Ankeriaat — pitkäruumiiset teleostikalat: lajit, elinkaari ja elintavat

Ankeriaat: pitkäruumiisten teleostikalojen lajit, elinkaari ja elintavat — biologia, lisääntyminen ja elinympäristöt merestä makeaan veteen.

Ankeriaat kuuluvat lonkero-otsaisiin pitkäruumiisiin teleostikaloihin. Niille on tyypillistä pitkä ja kapea, käärmemäinen ruumis kuten käärmeillä, usein ilman erillisiä vatsa- (pelvic) eväjä. Aikuiset ankeriaat voivat olla vain noin 10 cm pituisia tai lajista riippuen jopa yli 3 m pitkiä; suurimmat lajit voivat painaa satoja kiloja, ja esimerkiksi suuret merian kerötäyt voivat saavuttaa merkittäviä massoja (joidenkin lähteiden mukaan jopa noin 65 kg). Ankeriaiden joukko on laaja: niiden oletetaan käsittävän noin 800 lajia noin 19 heimossa.

Taksonomia ja ruumiinrakenne

Ankeriaat muodostavat järjestyksen Anguilliformes. Niillä on tyypillisesti:

• pitkä ja ohut ruumis;
• vatsa- eli vatsaevien puuttuminen useimmilla lajeilla; rintaevät voivat olla joko hyvin pienet tai puuttua;
• selkä- ja peräevät usein pitkät ja usein yhteydessä pyrstöevään (caudal); evissä ei yleensä ole piikkejä;
• olikluut (kallo ja hartiarakenne) ovat osittain erillään kallosta;
• Suomut ovat monilla lajeilla hyvin pienet, sisäänkasvaneet tai niukkana — usein reunat ovat sileät tai suomuja ei juuri erotu.

Monilla lajeilla on limainen iho ja pieniä hampaita, jotka soveltuvat saaliin pitämiseen. Joillain heimolla (esim. muraenit) kitalaen rakenteet ja leukojen liikkuminen poikkeavat selvästi muista ankeriaista.

Elinkaari ja levinneisyys

Ankeriaat kuoriutuvat munista. Monet lajit käyvät läpi erikoisen larva-asteen, jonka nimi on leptocephalus (kreikaksi "ohut pää"): larvat ovat litteitä, läpinäkyviä ja pitkähköjä. Monilla merellisillä lajeilla leptocephalus-aste on planktoninen ja larvat ajelehtivat merivirtojen mukana. Leptocephaluksesta kehittyy myöhemmin niin sanottu glass eel -vaihe (kirkkaita, nuoria ankeriaita), joka muuttuu edelleen pigmentoituneiksi elver-täpläisiksi nuoriksi ja lopulta aikuisiksi.

Useat makean veden ankeriaat ovat katadromisia: ne elävät suuren osan elämästään makeassa vedessä mutta vaeltavat lisääntymään mereen. Tunnetuin esimerkki on euroopanankeriaa (Anguilla anguilla), jonka on todettu vaeltavan lisääntymään Sargassomeren seudulle Atlantilla. Ankeriaiden vaellukset voivat olla pitkiä ja vaativia: aikuiset, lisääntymisvalmiit yksilöt (ns. silver eel) lähtevät palautumista varten merelle, lisääntyvät ja kuolevat sitten yleensä lisääntymisen jälkeen.

Levinneisyydeltään ankeriaat ovat maailmanlaajuisia lukuun ottamatta napa-alueita: ne elävät rannikkoalueilla, jokien alajuoksuissa, järvissä ja merissä. Eri heimot suosivat eri syvyyksiä: esimerkiksi Anguillidae-heimoon kuuluvat ankeriaat nousevat usein makeaan veteen, kun taas seuraavat esimerkit kuvaavat syvyysvaihtelua: Nemichthyidae-heimon lajit uivat usein noin 500 metriä merenpinnan alapuolella ja Synaphobranchidae-heimon ankeriaat voi tavata jopa 4000 metrin syvyydessä.

Elintavat ja ravinto

Ravinto: Useimmat ankeriaat ovat lihansyöjiä ja saalistajia. Ne syövät pieniä kaloja, äyriäisiä, äyriäiskalaravintoa, matoja ja muita pohjaeläimiä; osa lajeista toimii saalistajina yöaikaan ja osa väijyy saalistaan kivenkolosta tai kapeasta kolosta. Joidenkin lajien ruokavalio on erikoistuneempi: esimerkiksi pitkähampaiset snipe-ankeriaat suuntaavat planktoniseen ravintoon.

Käyttäytyminen: monet ankeriaat ovat yöaktiivisia, ja ne käyttävät hajuaistiaan ja hyvin sopeutuneita leukarakenneita saaliin löytämiseen. Toiset, kuten muraenit, käyttävät piilopaikkoja kivenkolossa ja tunkevat nopeasti esiin saaliin nappaamiseksi. Useat lajit ovat myös arkoja tai piilottelevia, mutta isot merian kerätäjät voivat olla aktiivisia ja rohkeita saalistajia.

