Vuoden 1948 Palestiinan sota,

Tausta

Juutalainen siirtokunta

Vuodesta 1881 alkaen eurooppalaisia juutalaisia alkoi muuttaa Palestiinaan suuria määriä. Nämä uudet maahanmuuttajat asettuivat alueelle pääasiassa juutalaisen nationalismin, sionismin, lipun alla. Tämän kansallismielisen liikkeen tavoitteena oli juutalaisen valtion perustaminen. Vaikka Palestiinan arabien ja Euroopan juutalaisten väliset suhteet olivat aluksi ystävälliset, ne kiristyivät sitä mukaa, kun juutalaisten määrä kasvoi.

Palestiinalainen nationalismi ja suuri kapina

Ensimmäisen maailmansodan aikana arabit ja juutalaiset olivat ottomaanien valtakunnan alaisuudessa. Valtakunnan heikentämiseksi sen viholliset (Iso-Britannia ja Ranska) alkoivat tarjota maata valtakunnan osissa asuville kansoille, jotka ryhtyivät vastustamaan ottomaaneja. Tähän kuului Palestiinan tarjoaminen eri arabijohtajille (mukaan lukien Saudi-Arabian Husaynin perhe). Samaan aikaan britit tarjosivat Palestiinan hallintaa juutalaisvaltiolle, jota ei vielä ollut olemassa. Vaikka tämä toiminta ei johtanut mihinkään, se kuitenkin edisti juutalaisten suurempaa liikkumista Palestiinaan sekä pelkoa alueellisen kontrollin menettämisestä palestiinalaisille. Vuonna 1936 palestiinalaiset arabit johtivat Palestiinan kasvavaan juutalaisväestöön reagoidessaan aseellisen kapinan brittiläisiä ja juutalaisia vastaan. Kapina, jota johti mufti ja arabien ylemmän komitean johtaja Hajj Amin al-Husayni, oli ensimmäinen laajamittainen Palestiinan kansallistunteen ilmaus. Vaikka se päättyi siihen, että britit ja juutalaiset tukahduttivat kapinan, vuoden 1939 valkoinen kirja osoitti, että kapina oli ollut vaikutusvaltainen vastarinnan osa. Vuoden 1939 valkoisen kirjan mukaan juutalaiset saivat lähettää vain 75 000 siirtolaista lisää viiden vuoden aikana ja tavoitteena oli luovuttaa Israel Palestiinalle. Tämä tilanne, jossa kaksi kulttuuria kilpaili keskenään Palestiinasta, jatkui koko toisen maailmansodan ajan. Konfliktin päättyessä Britannian mandaatti Palestiinassa oli päättymässä, ja alueen kansat halusivat ratkaisun kysymykseen.

YK:n päätöslauselma

Vuonna 1947 britit antoivat Palestiinan kilpailevien kansojen kysymyksen Yhdistyneiden Kansakuntien ratkaistavaksi. Yhdistyneiden Kansakuntien Palestiinaa käsittelevän erityiskomitean tehtävänä oli ratkaista kahden ryhmän välinen väkivaltakysymys ja kohdella kumpaakin osapuolta oikeudenmukaisesti maata jaettaessa. Jakosuunnitelma julkistettiin 29. marraskuuta 1947. Palestiina jaettaisiin erillisiin juutalais- ja arabivaltioihin, jotka olisivat suunnilleen yhtä suuria. Jerusalem pysyisi itsenäisenä kaupunkina, jota hallinnoisi YK. Lopuksi britit lähtisivät Palestiinan mandaatista toukokuuhun 1948 mennessä. Aluksi suurin osa kansainvälisestä yhteisöstä tuki suunnitelmaa (mukaan lukien Yhdysvallat ja Neuvostoliitto) sekä jishuvit. Palestiinan arabit sekä Egyptin, Libanonin, Syyrian, Irakin, Saudi-Arabian ja Transjordanian (nykyinen Jordania) kansakunnat vastustivat suunnitelmaa ja ajoivat uutta suunnitelmaa, jossa olisi arabivaltio ja tunnustettu juutalaisvähemmistö. Kun tätä ei hyväksytty, nämä kansakunnat ryhtyivät sotaan kokoamalla armeijoita taistelemaan uutta Israelin valtiota vastaan.

