Concerto grosso on 1600–1700-lukujen barokin aikainen orkesterimuoto, jossa pieni soolo- tai konserttiryhmä asetetaan kontrastiksi suuremmalle orkesteriryhmälle. Pientä soittajaryhmää kutsutaan concertinoksi ja suurta ryhmää usein tuttiksi, ripienoksi tai yksinkertaisesti concerto grosso -ryhmäksi. Kontrasti syntyy soinnin voimakkuudesta, tekstuurista ja vuorottelusta: toisinaan concertino soittaa yksin, toisinaan tutti soittaa yhtenäisesti ja joskus ryhmät “keskustelevat” tai matkivat toisiaan. Termi concerto grosso tulee italiasta ja tarkoittaa kirjaimellisesti "suurta konserttia". Huomaa, että toinen "c" sanassa "concerto" lausutaan kuten englantilainen "ch".

Rakenne ja osat

Concerto grossot ovat yleensä moniosaisia teoksia, useimmiten kolmiosaisia: nopea–hidas–nopea. Ensimmäinen osa on usein energinen ja kontrastoi concertinon ja ripienon välillä, toinen osa hillitympi ja laulullinen, ja viimeinen osa taas vilkas ja näyttävä. Barokin kontekstissa osat voivat sisältää polyfonisia jaksoja, fugiomaisia kohtia tai ritornellomaisia, toistuvia teemajaksoja, joissa tutti palaa toistamaan pääaiheen.

Soittimet ja basso continuo

Concertinon kokoonpano voi vaihdella, mutta tyypillinen barokkiyhdistelmä on kaksi viulua ja sello (kuten Arcangelo Corellin teoksissa). Ripieno koostuu yleensä jousista (usein useita viulu-, alttoviulu- ja sellopartioita) sekä basso continuumista, joka muodostuu sello- tai kontrabassosta sekä näppäilysoittimesta (esim. cembalo, urku tai teorb). Continuo-soitin soittaa usein samanaikaisesti kuvioita ja korostaa harmonista pohjaa, usein figureeratun basson avulla (figured bass).

Ilmaisu ja sointitekstuurit

Concerto grosson viehätys perustuu dynaamiseen tekstuuriin ja kontrastiin: concertino voi esittää ketteriä, virtuoosisia jaksoja, kun ripieno vastaa massiivisemmalla soinnilla. Teoksissa esiintyy usein imitatiivista kirjoitusta, pieniä fuugamaisia jaksoja, sekä paikka paikoin dialogia eri soittajaryhmien välillä. Esityskäytännössä myös soittofooniset erot, artikulaatio ja basso-continuon realisointi vaikuttavat merkittävästi lopputulokseen.

Historiallinen tausta ja merkittäviä säveltäjiä

Concerto grosson kehitti ja vakiinnutti erityisesti italialaiset säveltäjät 1600–1700-luvuilla. Yksi lajin tunnetuimmista varhaisista mestareista oli Arcangelo Corelli (1653–1713), jonka Concerti grossi (esimerkiksi Op. 6) tekivät muodosta erittäin suositun ja vaikuttivat moniin seuraajiin. Corellin concertino-kokoonpano oli usein kaksi viulua ja sello.

Yrjö Frideric Händel (1685–1759) kirjoitti myös useita concerti grosseja, ja hänen työnsä laajensi muodon ilmaisullisia mahdollisuuksia. Johann Sebastian Bach (1685–1750) puolestaan kirjoitti kuusi erilaista konserttia, jotka tunnetaan nimellä Brandenburgin konsertot. Jokainen niistä on kirjoitettu eri soitinyhdistelmälle; useita voidaan pitää concerti grossina, ja esimerkiksi toinen konsertto käyttää konserttoryhmänä neljää soitinta: trumpetti, viulu, huilu ja oboe. Brandenburgien kenties tunnetuimmat piirteet ovat niiden kamarimainen sointi ja joukko kontrastoivia solistiryhmiä.

Concerto grosso vs. soolokonsertto

Concerto grosso eroaa soolokonsertosta siten, että soolokonsertossa vastapainona on yksittäinen solisti (tai harvoin pieni solistiryhmä) suhteessa suureen orkesteriin. Concerto grossossa painottuu enemmän ryhmien välinen vastakkainasettelu (concertino vs. ripieno) ja polyfoninen vuoropuhelu. Barokin myöhäisemmät säveltäjät, kuten Vivaldi, kehittivät soolokonserton muotoa edelleen, ja soolokonsertto nousi 1700-luvulla suositummaksi muodoksi.

Myöhäisemmät vaikutteet ja 1900-luvun herätys

Barokin jälkeen concerti grosson kirjoittaminen väheni, mutta 1900-luvulla genre herätti kiinnostusta uudestaan. Esimerkiksi Igor Stravinsky (1882–1971) sävelsi teoksen "Dumbarton Oaks" (Concerto in E-flat), joka on suoranomainen kunnianosoitus Bachin Brandenburg-konsertoille ja hyödyntää pienryhmän ja ripienon kontrastia. Myös säveltäjät kuten Bela Bartok (1881–1945) käyttivät orkesterikuvioissa erilaisten soittajaryhmien kontrastia ja kamariorkesterimaisia tekstuureja (esim. Music for Strings, Percussion and Celesta ja Concerto for Orchestra), vaikka eivät välttämättä noudattaneet perinteistä concerti grosson muotoa sana-sanalta.

Esimerkkiteoksia ja suosituksia kuunteluun

  • Arcangelo Corelli – Concerti grossi, erityisesti Op. 6 (konsertot, jotka määrittelivät muodon)
  • Georg Friedrich Händel – Concerti grossi, Op. 6 (täyteläisiä ja elegantteja barokkinäytteitä)
  • Johann Sebastian Bach – Brandenburgin konsertot (useat konsertoista toimivat concerti grossona tai sisältävät concertino- ja ripieno-tyyppisiä jaksoja)
  • Igor Stravinsky – Dumbarton Oaks Concerto (20. vuosisadan moderni tulkinta barokin kamaravaikutteista)

Esityskäytäntö nykyaikana

Nykyään concerti grossoja esitetään sekä historialliseen soittoon pyrkivissä yhtyeissä että moderneissa kamariorkestereissa. Historically Informed Performance -lähestymistavassa käytetään usein ajanmukaisia soittimia, pienempiä kokoonpanoja ja basso-continuon autenttista realisointia. Toisaalta modernit tulkinnat voivat hyödyntää suurempaa ripieno-ryhmää ja nykyaikaisia soittimia korostaakseen dramaattista kontrastia.

Concerto grosso on siis barokin moni-ilmeinen muoto, joka perustuu pienryhmän ja suuren orkesteriryhmän vuoropuheluun, polyfoniaan ja dynaamiseen sointikontrastiin. Se tarjosi barokin säveltäjille eläviä mahdollisuuksia tekstuurin ja muodon kehittelyyn, ja sen vaikutus tuntuu yhä sekä historiallisessa että modernissa sävellyskäytännössä.