 9. huhtikuuta 1865 Appomattox Court Housen lähellä. Myöhemmin monet muutkin konfederaation armeijat antautuivat. Viimeinen konfederaation kenraali, joka antautui, oli prikaatikenraali Stand Watie, joka antautui 23. kesäkuuta 1865 Oklahomassa.

Sodan päätyttyä Lincoln armahti kaikki konfederaation sotilaat, joten heitä ei voitu pidättää tai rangaista siitä, että he olivat taistelleet unionia vastaan. Etelävaltiot saisivat liittyä uudelleen Yhdysvaltoihin, mutta vasta myöhemmin. Jotkut konfederaation sotilaat eivät halunneet palata Yhdysvaltoihin, vaan muuttivat esimerkiksi Méxicoon tai Brasiliaan.

 
 

Miksi unioni voitti

Historioitsijoilla on ollut erilaisia käsityksiä siitä, olisiko Konfederaatio voinut voittaa sodan. Useimmat heistä, kuten James McPherson, sanovat, että se olisi ollut vaikeaa mutta mahdollista. Unionilla oli paljon enemmän ihmisiä, rahaa ja teollisuutta. Useimpien arvioiden mukaan unionilla oli yli 2 miljoonaa sotilasta, kun taas Konfederaatiolla oli miljoona sotilasta.

Konfederaation etuna oli se, että sen tarvitsi puolustaa vain omaa maataan, kun taas unioni saattoi voittaa vain, jos se otti Konfederaation osavaltiot kokonaan hallintaansa. Lisäksi unioni pystyi käymään sotaa vain, jos sen kansa halusi sen jatkavan taistelua. Lincolnilla oli pohjoisessa vastustajia (kuparipäät), jotka halusivat sodan päättyvän. Jos Konfederaatio olisi puolustanut itseään tarpeeksi kauan, se olisi saattanut johtaa siihen, että useammat ihmiset unionissa olisivat kääntyneet sotaa vastaan ja tukeneet Copperheadsia. Lincoln piti kuitenkin kiinni kannatuksestaan ja voitti vuoden 1864 vaalit.

Unionin laivasto esti laivoja menemästä Konfederaation satamiin. Vaikka jotkin alukset pääsivät ohi, useimmat eivät päässeet. Konfederaatiolla oli suuria rahaongelmia, koska se ei voinut myydä puuvillaa ja muita tavaroita muihin maihin. Konfederaatio keräsi vähemmän veroja kuin unioni, joten se painatti rahaa maksaakseen sodan. Tämä aiheutti inflaatiota (hintojen nousua).

Toinen tekijä oli se, että Konfederaatio ei saanut apua ulkopuolelta. He olivat toivoneet, että Britannia ja Ranska tukisivat Konfederaatiota, koska ne halusivat ostaa niiden puuvillaa. Britannia ja Ranska eivät kuitenkaan antaneet heille apua. Tähän oli kolme syytä. Ensinnäkin ne pitivät orjuutta vääränä. Toiseksi ne eivät halunneet joutua Yhdysvaltojen vihollisiksi. Kolmanneksi ne saivat puuvillaa muualta.

Useimmat historioitsijat ovat myös sitä mieltä, että Abraham Lincoln oli parempi johtaja kuin Jefferson Davis. Don E. Fehrenbacher sanoo, että Lincolnin taidot auttoivat pitämään rajavaltiot ja tavalliset ihmiset puolellaan. Lincoln jätti kenraalinsa rauhaan, jos he tekivät hyvää työtä, ja erotti heidät, jos he eivät tehneet hyvää työtä. Davisilla ei ollut selkeää suunnitelmaa, hän yritti tehdä liian monta tehtävää kerralla ja valitsi usein ihmisiä tehtäviin vain siksi, että he olivat hänen ystäviään. Hän ärsytti kenraalejaan ja muita konfederaation poliitikkoja. William Cooperin mukaan parempi johtaminen auttoi unionia, mutta se oli jo valmiiksi todennäköisempi voittaja.

 

Sodan jälkeen

Sodan aikana kuoli monia sotilaita molemmilta puolilta. Suurin osa sodasta käytiin etelässä. Monet rautatiet, maatilat, talot ja muut tavarat tuhoutuivat, ja useimmista ihmisistä tuli siellä hyvin köyhiä.

Sodan jälkeinen ajanjakso, jota kutsuttiin jälleenrakentamiseksi, kesti sodan päättymisestä vuoteen 1877. Unionin armeija jäi joihinkin eteläisiin osavaltioihin ja teki niistä miehitettyjä alueita. Yhdysvaltain perustuslakiin lisättiin kolme tärkeää muutosta. Yhdysvaltain hallitus ehdotti (tai ehdotti) näitä muutoksia. Vaikka kaikki amerikkalaiset eivät kannattaneet niitä, ne saivat tarpeeksi kannatusta, jotta ne voitiin hyväksyä:

• Kolmannessatoista lisäyksessä sanotaan, että orjuus ei ole sallittua missään päin Yhdysvaltoja, mikä viimeisteli vapautusjulistuksen työn.
• Neljästoista lisäys tekee selväksi, että kaikki Yhdysvalloissa syntyneet ihmiset ovat kansalaisia ja että kaikilla kansalaisilla on yhtäläiset oikeudet.
• Viidestoista lisäys sanoo, että Yhdysvalloissa ei saa estää ihmisiä äänestämästä rotunsa vuoksi.

Sodan jälkeen osa unionin armeijan johtajista siirtyi politiikkaan. Kenraaleista Grant, Hayes, Garfield, Harrison ja McKinley tuli Yhdysvaltain presidenttejä. Muita veteraaneja valittiin muihin virkoihin.

Eteläiset osavaltiot saivat pyytää liittymistä unioniin. Kun ne hyväksyttiin, ne saattoivat lähettää jälleen senaattoreita ja edustajia Yhdysvaltain kongressiin ja säätää omia osavaltioidensa lakeja. Jälleenrakennuksen aikana mustat amerikkalaiset rakensivat kouluja ja muuta sosiaalista infrastruktuuria. Joistakin kouluista tuli historiallisesti mustia korkeakouluja, joita on edelleen olemassa. Kun eteläiset osavaltiot liittyivät jälleen unioniin, useimmat niistä tekivät lakeja, jotka rajoittivat mustien ihmisten mahdollisuuksia.

Vuoden 1872 armahduslaki palautti useimmille entisille liittovaltion jäsenille äänioikeuden ja poliittisen viran. Joistakin heistä tuli myös poliitikkoja.

 

Muut lähteet

• Gibboney, Douglas Lee. Traaginen kunnia: A Concise, Illustrated History of the Civil War. Fredericksburg, Virginia: Kirkland's, 1997. ISBN 1-887901-17-5.
• Roland, Charles P. Amerikkalainen Ilias: The Story of the Civil War. New York: McGraw-Hill, 2002. ISBN 0-07-241815-X.