Asevoimat

Juutalaisyhteisö (Israel 15. toukokuuta 1948 jälkeen)

Ottaen huomioon sen tuoreen aseman valtiona jishuvilla oli itse asiassa yksi alueen parhaiten organisoiduista ja aseistetuimmista sotilasjoukoista. Nämä joukot kuuluivat Haganahin, yhden valtion armeijan ja armeijan, josta tuli nykyaikaiset Israelin puolustusvoimat (IDF), valvontaan (siirtyminen tapahtui toukokuun 1948 lopulla). Toukokuun puoliväliin mennessä Israelin valtio oli kutsunut koolle 35 000 hengen armeijan. Sodan jatkuessa heinäkuulle määrä nousi 65 000:een. Sodan päättyessä Israel oli onnistunut kutsumaan ja aseistamaan 96 441 miestä taistelemaan palestiinalaisia ja arabivaltioita vastaan. Lisäksi Israelilla oli ainutlaatuinen kehittynyt strateginen suunnitelma ja yksinkertainen komentojärjestelmä. Puolustusministeri David Ben-Gurionin johdolla Israelin valtio saattoi luottaa joukkoihin, joilla oli yhtenäinen johto ja suunnitelma.

Palestiinalaiset joukot

Toisin kuin jishuvilla, palestiinalaisilla ei ollut yhtenäistä voimaa ennen sodan alkamista vuoden 1947 lopulla. Oli useita puolisotilaallisia ryhmiä, mutta ei yhtä johtajaa, rakennetta tai suunnitelmaa. Al-Husayni ja arabien korkeampi komitea yrittivät luoda taistelijoille järjestelmän. Monet eivät kuitenkaan pitäneet hänen johtajuudestaan eivätkä pitäneet komiteaa palestiinalaisten äänenä. Silti al-Husayni onnistui luomaan uusista vapaaehtoisista ja puolisotilaallisista joukoista koostuvan Pyhän sodan armeijaksi kutsutun riekaleisen joukon. Tällä armeijalla ja muilla palestiinalaistaistelijoilla ei kuitenkaan ollut nykyaikaisia aseita ja tarvikkeita. Vaikka al-Husayni vaati Arabiliitolta (enemmistöarabivaltioiden muodostama kokoelma) suurempaa tukea ja valvontaa sodan kulun ohjaamiseksi, Liitto esti häntä.

Arabiliiton joukot

Arabiliiton valtiot, jotka liittyivät sotaan Israelia vastaan, olivat Egypti, Transjordania, Irak, Libanon ja Syyria (Saudi-Arabiasta ja Jemenistä oli pienempi joukko Egyptin komennossa). Huolimatta siitä, että Liitto sitoi ne yhteen, sodan alkaessa ei ollut yhtä ainoaa Liitto-komentajaa. Kukin maa mobilisoi omat joukkonsa omia tavoitteitaan varten. Joukko ei siis ollut yksi Liittojoukko vaan joukkojen kokoelma. Arabiliiton lopullinen joukko, Arabien vapautusarmeija, oli 4 000 vapaaehtoisen joukko eri puolilta Lähi-itää, joka toimi Syyriasta käsin. Vaikka Arabiliiton valtiot piirittivät Israelin, ne tekivät sen eri valtioina.