Ihminen, kalastus ja suojelu

Ankeriailla on pitkät suhteet ihmiseen: ne ovat ruokakalan asema monissa kulttuureissa — esimerkiksi savustettuna, keitettynä tai japanilaisessa unagi-annoksissa. Samalla ne ovat taloudellisesti tärkeitä paikallisissa ja kansainvälisissä kalastuksissa.

Käsinpyynti (pyynti verkoilla) on mainittu tässä yhteydessä laissa tai paikallisissa käytännöissä erityisenä pyydystystapana: esimerkiksi eräillä alueilla lailliset pyydystystavat voivat olla tarkasti säänneltyjä. Englannissa on pitkät perinteet ankeriaanpyynnissä, ja esimerkiksi Parrett- ja Severn-joella ankeriaan pyytämistä on harjoitettu vuosisatojen ajan. (Paikalliset säädökset vaihtelevat, ja kalastukseen liittyvät määräykset muuttuvat — ajantasainen tieto kannattaa tarkistaa viranomaisilta.)

Viljely ja kaupankäynti: akvakulttuuri on kehittynyt tärkeäksi ankeriaan tuotantomuodoksi, mutta kaupallinen viljely on pitkään perustunut luonnosta pyydettyjen nuorten ankeriaiden (lasiankeriaan) käyttöön pöytäankeriaan kasvatukseen, koska täydellinen suljettu lisääntymiskierto on vaikea toteuttaa suuressa mittakaavassa. Tutkimus on edistynyt, mutta käytännössä monet kasvatetut ankeriaat ovat peräisin villistä nuorisoerästä.

Uhat: ankeriaita uhkaavat ylilentävät pyynnit, ympäristönmuutos, elinympäristöjen pirstoutuminen (padot ja vesistöjen muokkaus), saastuminen, vieraslajit ja loiset kuten Anguillicola crassus, joka on haittavaikutteinen suolistonpesäloinen. Euroopan ankerias (Anguilla anguilla) on arvioitu uhanalaiseksi ja siitä on voimakkaita populaation laskuja syistä kuten yli-istuttaminen, kalastuspaineet ja muut ympäristömuutokset.

Suojelutoimenpiteitä ovat rajoitukset pyydystystavoissa ja saaliissa, istutukset, vaellusesteiden purku tai kalateiden rakentaminen sekä kansainvälinen yhteistyö vaellusten ja lisääntymisalueiden suojelemiseksi. Kansainväliset sopimukset ja paikalliset määräykset pyrkivät turvaamaan ankeriaiden lisääntymisen ja nuorisoerien säilymisen.

Lisätietoja ja mielenkiintoisia faktoja

• Ankeriaiden lapsuuden- ja nuoruusmuodot olivat pitkään biologian arvoitus: leptocephalus-larvat näyttävät niin erilaisilta kuin aikuiset, että ne aikoinaan kuviteltiin eri lajeiksi. Nykyään on tiedossa, että nämä vaiheet kuuluvat monille ankeriaalajeille.
• Euroopanankeriaan elinkaari sisältää useita nimettyjä vaiheita: leptocephalus → glass eel → elver (nuori ankerias) → yellow eel (kasvuaste) → silver eel (siirtymä lisääntymistä varten).
• Monien ankeriaiden lisääntyminen tapahtuu merellä, usein syvällä, ja se voi olla lajin elinkaaren kriittinen vaihe, johon vaikuttavat merivirrat ja ilmastonmuutos.

Yhteenvetona: ankeriaat ovat monimuotoinen ja ekologisesti tärkeä ryhmä pitkäruumiisia kaloja, joilla on erikoistunut kehitys ja monia sopeutumia eri elinympäristöihin. Niiden elinkiertoon, vaelluksiin ja suojeluun liittyvät kysymykset kiinnostavat sekä tutkijoita että kalastusyhteisöjä ympäri maailmaa.

Käyttää

Makean veden ankeriaita (unagi) ja meren ankeriaita (anago) käytetään japanilaisessa ruoassa. Ankeriaita käytetään kantonilaisessa (Hongkong) ja shanghailaisessa ruoassa.

Jotkut ihmiset syövät eurooppalaista ankeriasta ja muita ankeriaita, jotka elävät järvissä ympäri maailmaa. Perinteinen lontoolainen ruoka on "hyytelöity ankerias". Espanjalainen ateria, angulas, koostuu friteeratuista ankeriaista.

Ankeriaannahkoja käytetään joidenkin lompakoiden ja kukkaroiden valmistukseen.

 
Muraani  

Kysymyksiä ja vastauksia

Kysymys: Mikä on aikuisten ankeriaiden kokoluokka?

K: Onko ankeriailla evissä piikkejä?

K: Miten ankeriaiden poikasia (toukkia) kuvataan?

K: Missä useimmat ankeriaat asuvat mieluiten?

Kysymys: Kuinka kauan Englannissa on käytetty ankeriaiden pyynnissä käsiverkkoja?

K: Ovatko useimmat ankeriaat petoeläimiä?

Hae kirjaimella