Tavoitteet

Jishuv/Israel

Israelin sodan tavoitteet perustuivat alun perin Haganahin vuoden 1946 suunnitelmaan, jota johti David Ben-Gurion. Suunnitelmassa vaadittiin joukkojen nopeaa kokoamista taistelemaan sitä vastaan, mitä armeija piti suurimpana uhkana: hyökkäystä monista arabivaltioista. Vuoden 1946 suunnitelman avulla Ben-Gurion toivoi voivansa turvata Israelille YK:n jakosuunnitelmassa annetut maa-alueet. Sodan edetessä tavoitteet muuttuivat hieman, kun maaliskuussa 1948 otettiin käyttöön Dalet-suunnitelma (Plan D). Sen sijaan, että Israelille annetut maat olisi vain pidetty hallussaan, suunnitelma käski nyt Israelin joukkoja toimimaan arabien poistamiseksi juutalaisten hallitsemilta mailta, puolustamaan juutalaissiirtokuntia Palestiinan arabialueilla ja ottamaan arabimaita tietyissä asemissa strategisen edun saamiseksi. Yhtenä mahdollisena syynä muutokseen mainitsee historioitsija David Tal, joka huomauttaa, että se oli luultavasti vastaus palestiinalaisten tiukempaan vastarintaan ja yleiseen haluun asettaa Israelin joukot mahdollisimman puolustuskelpoisiin asemiin. Kuten Tal myös huomauttaa, tämä strateginen suunnitelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut kiistaton, erityisesti se osa suunnitelmaa, joka pakotti palestiinalaiset liikkumaan.

Palestiina

Palestiinalaisten päätavoite oli arabien ylemmän komitean mukaan yhden arabivaltion perustaminen Palestiinaan.

Transjordania/Jordania

Vaikka Transjordania oli ulkoisesti samaa mieltä muun Arabiliiton kanssa arabivaltion perustamisesta Palestiinaan, se ei näytä olleen Transjordanian perimmäinen tavoite. Transjordanian asiakirjojen mukaan Transjordanian kuningas Abdullah, Transjordanian hasemiittinen (kuninkaallinen suku) monarkki, oli kiinnostunut käyttämään sotaa tekosyynä Palestiinan arabien saattamiseksi Jordanian hallintaan. Tämä antaisi hänelle mahdollisuuden vallata Syyria ja luoda Suur-Syyria. Tämä tarkoittaa, että Transjordanian tavoitteet olivat näennäisesti vastakkaisia Syyrian, Libanonin, Egyptin ja palestiinalaisten omien tavoitteiden kanssa.

Syyria ja Egypti

Transjordanian tavoin sekä Syyria että Egypti kannattivat yhden arabivaltion perustamista Palestiinaan. Heidän perustelunsa oli kuitenkin enemmänkin jordanialaisten leviämisen estäminen, joita molemmat kansat pelkäsivät (jos Transjordania valtaisi alueen).

Sodan kulku

Vaihe 1: Sisällissota

Konfliktin ensimmäisessä osassa vastakkain olivat jishuvin joukot ja palestiinalaisten arabien ylemmän komitean joukot. Sisällissota alkoi kolmipäiväisillä lakoilla 30. marraskuuta 1947. Sen jälkeen se muuttui sissikampanjaksi juutalaisia huoltoautoja vastaan. Tammikuussa 1948 arabien vapautusarmeija astui Palestiinaan. Jämäkkä vastarinta sai israelilaiset mukauttamaan suunnitelmaansa ja ottamaan käyttöön Plan Daletin. Huhtikuun 5. päivänä Haganah käynnisti operaatio Nahshonin, joka oli viisitoista päivää kestänyt operaatio, jonka tarkoituksena oli turvata Jerusalemiin johtavat reitit valtaamalla pääteiden varrella olevia kukkuloita. Operaatio Nahshonin ja pienempien juutalaisten hyökkäysten onnistumisen jälkeen palestiinalaisten vastarinta alkoi hajota.

Vaihe 2: Arabiliiton maat hyökkäävät

Sodan toinen osa alkoi Egyptin, Irakin, Transjordanian, Libanonin ja Syyrian valtaamisella toukokuussa 1948. Kukin hyökkäysjoukko tunkeutui Palestiinaan periaatteessa lähimmältä rajalta. Taistelut Länsirannalla ja Jerusalemin ympäristössä hallitsivat tätä sodan vaihetta. Juutalaiset joukot siirtyivät Jerusalemiin turvatakseen kaupungin länsiosan. Tämän aseman vahvistamiseksi Israelin joukot yrittivät myös vallata Latrunin, Jerusalemin pohjoispuolella sijaitsevan kukkulan. Tämä ei onnistunut. Muilla alueilla israelilaiset menestyivät paremmin. Kaksi egyptiläistä joukkoa, joista toinen eteni rannikkoa pitkin ja toinen Negevin halki kohti Jerusalemia, pysäytettiin. Irakilaiset joukot työnnettiin takaisin. Vaikka Syyrian ja Libanonin joukot etenivät Israelin alueelle, israelilaiset tekivät vastaiskuja Syyrian ja Libanonin alueelle. Taistelut päättyivät YK:n aselepoon 11. kesäkuuta.

Vaihe 3: Israelin painostus transjordaaneja vastaan

Israelilaiset aloittivat 9. heinäkuuta uuden operaatiosarjan jordanialaisia vastaan Länsirannalla. Toiveena oli lopettaa konflikti tällä rintamalla israelilaisten mielestä parhaiten koulutettua ja aseistettua arabiarmeijaa, Transjordanian Arabilegioonaa, vastaan. Hyökkäykset olivat suurelta osin menestys, ja vaikka muut arabimaat yrittivät hyödyntää Israelin keskittymistä Länsirannalle, niiden eteneminen oli vähäistä. Tämä sodan vaihe päättyi toiseen aselepoon 18. heinäkuuta 1948.

Vaihe 4: Israelin hyökkäys Egyptiä, Syyriaa ja Libanonia vastaan.

Kun jordanialaiset olivat juuttuneet Länsirannalle, israelilaiset käynnistivät kaksi uutta hyökkäystä 15. lokakuuta. Ne pakottivat egyptiläiset joukot pois Negevin autiomaasta ja työnsivät syyrialaiset ja libanonilaiset joukot takaisin omiin maihinsa. Näiden viimeisten hyökkäysten jälkeen sodan sotilaallinen osa päättyi. Israelilla kesti kuitenkin vielä 7. tammikuuta 1949 asti, ennen kuin se sai allekirjoitettua sopimukset kunkin sotaa käyneen valtion kanssa.

Tulokset

Sodan myötä Israel sai suuren määrän maata. Alkuperäiset jakolinjat antoivat suunnilleen yhtä paljon maata juutalaisille ja arabeille, mutta vuoden 1949 sopimuslinjat antoivat Israelille paljon suuremman valtion, ja arabien hallinnassa oleva maa rajoittui pieneen Gazan kaistaleeseen ja pienempään Länsirantaan (kuin vuonna 1947). Nämä eivät kuitenkaan olleet minkään palestiinalaishallinnon hallinnassa. Sen sijaan Egypti hallitsi pientä Gazan kaistaa ja Jordania Länsirantaa ja Itä-Jerusalemia. Sodan jälkiseurauksiin liittyi myös palestiinalaisten pakolaiskriisi. Sodan päättyessä noin 720 000 pakolaista asui leireillä Syyriassa, Jordaniassa, Libanonissa, Länsirannalla ja Gazan alueella. Vaikka suuri osa tästä johtuu sodanaikaisesta pelosta, jotkut historioitsijat, kuten James Gelvin, väittävät, että Israelin Dalet-suunnitelmassa harjoittama politiikka vaikutti osittain tähän kriisiin. Politiikka, joka kannusti Israelin joukkoja takavarikoimaan arabien omaisuutta juutalaisten alueella, pahensi pakolaiskysymystä. Vuodesta 2015 lähtien näiden pakolaisten oikeus palata entisiin koteihinsa tai saada korvauksia on edelleen epävarma.